tiistai 25. syyskuuta 2018

David Hockney omin sanoin

Martin Gayford, A Bigger Message: Conversations with David Hockney. Updated and expanded. Thames & Hudson 2016.

Nuorena opiskelijana Lontoossa David Hockney halusi aina istua kaksikerroksisen bussin yläkerran etupenkissä. Myöhemmin muutettuaan Kaliforniaan ja hankittuaan oman auton hän halusi itse ajaa tai ainakin istua etupenkillä. Tämä johtui siitä, että katsominen ja näkeminen on aina ollut hänelle yksi elämän suurimmista nautinnoista. Kolmiulotteisen todellisuuden kuvaaminen litteällä kuvapinnalla on ollut hänelle lähes pakkomielle. Jo varhain hän hylkäsi abstraktin ilmaisun ja on ollut uskollinen esittävälle kuvataiteelle. Hän on sitä mieltä, että kuvat opettavat meitä näkemään. Ajatus, johon olen toistuvasti törmännyt myös Marcel Proustin tuotannossa.

Martin Gayford on käynyt David Hockneyn kanssa keskusteluja taiteesta ja elämästä noin viidentoista vuoden ajan. Näistä keskusteluista hän on koonnut tämän kirjan, jonka jokaisella sivulla kuuluu David Hockneyn hyväntuulinen, huumorintajuinen ääni. Hockney on itsekin uuttera lukija ja kirjoittaja, ja hän pystyy ilmaisemaan selkeästi oman taidekäsityksensä ilman alan jargonia.

Kävin heti tuoreeltaan Helsingin taidehallin David Hockney -näyttelyssä (18.8. - 18.11. 2018). Hockneyn nimi oli tuttu, muistin hyvin 60- ja 70-luvulla Kaliforniassa akryylimaaleilla toteutetut uima-allaskuvat. Niistä tunnetuin on The Bigger Splash (1967), joka tuo mieleeni John Cheeverin Uimari-novellin (1964) ja sopisi mainiosti sen kuvitukseksi.

Taidehallin näyttely toi hyvin esiin Hockneyn hämmästyttävän monipuolisuuden ja valmiuden käyttää aina uusinta tekniikkaa apuna kuvien tekemisessä. Taidehallista pois lähtiessäni pulppusin vaikutelmiani niin innostuneesti, että vaimoni pyörähti ulko-ovelta takaisin ja kävi ostamassa taidehallin kaupasta minulle tämän kirjan. Naiset on kultia, kuten jo Veikko Huovinen totesi.

A Bigger Message tutustutti minut ihmeelliseen ihmiseen. David Hockneyn valoisa suhtautuminen elämään, itsekorostuksen puute ja jatkuva uteliaisuus ovat esimerkkinä meille kaikille. Ikääntyminen ei hänelle ole merkinnyt pysähtymistä eikä taantumista. Hän sanoo, ettei pidä kalenteria, koska se olisi joka tapauksessa aina täynnä työskentelyä.

Todellisuuden kuvaajana David Hockney joutui varhain miettimään suhtautumistaan valokuvaukseen. Hän oli alkanut 60-luvun lopulla tehdä maalauksia, joita hän nimitti naturalistisiksi. Miksi ylipäätään maalata, kun voi valokuvata? Hän tunsi olevansa naturalismin ansassa. Siitä paetakseen hän lähti mukaan oopperoiden lavastukseen ja puvustukseen, joissa hän sai vapaasti heittäytyä illuusioiden luomiseen. Myös hänen naturalismikäsityksensä syveni: hän toteaa nyt, että valokuva toistaa todellisuuden "geometrisesti" mutta ei psykologisesti. Hockney suhtautuu ilolla fotoshoppaukseen, joka tuo (tai oikeastaan palauttaa) valokuvaukseen maalauksellisen ulottuvuuden. Nykyisin fotoshoppaus on kuitenkin Hockneyn mielestä enimmäkseen tylsää ja yhdenmukaistavaa, sen mahdollisuuksia ei vielä osata käyttää.

Hockney teki itsekin valokuvauskokeiluja. Hän otti polaroidkuvia, jopa satoja yhdestä kohteesta hieman eri kulmista. Näillä polaroidkuvilla hän sitten "maalasi" teoksiaan. Näistä polaroidkollaaseista on taidehallin näyttelyssä hieno esimerkki, alastontutkielma, joka on lainassa Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museon kokoelmista. Vaikutelma on jännittävällä tavalla kubistinen.

