Iso talo preerialla

Jim Harrison, Dalva. Otava 1989. Suomentaja Juhani Lindholm. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1988.

Oletko koskaan huomannut, että valokuvissa sinulla on isäsi tai äitisi ilmeitä tai että teet sormilla voimisteluliikkeitä, joita isoisäkin teki? Onko kukaan sanonut, että puhut tai kävelet aivan kuin jompikumpi vanhempasi?

Fiktiivisten sukutarinoiden viehätys on varmaan siinä, että niissä, kuten omassa elämässämmekin, suuresti arvostamamme ainutlaatuinen yksilöllisyys paljastuu illuusioksi. Oikeastaan olemme vain variaatiota sukumme suuressa teemassa. Tarkemmin kaivellen jopa kapinamme suvun perimää vastaan voi osoittautua suvussa kulkevaksi ominaisuudeksi, henki on sama vaikka kapinan muodot ja kohteet vaihtelevat.

Jim Harrisonin romaani Dalva on mielenkiintoisen suvun mielenkiintoisesti kerrottu tarina. Kirja muodostuu kolmesta osasta: ensimmäisessä ja kolmannessa kertojana on Dalva, 45-vuotias nainen, jonka sukua tässä kirjassa setvitään,  keskimmäisen osan kertoo yliopistomies Michael, joka tutkii Dalvan sukua tämän isoisän päiväkirjojen avulla. Tarina liikkuu nykyhetken eli 1980-luvun jälkipuoliskon lisäksi Dalvan nuoruudessa 1950-luvun lopulla sekä isoisän päiväkirjojen kautta 1800-luvun loppupuolen intiaanisotien ajassa.

Dalvan isä on kuollut Korean sodassa ja Dalvan ja tämän sisaren Ruthin kasvatuksesta on huolehtinut Naomi-äidin lisäksi myös Keskilännen suurella maatilalla asustava isoisä. Viisitoistavuotiaana Dalva rakastuu intiaanipoikaan nimeltä Duane Kivihevonen. Dalva alkaa odottaa lasta ja Duane katoaa maisemista, koska paljastuu, että Dalva ja Duane ovat lähisukulaisia. Dalva synnyttää poikalapsen, joka annetaan adoptoitavaksi. Tämä kokemus ensirakkauden ja lapsen menettämisestä yhdellä iskulla tekee Dalvasta jollain tapaa juurettoman: epämääräisiä opintoja seuraa hajanainen työura. Lukuisat rakkaussuhteet eivät johda vakiintumiseen.

Dalvan isoisän isä, John Wesley Northridge, jonka päiväkirjat muodostavat tärkeän osan kirjasta, oli alunperin pappi, joka yritti auttaa perinteisen metsästyselinkeinonsa menettäneitä sioux-intiaaneja omaksumaan hedelmän- ja marjanviljelyn. Uskonsa menetettyään hän omistautuu intiaanien asialle ja tavoille. Siinä sivussa hän perustamiensa taimitarhojen ansiosta tulee luoneeksi jättimäisen omaisuuden. Leskeksi jäätyään hän menee uusiin naimisiiin Pieni Lintu -nimisen intiaanin kanssa. Heille syntyy yksi lapsi, josta tulee Dalvan isoisä.

Dalvan isoisä hoitaa ja kartuttaa perimäänsä omaisuutta, nai puolison jota maatilan karunpuoleinen elämä ei kiinnosta ja kasvattaa poikiaan Johnia ja Paulia.

Tuo edellä oleva sekavahko sukuselvitys ei anna oikeaa käsitystä kirjasta. Harrison on ennen kaikkea mainio tarinankertoja. Vaikka tarinaa kerrotaankin aikatasoja vaihdellen, henkilöt tulevat lukijalle niin tutuiksi ja yksilöllisiksi, että kokonaiskuvan hahmottaminen on helppoa. Tutuiksi tulevat myös hevoset, koirat, hanhet ja kojootit sekä välillä ankara, välillä lempeä luonto.

