Kirjallista salapoliisintyötä

Charles Nicholl, The Lodger: Shakespeare on Silver Street. Penguin 2007.

Maailman kuuluisimmasta kirjailijasta tiedetään hämmästyttävän vähän. Niin vähän, että jotkut ovat epäilleet hänen teostensa kirjoittajaksi milloin ketäkin hieman tunnetumpaa henkilöä. Taustalla on useimmiten snobistinen ajattelu, jonka mukaan hansikaskauppiaan poika Stratfordista ei olisi pystynyt merkittävään älylliseen ja taiteelliseen suoritukseen.

Vuonna 1909 amerikkalainen tutkija Charles William Wallace löysi Lontoon arkistojen kätköistä oikeudenkäyntiasiakirjat, joihin kuului William Shakespearen todistajanlausunto riita-asiassa, joka koski saamatta jäänyttä myötäjäislahjaa. Löytö oli merkittävä, sillä tämä on Shakespearen testamentin lisäksi ainoa asiakirja, jossa voimme kuulla Shakespearen äänen omana itsenään, ei fiktiivisen hahmon kautta.

Näihin Belott-Mountjoy-oikeusjutun asiakirjoihin pohjautuu myös Charles Nichollin loistava henkilö- ja kaupunkihistoriallinen teos, The Lodger.

Oikeusjutussa oli pelkistetysti kyse siitä, että Lontoon Silver Streetillä asuva ranskalaissyntyinen hiuskoristeiden tekijä Christopher Mountjoy kieltäytyi maksamasta entiselle työntekijälleen Stephen Belottille myötäjäisiä, jotka oli luvannut, kun Belott avioitui Mountjoyn tyttären, Maryn, kanssa. Belott vaati lopulta saataviaan oikeusteitse.

William Shakespeare kutsuttiin todistajaksi, koska hän oli Belottien avioitumisen aikaan asunut vuokralaisena Mountjoyn talossa Silver Streetillä ja toiminut jopa puhemiehenä nuoren parin kihlautuessa. Tähän tehtävään Shakespearen oli houkutellut Mountjoyn niin ikään ranskalaissyntyinen vaimo Marie. Sulavakielisempää puhemiestä hän olisi tuon ajan – tai minkä tahansa ajan - Lontoosta tuskin voinut löytääkään. Näyttää myös siltä, että Shakespeare on ollut kiintynyt Mary-tyttöön, joka ehkä muistutti häntä hänen omista suunnilleen samanikäisistä tyttäristään, jotka asuivat Stratfordissa ja joita isä pääsi tapaamaan vain kesäisin.

Nicholl on käynyt läpi valtavan määrän oikeudenkäynnissä mukana olleiden henkilöiden elämäkertatietoja sekä kaupungin, kirkon ja teattereiden arkistoja. Teoksesta syntyy kuva 1600-luvun alkuvuosien Lontoosta: teatterimaailmasta ja sen murroksesta, muotimaailmasta, laajamittaisesta prostituutiosta sekä maahanmuuttajista (joihin suhtauduttiin jokseenkin samoin kuin maahanmuuttajiin nykyisinkin: vievät työpaikat eivätkä yritäkään sopeutua).

Pienten asiakirjavihjeiden ja aikalaiskuvausten pohjalta Nicholl lavastaa lukijan silmien eteen Silver Streetin kadun, koko ympäröivän kaupunginosan ja talon, jossa Shakespeare asui ja kirjoitti teoksiaan. Hän esittelee lähialueen ihmisiä, joita Shakespeare on voinut tuntea; tavernat, joissa hän joi oluensa ja kirkon, jossa hän luultavasti osallistui jumalanpalveluksiin. Hän myös selvittelee Mountjoyn monikulttuurisessa talossa vallinneet ihmissuhteet ja niiden jännitteet.

Shakespeare näyttäytyy ihmisenä, joka on kiinnostunut kaikesta, huomaa kaiken ja painaa kaiken uskomattoman imukykyiseen muistiinsa, josta hän sitten ammentaa aineistoa teoksiinsa. Nicholl osoittaa vakuuttavasti, että Shakespeare käsitteli omia kokemuksiaan teoksissaan paljon suoremmin kuin on kuviteltu. Pian sen jälkeen kun Shakespeare on saattanut nuorenparin yhteen, hänen näytelmiinsä tulvii kuvauksia kihlauksista ja lipevistä puhemiehistä (Mitta mitasta; Loppu hyvin, kaikki hyvin). Nicholl vihjaa, että Loppu hyvin -näytelmän Parolles – ”herra Sanat” – on eräänlainen ironinen kirjailijan ja näyttelijän omakuva – pelkkiä sanoja ilman sisältöä.

Mountjoyn talossa Shakespeare myös läheltä seurasi, kuinka sydämetön isä jätti tyttärensä (johon Shakespeare siis ehkä tunsi kiintymystä) ilman myötäjäisiä. Vähän tämän jälkeen Shakespearen näytelmät täyttyvät ongelmallisista isä - tytär -suhteista: Lear ja Cordelia, Pericles ja Marina, Cymbeline ja Imogen, Leontes ja Perdita, Prospero ja Miranda. Ehkä pelkkää sattumaa – kukapa sen voi tietää. Nicholl on riittävän varovainen johtopäätöksissään. Yksi hänen suosikki-ilmauksistaan on: ”Ei ole mahdotonta kuvitella, että Shakespeare...”