Kiinalaisesta taiteesta Hockney sai vaikutteita, jotka auttoivat häntä muuttamaan käsitystään perspektiivistä. Kiinalaiset taiteilijat olivat jo varhain keksineet yhden pakopisteen perspektiivin, mutta he hylkäsivät sen Hockneyn käsityksen mukaan siksi, että se kiinnittää katsojan yhteen pisteeseen ja sulkee tämän teoksen ulkopuolelle. Tämä oivallus johti Hockneyn kokeilemaan pakopisteetöntä maalausta, joka muistuttaa vaikkapa sitä, mitä näemme, kun katsomme ulos liikkuvan auton sivuikkunasta. Hockney alkoi myös kokeilla videokuvausta yhdeksällä hieman eri kulmaan sijoitetulla kameralla, kolme päällekkäin, kolme rinnakkain. Tämä mahdollisti sen, että katsoja saattoi valita mitä katsoo, aivan niin kuin todellisuudessakin: silmämme skannaavat koko ajan näkemäämme. Aivan kirjan lopussa todetaan, että jo kahdeksissakymmenissä oleva Hockney on viime vuosina lisännyt kamerapatteristonsa jo kahdeksaantoista kameraan.

Asuttuaan pitkään Kaliforniassa David Hockney palasi lähes 70-vuotiaana Itä-Yorkshireen lähelle syntymäkaupunkiaan ja alkoi työstää suuria maalauksiaan maaseudun teistä eri vuodenaikoina. Vuodenajat ovat jotain, mitä Kaliforniassa ei ole. (Hockney toteaa, että vielä asuttuaan Kaliforniassa useita vuosikymmeniä hän, pohjoinen ihminen, heräsi aamulla ja ajatteli, että on kaunis aurinkoinen aamu. Syntyperäiselle kalifornialaiselle se oli vain aamu.) Suuria maisemamaalauksia hän oli tehnyt jo Amerikassa mm. Grand Canyonista. Hän maalasi suuret työnsä erillisille paneeleille, jotka sitten ripustettiin vieri viereen ja päällekkäin tietokoneella tehdyn suunnitelman mukaisesti. Paneelien käyttö on mahdollistanut jättimäisten teosten siirtelyn näyttelystä toiseen.

Isojen laajoja väripintoja hyödyntävien maalausten rinnalla Hockney on koko ajan ollut myös intohimoinen piirtäjä. Tässäkin hän on ollut valmis kokeilemaan uusia menetelmiä. Ensin hän alkoi piirtää peukalonsyrjällään iPhonelle nopeita luonnoksia, jotka hän sitten välittömästi lähetti ystävilleen: kukka-asetelmia, maisemia kotinsa ikkunasta. Kun ensimmäinen iPad lanseerattiin markkinoille, meni vain pari kuukautta ja Hockney oli ottanut sen mahdollisuudet haltuunsa. Se kulkee kaikkialle hänen takkiinsa ommellussa isossa taskussa. Hän käyttää sitä luonnoslehtiön tapaan. Sen etu iPhoneen verrattuna on suuremman koon lisäksi se, että siihen voi piirtää piirtopuikolla.

Taidehistorioitsija Martin Gayford antaa tässä teoksessa David Hockneyn olla itse äänessä ja tarjoaa taustatietoja tai elämäkerrallista tietoa vain sen verran kuin on tarpeen Hockneyn kunkin luomisvaiheen ymmärtämiseksi. Teoksen kuvitus antaa erinomaisen läpileikkauksen Hockneyn tuotannosta. Kuin rivien välistä tulee ilmi, että Hockneyn elämä ei ole ollut pelkkää auringonpaistetta. Pahantahtoiset vandaalit kaatavat Yorkshiressä "toteemipuuksi" nimetyn puun, joka oli Hockneyn piirrosten suosikkiaihe. Hieman tämän jälkeen yksi hänen avustajistaan tekee itsemurhan. Masennuksestaan Hockney selviää itselleen luonteenomaisella tavalla: hän piirtää itsensä ulos synkkyydestä. Hän vaihtaa piirrosvälineeksi hiilen ja alkaa piirtää kuvia kaadetusta toteemipuusta. Vähitellen hiilipiirroksiin alkaa tulvia kevään valoa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Blogitekstissä mainittu John Cheeverin novelli Uimari on julkaistu kokoelmassa Mahdoton radio ja muita kertomuksia (Karisto 1986). Se kuuluu omassa kaanonissani novellien kärkikaartiin. Uimari on kertomus keski-ikäisestä miehestä, joka päättää uida kotiin naapuruston uima-altaita pitkin. Päähänpistosta aloitettu matka saa edetessään vertauskuvallista ja myyttistä painoa. Novellin tunnelma muuttuu esikaupungin sunnuntain iltapäiväraukeudesta koko ajan surrealistisemmaksi ja omituisella tavalla levottomuutta herättäväksi.




lauantai 8. syyskuuta 2018

Armeijan salaisuus

Terry Pratchett, Monstrous Regiment. Corgi Books 2004. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2003. Se on julkaistu myös suomeksi vuonna 2011 nimellä Hirmurykmentti.