Yliopistomies Michael on tarinassa mukana jonkinlaisena koomisena kevennyksenä. Hän ryyppää, eksyy, ajautuu noloihin tilanteisiin ja päätyy lopulta pahoinpidellyksi niin pahasti, että joutuu nauttimaan kaiken ravintonsa pillin kautta. Michaelilla ja Dalvalla on suhde, joka ei tosin estä kumpaakaan heistä harrastamasta seksiä muidenkin kanssa. Seksi on heille kyllä tärkeää, mutta jollain tavoin merkityksetöntä. Samalla tavalla Michaelille gourmetruoka on tärkeää, mutta nälkäänsä hän hotkii hampurilaisiakin. Aidsia edeltävän ajan välinpitämätön sukupuolimoraali tuntuu nykyisin luettuna aika kaukaiselta ja eksoottiselta.

En ole koskaan pitänyt pahana, jos kirja opettaa minulle jotain. Tämä kirja opetti paljon Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön kohtelusta 1800-luvulla ja sen jälkeenkin. Harvasta asiasta ollaan varmaan niin yleisesti yhtä mieltä kuin siitä, että intiaanien kohtelu oli törkeää: heiltä vietiin maat ja elinkeinot ja heidän sosiaaliset rakenteensa tuhottiin. (Jonkinlainen vesitetty liittovaltion anteeksipyyntö muuten saatiin aikaan presidentti Obaman aikana, mutta siinäkin korostettiin, että anteeksipyyntö ei oikeuta taloudellisiin korvauksiin menetyksien johdosta.) Eipä ihme, että romaanissa Dalvan isoisoisä ajautuu hulluuden partaille ja ehkä vähän ylikin otettuaan intiaanien asian omakseen.

Formaalisesti täydelliseen teokseen didaktisuus ei tietenkään sovi, mutta formaalinen täydellisyys voi myös olla aika tylsää, sen ääressä voi vain huokailla ja ihailla. Epätäydellisyys imee lukijan osaksi luomisprosessia.

Jim Harrison kirjoittaa samantapaista fyysistä proosaa, joka on ominaista monille amerikkalaisille mieskirjailijoille. Mieleen tulevat etsimättä Faulkner ja Steinbeck. Harrison kuitenkin harrastaa heitä enemmän viittauksia kirjallisuuteen ja taiteeseen.

Olen aiemmin lukenut Jim Harrisonin taidokkaita pitkiä novelleja, oikeastaan pienoisromaaneja, joita hänellä oli tapana julkaista kolmen satseissa. Syystarinoita-kokoelma on suomennettukin. Sen nimikertomuksessa on paljon yhtäläisyyksiä Dalvan sukutarinaan. Novellin William Ludlow on samanlainen yhtaikaa herkkä ja vahva patriarkka kuin Dalvan isoisäkin. Syystarinoita-novelliin perustuu elokuva Intohimon tuulet, jossa William Ludlow'ta näytteli Anthony Hopkins ja hänen poikiaan Brad Pitt ja Aidan Quinn. Hyvä leffa mutta novelli on parempi.

Joskus kauan sitten muuten luin Parnassosta yhden Jim Harrisonin esseen, josta muistan pitäneeni. Valitettavasti siitä on jäänyt mieleeni ainoastaan sen kiehtova nimi Passacaglia eksymiselle. Vanhat Parnassot ovat pahvilaatikossa varaston perällä. Joskus ne vielä pitää kaivaa esiin.

Ollako vai ollako olematta?

José Saramago, Oikukas kuolema. Tammi 2008. Suomentanut Erkki Kirjalainen. Portugalinkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 2005.

Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

Näillä sanoilla alkaa ja näihin sanoihin päättyy tämä Saramagon oikukas romaani. Oikeastaan tekisi mieli sanoa, että tässä on samoissa kansissa kaksi pienoisromaania tai kaksi muunnelmaa samasta teemasta.

Olen aiemmin lukenut Saramagon tuotannosta ainoastaan romaanin Kertomus sokeudesta, joka jännittävän tarinan ohella pohti sitä, mitä jää ihmisyydestä jäljelle, jos kaikki ihmiset yhtäkkiä sokeutuisivat. Se oli spekulatiivisesta lähtöasetelmastaan huolimatta kuitenkin ennen kaikkea koskettava tarina ihmisyksilöistä lähes mahdottomassa tilanteessa.