Belott-Mountjoy -juttu saa surullisen lopun. Mary ja hänen miehensä jäävät lähes ilman myötäjäisiä. Shakespeare on kylläkin todistajan läsnäollessa kertonut Marylle itselleen, että tämän isä lupasi 60 puntaa myötäjäisrahaa, mutta sitten oikeudenpalvelijalle antamassaan virallisessa todistuksessa Shakespeare, jonka muisti on lähes yli-inhimillinen, sanoo, ettei muista, mitä oli luvattu. Miksi Shakespeare menetteli näin? Miksi hän petti Maryn? Ehkä hän oli väsynyt ihmisten todellisiin ja kuviteltuihin ongelmiin. Niitä hän oli pohtinut koko elämänsä. Oikeudenkäynnin aikaan hän oli lopettamassa kirjailijanuraansa. Ehkä hän halusi maaseudun rauhaan Stratfordiin hoitamaan omenapuitaan ja seuraamaan lapsenlapsensa kasvamista. Hän ei enää halunnut puuttua riita-asiaan... Vajaan neljän vuoden päästä oikeusjutusta hän jo kuoli.

Silver Streetin talo tuhoutui Lontoon tulipalossa vuonna 1666 ja koko Silver Street pyyhkäistiin pois kartalta toisen maailmansodan pommituksissa. Jos haluaa päästä mahdollisimman lähelle paikkaa, jossa Shakespeare asui 1600-luvun alkuvuosina, täytyy mennä maanalaiseen parkkihalliin Barbican-keskuksen pohjoispuolella.

Keskustelua teekupin äärellä

Markku Envall, Paperihaarniska. WSOY 2016.

Kun kirjoittaja ilmoittaa teoksessaan, että hänen elämänsä tarkoitus on kirjoittaminen, hän tulee asettaneeksi riman melko korkealle: arvioitavana ei ole vain kirja vaan koko elämä.

Tämä on Envallin kirjailijanlaadun viehättävin piirre. Hän asettaa itsensä likoon koko persoonallaan ja päästää lukijan niin lähelle kuin se kirjan kautta on mahdollista. Siis todella lähelle. Mistään kertojaratkaisuista ja -rakenteista ei Envallin kohdalla tee mieli puhua. Minun on vaikea kuvitella, että se kertoja, joka kirjassa on äänessä, ei olisi sama Markku Envall, joka kotonaan hauduttaa teetä ja puhelee pois lastensa huolia.

Olen lukenut suurella mielihyvällä Envallin kirjallisuustutkimuksia, kaikki esseekokoelmat, aforismeja, fragmentteja ja sen yhden liian vähälle huomiolle jääneen romaanin (Jäät lähtevät). Liian vähälle siksi, että siinä minusta tuotiin kiinnostavalla tavalla aforismit ja esseet osaksi romaanin rakennetta, mikä oli uusi kokeilu suomalaisessa romaanitaiteessa ja olisi ansainnut enemmän näkyvyyttä.

Tämä nyt käsillä oleva kirja on takakannessa nimetty fragmenttikokoelmaksi, mikä on osuva nimitys kirjalle, joka hypähtelee vapaasti aiheesta toiseen. Pienistä arkisista huomioista noustaan elämän ja kuoleman kysymyksiin. Kaduilla kohdatuista tuttavista johdutaan pohtimaan ihmisluontoa, omaa ja muiden. Muutamiin teemoihin palataan tuon tuosta uudelleen; ne ovat kuin arpeutuvia haavoja, joita kirjoittaja ei voi olla raapimatta.

Toistuvia aiheita ovat muiden muassa aviopuolisoiden suhde, isän ja lapsen suhde, usko ja epäusko. Tässä teoksessa vanheneminen ja kuolema saavat myös paljon tilaa. En voi olla lainaamatta Envallin yhtä ajatusta kuolemasta. Hän kertoo, että hänellä oli ennen kirjoituspöydällään kynttilänjalka, jossa oli tuuman pituinen kynttilä, muistuttamassa ajan kulumisesta vääjäämättä loppuun.

"Kun täytin 70 vuotta, vaihdoin nysän kokonaiseen kynttilään. Sen symboliikka vastaa paremmin katsomustani. Kun elämä loppuu, se tulee valmiiksi. Mikä tulee valmiiksi, tulee kokonaiseksi."

Envallin intiimi kirjoitustapa pakottaa lukijan dialogiin. Minä ainakin huudahtelen mielessäni:
"Noin olisin minäkin halunnut sanoa."
"Ai, sinä näet sen noin."
"Tuota en ole tullut ajatelleeksi."

Kirjan lopussa tunnen keskustelleeni syvästi humaanin ja viisaan ihmisen kanssa, joka ei tuputa minulle mielipiteitään vaan jättää minulle hienotunteisesti valinnan vapauden.