Onkohan Terry Pratchett saanut idean fantasiaromaaniinsa Disneyn Mulan-elokuvasta (1998), jossa pojaksi naamioitunut tyttö ottaa isänsä paikan sodassa? Se, että nainen esiintyy miehenä, on kyllä tuttua kirjallisuudesta jo hyvinkin varhain. Nopeasti tulee mieleen ainakin kolme tapausta Shakespearelta (Loppiaisaaton Viola, Venetsian kauppiaan Portia ja Kuten haluatte -näytelmän Rosalind) sekä Isaac Bashevis Singerin novelli 'Yentl the Yeshiva Boy', jonka pohjalta Barbra Streisand ohjasi elokuvan Yentl, jossa itse näytteli myös pääosan. Virginia Woolfin Orlando ei ihan sovi tähän joukkoon, sillä Orlando todellakin muuttuu naiseksi.

Yksi komiikan keino on se, että otetaan jokin jossain määrin yllättävä ilmiö (esimerkiksi se, että nainen tekeytyy mieheksi) ja sitten revitään siitä kaikki irti, toisin sanoen toistetaan ilmiötä uudelleen ja uudelleen, niin että lukija tai katsoja jo huokailee: Voi ei, joko taas! Koomisuus ei siis enää synny alkuperäisen idean hauskuudesta vaan nimenomaan siitä, että se puristetaan aivan kuiviin. Tätä komiikan keinoa Pratchett käyttää tässä romaanissa perinpohjaisemmin kuin koskaan olen aiemmin tavannut. No, ehkä sentään Beckett on tässä lajissa vielä perusteellisempi.

Borogravia käy epätoivoista sotaa naapurivaltioitaan Zlobeniaa ja Ankh Morporkia vastaan. Polly on borogravialainen majatalonpitäjän tytär, joka värväytyy sotaväkeen etsiäkseen kadonnutta veljeään. Armeija on imenyt maaseudun kuiviin nuorista miehistä, joten värvättyjä ei enää kovin tarkasti syynätä. Polly menee täydestä Oliverina. Samaan rykmenttiin kelpaavat myös Maladict, joka on vampyyri, sekä Carborundum (peikko) ja Igor (eräänlainen Frankensteinin hirviö, joka on näppärä ompelemaan kokoon ihmisiä hyvinkin pienistä osista). Tässä armeijassa kaikilla tuntuu olevan jokin salaisuus, ja hämmästyttävän monilla se salaisuus on yhteinen.

Sekalainen rykmentti lähtee toivottomalta vaikuttavalle vapautusretkelle kohti linnaketta ja solaa, jossa suurin osa Borogravian armeijasta on motitettuna. Juonellisesti tämä on ehjin niistä muutamista Pratchettin romaaneista, jotka olen lukenut. Matkanteko vaarojen halki kohti loppuhuipennusta pitää tarinan hienosti kasassa.

Pratchett pilkkaa omalla lempeällä tavallaan yltiöisänmaallisuutta, ahdasmielistä uskonnollisuutta, naisten sortoa ja lukkiutuneita sukupuolirooleja. Fantasiagenre mahdollistaa ilmiöiden liioittelun. Ehkä se myös vie terävimmän kärjen satiirilta. On vaikea kuvitella, että kukaan loukkaantuisi Pratchettin Kiekkomaailmaan kohdistuvasta kulttuurikritiikistä.

Pratchett sanailee totutun nokkelasti. Sarkastinen sivulause tai lauseenvastike on yksi hänen vahvuuksistaan. Esimerkiksi näin:
'Are you trying to be smart, Private Manickle?' Strappi demanded, naming the biggest sin in his personal list.
Jotkut Pratchettin lauseet voisi irrottaa vaikkapa mietelausekokoelmaan:
The presence of those seeking the truth is infinitely to be preferred to those who think they've found it.
That's the trouble about the good guys and the bad guys. They're all guys!
Teoksen pasifistinen loppuratkaisu miellytti minua kovasti. Sen verran minussa on vielä haihattelijaa ja uneksijaa jäljellä!