Oikukkaassa kuolemassa lähtöasema on samankaltainen: pohditaanpa yhdessä, mitä tapahtuisi, jos yhdessä nimeltä mainitsemattomassa maassa kukaan ei enää kuolisi. Romaanin alkuosa käy läpi, mitä tämä aiheuttaisi hautaustoimistoille (no, eläimet sentään kuolevat vielä), sosiaali- ja terveydenhuollolle, uskonnolle ja kirkolle, vakuutusjärjestelmälle, perhesuhteille. Entä miten järjestäytynyt rikollisuus onnistuu tilanteesta hyötymään? Naapurimaissa onneksi kuollaan edelleen, joten järjestetään pienestä maksusta omaisille väylä hoitaa pois hankalaksi käyvät vuodepotilaat, joita terveydenhuoltojärjestelmä ei tietenkään enää pysty ottamaan vastaan.  Kuvaus pysyttelee yleisellä tasolla ja suurissa linjoissa, vaikka Saramago muutaman nopean kuvan yksittäisten ihmisten tilanteesta piirtääkin.

Kovin yllätyksellisenä tätä alkuosan dystopiaa ei voi pitää. Helppo on ymmärtää, että kuolema on elämälle aivan välttämätön. Alkuosaa lukiessani ehdin jo ajatella, että Saramago on tässä hieman liian turvallisilla vesillä. Omintakeinen tyyli teki kyllä tarinasta hauskan luettavan, mutta muuten tässä ei ollut mitään sellaista, jota Kertomuksessa sokeudesta ei olisi tehty paremmin. Kuinka väärässä olinkaan. En yhtään nähnyt, millaiseen rakenteeseen ja millaisiin vaikutuksiin tässä tähdätään. Tämä oli taustatyötä lopun upeaa nousua varten.

Mutta vielä muutama sana alkuosasta. Hankala tilanne päättyy siihen, että personoitu kuolema ottaa yhteyttä tiedotusvälineisiin ja ilmoittaa, että hän aloittaa toimintansa uudelleen ja kaikki rästissä olevat kuolemat hoidetaan kerralla alta pois samalla kellonlyömällä seuraavana keskiyön hetkenä. Myös tämä aiheuttaa kaaoksen, paitsi ihmisten mielissä, jotka olivat jo ehtineet tottua kuolemattomuuden ajatukseen, myös ihan käytännön tasolla: kuinka selvitään, kun kuusikymmentäkaksituhatta viisisataakahdeksankymmentä ihmistä samanaikaisesti ummistaa silmänsä ikiuneen.

Hauskasti Saramago pistää kielenhuoltajan arvioimaan kuoleman kirjoittaman kirjeen, ja siitähän löytyvät lähes kaikki Saramagon oman persoonallisen tyylin ominaisuudet:

Lisäksi käsiala oli omituisen epätasaista, hän sanoi, oli kuin siinä yhdistyisivät kaikki tunnetut, mahdolliset ja poikkeavat latinalaisten aakkosten kirjoitustavat, ikään kuin joka kirjaimen olisi kirjoittanut eri ihminen, mutta sen voisi vielä antaa anteeksi, voisi vielä katsoa sangen vähäiseksi puutteeksi verrattuna lauseopilliseen sekavuuteen, pisteiden puuttumiseen, ehdottomasti välttämättömien sulkumerkkien pois jättämiseen, kappalejaon pakkomielteenomaiseen laiminlyömiseen, puuskittaiseen pilkutukseen ja, mikä oli aivan anteeksiantamaton synti, tahalliseen ja miltei hornamaiseen ison alkukirjaimen karttamiseen, niin ettei sitä ollut edes kirjeen allekirjoituksessa, voitteko kuvitella, vaan siinäkin iso kirjain oli korvattu pienellä. 

Voin kuvitella, että Saramagon elohopeamainen ja viittauksia sinne tänne sinkoileva tyyli asettaa kääntäjälle paitsi kielellisiä myös lukeneisuuteen liittyviä haasteita. Nähdäkseni Erkki Kirjalainen selviää tehtävästä liput liehuen. Tällaista tulee Saramagon tekstin ollakin.

Kuolema myös ilmoittaa, että hän vastedes muuttaa hieman perinteistä toimintatapaansa. Tästedes jokainen ihminen saa viikkoa ennen kuolemaansa violetin kirjeen, jossa häntä kehotetaan hoitamaan asiansa kuntoon. Kuulostaa reilulta. Mutta aiheuttaa tietysti monenlaista säpinää. Osa yrittää petkuttaa kuolemaa tekemällä itsemurhan, mikä ei tietenkään onnistu. Kuolemaa onnistuvat petkuttamaan ainoastaan ne, jotka ajoittavat itsemurhansa juuri heille ilmoitettuun kuolinhetkeen. Nerokasta.

Teoksen loppuosa on intiimi kertomus samasta teemasta. Kuolema tai tuoni, kuten hän tässä teoksessa itseään nimittää, saa jostain syystä toistuvasti takaisin yhden postittamansa kirjeen ja huomaa kauhukseen, että tämä yksi ihminen on jo elänyt yli hänelle aikojen alussa määrätyn ikänsä. Hänen oli määrä kuolla neljäkymmentäyhdeksänvuotiaana, mutta nyt hän on jo ehtinyt täyttää viisikymmentä.

Tuoni, joka muuten on naispuolinen, alkaa selvittää tapausta, ja aivan kuin vasemmalla kädellä ja jälkihuomautuksena aiempaan romaaniin Saramago tulee kirjoittaneeksi yhden oudoimmista ja kauneimmista tuntemistani rakkauskertomuksista.  Erikoista on se, että vaikka Saramago koko ajan rikkoo todellisuuden illuusion, huitoo ja osoittelee, käyttää kaikki välineet postmodernista työkalupakistaan, hän pystyy samalla menemään niin helposti lukijan tunteisiin. Lukija lakkaa katsomasta sormea ja näkee sen, mitä osoitetaan.

Oikukas kuolema todistaa taas kerran minulle, miksi luen fiktiota: henkilöiden tähden, todellisten tunteiden tähden. Romaani on Iris Murdochin sanoin "vapaiden henkilöiden talo" (a house fit for free characters). Kielelliset kikkailut ja rakenneseikat ovat puusydämiä varten.

Feministinen klassikko

Sylvia Townsend Warner, Lolly Willowes or The Loving Huntsman. The Women's Press 1986. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1926.

Guardian-lehti julkaisi vuonna 2015 listan sadasta parhaasta englannin kielellä julkaistusta romaanista. Listan ainoa kirja, josta en tiennyt yhtään mitään, oli juuri tämä Lolly Willowes. Kun se sitten sattui vastaan nettiantikvariaatissa, tulin sen uteliaisuuttani ostaneeksi. Tekstini sisältää juonipaljastuksia, mutta niin sisältää ostamani kappaleen takakansitekstikin. Ehkäpä tämä on romaani, jota ei lueta ensi sijassa juonen takia.

Romaanin päähenkilö, jonka havaintojen ja ajattelun kautta suurin osa romaanista välittyy lukijalle, on nimeltään Laura Willowes. Kirjan alussa Lauran isä on juuri kuollut ja isänsä taloudesta siihen asti huolehtinut Laura muuttaa maaseudulta Lontooseen vanhemman veljensä Henryn ja tämän vaimon Carolinen perheeseen. Laura on 28-vuotias.

Elämä Lontoossa Apsley Terracen porvarillisessa kodissa muotoutuu nopeasti rutiineiksi: aamiainen, lehden lukeminen, ostokset, kukkien asettelu, kanarialinnun häkin puhdistus, perheen lasten vieminen kävelylle, lounaan jälkeen ristipistotöitä, lisää lehdenlukua, joskus lasten viemistä tanssitunneille, päivällinen puoli kahdeksalta. Päivällisillä keskustelua vain yleisistä aiheista, ei ongelmista, jottei perheenpään ruoansulatus kärsi.