Totuttuun tapaan tämä lukemani romaani oli lainassa poikani hyvin varustetusta Terry Pratchett -kokoelmasta. Uteliaisuuttani vilkaisin myös, löytyisikö Pratchettin kirjoja suomeksi Antikvaari.fi -palvelusta. Kyllähän niitä löytyi, mutta melko kovaan hintaan. Vaikuttaa siis siltä, että Pratchettin suomenkielisillä kirjoilla on hyvin kysyntää. Viime joulun alla yritin löytää niitä kummipojalle lahjaksi, huonolla menestyksellä. Olisikohan jo uusintapainosten aika, Karisto?

maanantai 3. syyskuuta 2018

Nimestä viis, tämä on perhedraama

Joseph Conrad, Anarkistit. Otava 2004. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Englanninkielinen alkuteos The Secret Agent ilmestyi vuonna 1907.

Alfred Hitchcock ohjasi tämän romaanin pohjalta elokuvan Sabotaasi. Kuten hyvän jännäriohjaajan pitääkin, Hitch teurasti Conradin romaanin. Otti luut ja heitti lihat roskiin. Hitchcock nostaa keskiöön pommiattentaatin, josta hän saa irti piinaavaa jännitystä. Elokuvassa attentaatti menee pieleen, vaikka monet ihmiset (ja yksi sympaattinen koira) kuolevatkin. Conrad alkuteoksessaan käsittelee attentaatin täysin päinvastaisesti: se tapahtuu suunnilleen romaanin puolivälissä, mutta takaumia käyttämällä Conrad tarkoituksellisesti hämärtää sen tarkan tapahtuma-ajan ja ennen kaikkea attentaatin ainoan uhrin henkilöllisyyden. Romaanin henkilöt ovat pitkään yhtä epätietoisia attentaatin kulusta kuin lukijakin. Conradin mielenkiinto kohdistuu niihin psykologisiin vaikutuksiin, joita tapahtumien vähittäisellä paljastumisella on päähenkilöiden elämään.

Vieraan valtion ja myös englantilaisen poliisin laskuun toimiva Adolf Verloc pitää peitetoimintana pientä kauppaa, joka myy sekalaista, hieman hämäräperäistä tavaraa ja muun muassa Kanaalin yli salakuljetettua pornografiaa. Verlocilla on yhteyksiä useisiin Lontoossa toimiviin anarkisteihin. Verlocin selvästi nuorempi puoliso Winnie on mennyt Verlocin kanssa naimisiin, koska tämä on ilmaissut olevansa valmis huolehtimaan myös Winnien heikkolahjaisesta veljestä Steviestä ja Winnien äidistä.

Adolf Verlocia painostetaan toteuttamaan pommiattentaatti, jonka kohteeksi valitaan Greenwichin observatorio. Näin attentaatti suuntautuisi myös "tieteeseen", joka on kansakunnan yleisen arvostuksen kohteena. Tämän kömpelösti toteutetun pommiattentaatin vaiheita ja seurauksia teos seurailee. Tärkeää osaa näyttelevät myös attentaattia tutkivat poliisit. Ylitarkastaja Heat on perinteisten rikosten selvittäjä. Hän arvostaa kunnon varkaita, mutta anarkistien motiiveja hän ei pysty ymmärtämään. Hänen esimiehensä, vastavakoilun apulaispoliisipäällikkö, joka seurapiireissä seurustelee myös anarkistien kanssa, on paremmin jyvällä uuden poliisityön vaatimuksista. Hän raportoi tutkimuksista suoraan ministerille, suurelle persoonalle, isojen linjojen miehelle, joka kieltäytyy kuuntelemasta yksityiskohtia.

Teoksen suomalainen nimi Anarkistit houkuttelee tulkitsemaan romaania yhteiskunnallisesti. En mene tähän vipuun. Onhan tässä toki monenlaisia esimerkkejä anarkisti- ja terroristityypeistä ja heidän vaikuttimistaan, mutta anarkistit näyttäytyvät enimmäkseen hieman vinksahtaneina ja tehottomina filosofeina tai vaarattomina originelleina. Heitä kyllä voidaan käyttää hyväksi suurvaltapolitiikassa.