Henry ja Caroline tekevät muutaman ponnettoman yrityksen löytääkseen Lauralle sulhasen, mutta Lauran ilmeinen kiinnostuksen puute avioliittoa kohtaan saa heidät luopumaan. Tilanne sopii perheelle hyvin: Laurasta on apua lastenhoidossa ja seuraa Carolinelle. Lasten tädistään käyttämä kutsumanimi "Lolly" tulee suvun yleiseen käyttöön. Lapset kasvavat, uudet sukupolvet syntyvät, Lolly-tädin joululahjalista pitenee.  Laura ei ole elämäänsä tyytymätön, mutta ei tyytyväinenkään. Kuinka olisikaan? Eihän hänellä ole omaa elämää.

Aikuinen nainen, josta kaikki käyttävät lapsenkielistä nimeä, huomaa olevansa 47-vuotias. Kerran ostoksilla ollessaan Laura menee hetken mielijohteesta pieneen vihanneksia ja kukkia myyvään kauppaan. Tapahtuu jotain, mikä muuttaa hänen elämänsä:

Hän unohti puodin, muut asiakkaat, omat ostoksensa. Hän unohti talvisään ulkopuolella, ohikulkevat ihmiset märillä jalkakäytävillä. Hän unohti olevansa Lontoossa, hän unohti koko Lontoon elämänsä. Hän näytti seisovan yksin pimenevässä hedelmätarhassa, jalat ruohikossa, kädet ojennettuina ylös kohti lehtien ja hedelmien kuvioita, hänen sormensa etsimässä hedelmien pyöristyneitä soikioita lehtien suippojen soikioiden joukosta. Ilma hänen ympärillään oli viileää ja kosteaa. Ei kuulunut ääntäkään, sillä linnut olivat lopettaneet laulamisen eivätkä pöllöt olleet vielä alkaneet huhuilla. Ei ääntäkään, paitsi joskus pehmeä tömähdys, kun kypsä luumu putosi ruohikkoon maatakseen siinä kiinteänä varjona varjojen joukossa.

Tämän ilmestyksen synnyttämässä huumassa Laura ostaa kartan ja opaskirjan, valitsee Buckinghamshiressa sijaitsevan Great Mopin maaseutukylän ja ilmoittaa vastahakoiselle perheelleen aikovansa muuttaa sinne. Käy ilmi, että Henry-veli on keinotellut kehnosti Lauran isänperinnöllä. Henryn ostamissa osakkeissa Lauran omaisuus on kutistunut alle puoleen alkuperäisestä. Laura määrää kuitenkin, että tappio on realisoitava: hän ottaa sen, mitä hänellä on jäljellä ja aloittaa uuden elämänsä hieman vaatimattomammin kuin oli ajatellut. Lauran päättäväisyyden edessä muun perheen on alistuttava.

Muutto tapahtuu nopeasti. Laura löytää itseään miellyttävät vuokrahuoneet ja aloittaa elämänsä, oikeastaan ensimmäistä kertaa. Pitkillä kävelyretkillä Laura tuntee vähitellen muuttuvansa omaksi itsekseen. Kuvaukset kevättalven englantilaismetsistä ja kuvaukset luonnon heräämisestä ovat kauniita, pelkistetyn runollisia. Ihmissuhteet ovat hänelle edelleen haaste, hän myöntää, ettei ole sosiaalinen ihminen, mutta luonto tuo tyydytystä.  Tässä Laura kulkeutuu esikkoniitylle:

Hän polvistui niiden joukkoon ja laski kasvonsa lähelle niiden tuoksua. Kaikkien hänen onnettomien vuosiensa paino näytti hetken painavan hänen rintansa maahan; hän vapisi, ymmärtäessään ensimmäistä kertaa kuinka surkea hän oli ollut; ja seuraavassa hetkessä hän vapautui. Se kaikki oli mennyttä, se ei voisi enää koskaan toistua, eikä sitä koskaan ollutkaan. Kiitollisuuden kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan. Jokaisella hengenvedolla esikoiden tuoksu virtasi sisään ja vapautti hänet.

Laura ei voi antaa anteeksi sitä, mitä hänelle on tapahtunut, mutta hän ymmärtää, että hänen omaisensa eivät olleet syyllisiä hänen kohtaloonsa.