Alkuteoksen nimi The Secret Agent voisikin johtaa ajatukset kansainväliseen vakoiluun ja suurvaltojen keskinäiseen kähmintään. Sitäkin tässä teoksessa on: koko pommiattentaatin idea lähtee nimeämättömän vieraan vallan lähetystöneuvos Vladimirin aivoista. Hän vaatii kirjan päähenkilöä Adolf Verlocia toteuttamaan attentaatin, jotta Britannian poliisi ottaisi tosissaan kumouksellisen toiminnan eikä tarjoaisi turvapaikkaa anarkisteille, jotka uhkaavat Vladimirin kotimaata. Tämäkään näkökulma romaaniin ei sytytä minua. Minusta tuntuu, että Conrad käyttää tarkoituksellisesti moniselitteistä agent-sanaa. Secret agent voi olla myös salainen ainesosa tai yksinkertaisesti salainen osanen. Vaikkapa takkiin ommeltu nimilappu, joka johtaa poliisit tekijöiden jäljille. Kuka sen mahtoi ommella? Ja miksi? Tämän pienen yksityiskohdan houkuttelemana lähden siis hakemaan yksilöpsykologista tulkintaa. (Nimilapun merkityksen selvittämiseksi sinun täytyy kuitenkin itse lukea tämä romaani. Olisi epäreilua paljastaa aivan kaikkea.)

Ylitarkastaja Heat osuu mielestäni naulan kantaan, kun hän toteaa attentaatista: "Tietystä näkökulmasta on kyseessä perhedraama." Näin minäkin tämän teoksen luin. Teoksen ehdoton päähenkilö on Winnie Verloc, nainen, joka lapsesta asti on uhrannut oman onnensa, jotta hänen avuton veljensä saisi elää turvattua elämää. Tragediaksi Winnien tarina muuttuu siinä vaiheessa, kun hänelle paljastuu, että on uhrautunut turhaan. Tragedian pyörteeseen joutuu myös Adolf Verloc, jolla kirjan mukaan on yksi ainoa - rakastettava - heikkous: idealistinen usko siihen, että häntä rakastettiin oman itsensä tähden.

Winnie-parka! Lohduttomana naisen tragediana tämä kelpaa Flaubertin Rouva Bovaryn rinnalle. Emma Bovary kuitenkin ajautuu ongelmiinsa omaa naiiviuttaan; viime hetkiin asti Winnie puolestaan toimii oikein kaikilla mittapuilla mitaten. Anarkistiystävä Ossiponin petos teoksen lopussa on jo lähes liian sydäntäsärkevää luettavaa.

Vielä Hitchcockiin palatakseni: on helppo huomata, miksi Conradin romaani on houkutellut elokuvaohjaajaa. Romaanin visuaalinen maailma on rikas: Lontoon nuhjuiset kaasuvalon valaisemat syrjäkadut, ajurit rattaineen ja surkeine hevosineen, pälyillen hiiviskelevät anarkistit ja rehvakkaat poliisit suorastaan vaativat päästä kameran eteen. Toisinaan Conradin teksti on kuin valmista elokuvakäsikirjoitusta, jossa visuaaliset yksityiskohdat ja melkein kameran sijaintikin ovat valmiina. Tässä seuraavassa näytteessä Winnie Verloc on salaa kuunnellut aviomiehensä ja ylitarkastaja Heatin keskustelua ja hänelle on vihdoin paljastunut, mitä hirveää Greenwichin puistossa on tapahtunut ja että hänen miehensä on siitä vastuussa:
Ylitarkastaja Heat vilkaisi häneen vain pikaisesti mennessään puodin halki kiireisin, vauhdikkain askelin. Ja kun rikkinäinen kello lakkasi väräjämästä taivutetun rautalangan päässä, oli kaikki hievahtamattoman hiljaa rouva Verlocin lähellä, ikään kuin hänen asennollaan olisi ollut taian lukitsemisvoima. Perhosen muotoiset kaasuliekit seisoivat värähtämättä katosta riippuvan T:n muotoisen kannattimen päissä. Tässä hämäräperäisten tavarain kaupassa, jonka ikävän ruskeat hyllyt näyttivät nielaisevan valonhohteen, kimalsi vihkisormuksen kultainen rengas rouva Verlocin vasemmassa kädessä himmenemätöntä loistoaan kuin rikkasankoon pudonnut suurenmoinen kalleus.
Teoksen loppuun on liitetty Otto Mattssonin mielenkiintoiset saatesanat, joissa kerrotaan teoksen taustoja ja viitataan Conradin vuonna 1920 julkaisemaan esipuheeseen. Olisi suotavaa, että esipuhekin olisi mukana kirjan suomalaisessa laitoksessa.