Jos hänen pitäisi ruveta antamaan anteeksi, hänen pitäisi antaa anteeksi Yhteiskunnalle, Laille, Kirkolle, Euroopan historialle, isoisotäti Salomelle ja hänen rukouskirjalleen, Englannin pankille, Prostituutiolle, Apsley Terracen arkkitehdille ja puolelle tusinalle muulle yhteiskunnan hyödylliselle tukipylväälle. Ainoa mihin hän pystyi oli niiden unohtaminen edelleenkin.

Lolly Willowes -romaania pidetään syystäkin feministisen romaanikirjallisuuden klassikkona. Ilmestymisaikanaan se on ollut dynamiittia.

Great Mopin elämään ilmaantuu myös takaisku. Lauran veljenpoika Titus ihastuu paikkakunnalla vierailtuaan kylään niin kovasti, että muuttaa sinne asumaan. Laura ei saa sanotuksi, ettei hän halua sitä. Laura ymmärtää, että Titus on kunnon nuori mies, joka haluaa pelkkää hyvää, mutta silti hänestä tuntuu, että  hänen vasta löytämänsä uusi elämä haihtuu ilmaan:

Hän oli heittänyt pois kaksikymmentä vuotta elämästään kuin kourallisen vanhoja rättejä, mutta tuuli oli puhaltanut ne takaisin ja pukenut hänet vanhaan uniformuun. Tuuli puhalsi tasaisesti vanhoilta kulmilta, se oli sama itätuuli joka jahtasi roskapaperin palasia pitkin Apsley Terracea. Ja hän oli sama vanha Lolly-täti, niin hyödyllinen ja mukautuva ja mitätön.

Tituksen häätämiseen ja viimeisen askeleen ottamiseen itsenäistymistiellä Laura tarvitsee apulaisen, kirjan alaotsikossa mainitun "rakastavan metsämiehen". Hän onkin sitten itse arkkikapinallinen, Saatana. Näin hän Lauran mukaan houkuttelee mukautuvia ja mitättömiä, niitä joiden sielu ja ruumis eivät muita kiinnosta:

"Tule tänne, lintuseni! Minä annan sinulle mustan yön jossa oikoa siipiäsi, ja myrkkymarjoja syötäväksi, ja pesän joka on tehty luista ja okaista, ripustettuna korkealle vaaralliseen, minne kukaan ei voi kiivetä."

Suhteellisen realistisen ja rauhallisesti etenevän romaanin liukuminen lopussa fantasian suuntaan pistää kyllä lukemaan lopun vertauskuvallisesti: yhteiskunnan vakiintuneiden arvojen hylkääminen merkitsee "sielun myymistä paholaiselle". Valitettavasti vielä nykyäänkin monen mielestä ihan konkreettisesti. Feminismi ja luonnonmukainen elämäntapa - juu, eivätköhän vain ole paholaisesta lähtöisin!

Kirjan ironinen huumori oli kovasti mieleeni. Feministinen sanoma myös rakennettiin pohjalta asti perustellen. Tarinan maltti on ihailtavaa. Lopun fantasiaosuudetkin kerrotaan arkisen toteavasti. Usein sanotaan, että romaanin tulee näyttää, ei julistaa. Tämän romaanin loppupuolella vaaka keinahtelee paikoin julistuksen puolelle, mutta en pannut sitä pahakseni. Olisi tylsää, jos vain yhdenlainen ilmaisutapa olisi romaanissa hyväksyttävää.

Omat käännösesimerkkini edellä eivät anna riittävän hyvää kuvaa kirjan taidokkaasta kielestä ja kuvastosta. Sylvia Townsend Warner kirjoitti myös runoteoksia, ja modernistinen runous tulee mieleen monessakin kohtaa. Bongasin myös yhden melko varman runokuvan lainauksen J. Alfred Prufrockin rakkauslaulusta (siitä, jossa "ilta on levällään taivasta vasten kuin eetterillä nukutettu potilas leikkauspöydällä").

Lukusuosituksia

Elämättä jäänyt elämä ja muutos keski-iässä ovat Anita Brooknerin perusaiheistoa. Blogikirjoitukseni parista Brooknerin romaanista löydät  tästä.