Aloitin syksyllä kirjalla Maukka ja Väykkä (2009), jonka olin lukenut jo aiemmallekin eskariryhmälle ja hyväksi havainnut. Kirjan tarinat ovat juuri sopivan mittaiset. Nekin, joilla ei aiempaa kuuntelukokemusta ole, jaksavat kuunnella muutaman sivun jutun loppuun asti. Lyhyys ei kuitenkaan tarkoita yksinkertaisuutta tai yllätyksettömyyttä; nämä kertomukset ovat erinomainen johdatus siihen, kuinka kirjojen merkitykset rakentuvat pienistä vihjeistä. Se, mitä kirjan henkilöt sanovat, ei aina ole koko totuus tai totuus ollenkaan. Lasten joukossa on aina joku, joka hoksaa piilotetun merkityksen ja pystyy avaamaan sitä muillekin. Lastenkirjassakaan moraalin ei tarvitse olla mustavalkoista: on opettavaista havaita, että hyvä tarkoitus voi johtaa huonoihin seurauksiin ja toisaalta huonokin motiivi voi saada aikaan hyvää. Yhteisessä keskustelussa kaikkien tulkintataito kasvaa.
Kirjan henkilöhahmot ovat mainioita. Maukka-kissalla on lennokas mielikuvitus ja taipumus holtittomaan innostukseen. Hän on myös omahyväinen, itsekäs ja usein laiska, ja hänen moraalinsa on jokseenkin joustava. Kaikki ikävä on aina jonkun muun syytä. Maukan epävakaata mielenlaatua on myös aina vaanimassa masennuksen vaara. Väykkä-koira on vakaa ja luotettava puurtaja, jonka ainoina paheina ovat toisinaan totinen tylsyys ja lievä passiivis-aggressiivisuus. Maukka ja Väykkä asuvat kahdestaan sinisessä talossaan mäellä kylän laitamilla.
Tutustumme myös muihin kyläläisiin, joita ovat muiden muassa Possu Röhkötti, Kana von Got, Lehmä Muukkonen, Lammas Bääkkönen, Härkä Möö ja Vuohi Mäk Käkätin. Ääneenlukijalle kirjava joukko antaa mainion tilaisuuden kehitellä jokaiselle heidän luonnettaan ja eläinlajiaan vastaava ilmaisutapa.
Virpi Talvitien kuvitus on lapsille tärkeä osa tarinaa. He kommentoivat usein kuvia ja olivat erityisen hyviä hoksaamaan tekstin ja kuvituksen ristiriitoja, joista saimme aikaan antoisia keskusteluja kuvituksen luonteesta yleensä. Kun lapset itse piirsivät lukemamme tarinan pohjalta, he halusivat tarkistaa kirjan kuvituksesta, että heidän kuvansa varmasti tulivat "oikein".
Saatuamme ensimmäisen Maukka ja Väykkä -kirjan loppuun luin parin viikon ajan kirjaa dinosauruksista. Marraskuussa muutamat lapset kuitenkin toivat pöydälleni kirjan Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo (2009) ja toivoivat sitä luettavaksi. Se olikin sopiva joulunaluskirja. Siinä on kaksikymmentäneljä lukua, joten kotona se soveltuisi mainiosti vaikkapa iltasatuna luettavaksi joulukalenteriksi. Koulussa minun piti rytmittää lukeminen hieman eri tavalla, mutta saimme kirjan loppuun sopivasti ennen joululomalle jäämistä. Tarinassa on yhtenäinen juoni, jonka ytimessä on Väykän Maukalle lahjaksi rakentama jättimäinen pallon muotoinen joulukalenteri. Pallo pääsee riistäytymään irti, vierii mäenrinnettä kylään aiheuttaen suurta tuhoa ja päätyy lopulta avantoon ja järven pohjaan. Pallosta siis aiheutuu monenlaista harmia koko kylälle, mutta loppujen lopuksi tälläkin onnettomuudella on kylän yhteishenkeä parantavat seuraukset.
Joululoman jälkeen esikoululaiset keräsivät koulun kirjahyllyistä houkuttelevan näköisiä kirjoja, joista sitten äänestivät seuraavan yhteisen luettavan. Voittajaksi tuli Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu (2011). Tässäkin tarinassa on yhtenäinen jännittävä juoni. Taikajuoma tuo mukaan myös fantasiaelementtejä. Romaanissa tutustumme myös uusiin henkilöihin, joista tärkein on Karhu Murhinen. Pilaan lukijalta yhden yllätyksen, kun tässä nyt paljastan, että Karhu Murhinen on hurjasta nimestään huolimatta jokseenkin harmiton pikku päästäinen. Urhea toki kuten Riipitsiip Narnia-kirjoissa. Murhisen vanhemmat ovat aikanaan ajatelleet, että pientä olentoa voisi suojata vaarallinen nimi. Heidän lapsensa saivat siis nimet Karhu, Susi, Ahma, Kettu ja Seitikki. Seitikki on tämän romaanin pahis ja hänen myrkyllinen juonittelunsa saattaa Väykän todelliseen hengenvaaraan. Tarinassa on siis myös aiempaa synkempiä sävyjä. Loppu on kuitenkin onnellinen ja korostaa jälleen ystävyyden arvoa.
Keväällä järjestimme vielä yhden äänestyksen luettavasta kirjasta. Maukka ja Väykkä olivat selvästi löytäneet paikkansa pienten kuulijoiden sydämissä, sillä täysin yksimielisesti he valitsivat luettavaksi romaanin Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen (2012).
Karhu Murhinen on asettunut asumaan siniseen taloon yhdessä Maukan ja Väykän kanssa. Kirjan aikana hän elää päästäisen kiihkeän parivuotisen elämän nuoruudesta aikuisuuteen ja edelleen vanhuuteen. Nuoren päästäisen elämä on leikkejä ja pelejä Maukan kanssa. Pesäpallo-ottelut Maukan kanssa päättyvät kuten arvata saattaa: Maukka voittaa 71 - 0 eikä näe siinä tietenkään minkäänlaista epäoikeudenmukaisuutta. Sama juttu jalkapallossa.
- Pelataanko uusintaottelu, kysyi Murhinen.
- Totta kai, Maukka riemastui. - Sinä saat ehkä vähän tasoitusta. Sovitaan, että sinulla on valmiiksi jo yksi maali. Tai ehkä sittenkin vain puolikas, ettei mene ihan epäreiluksi.
Nuorella Murhisella on kiire selvittää kaikki maailmankaikkeuden salaisuudet. Se kyselee enemmän kuin kukaan ehtii vastata.
- Miksi minä olen näin pieni ja te olette noin isoja? Miksi kissan nimi on kissa? Oliko koiria ennen kuin oli kissoja? Mihin häntää tarvitaan? Onko kastemadolla silmiä? Miksi vesi tekee märäksi? Miksi kylmä on kylmää? Onko pakko olla talvea? Kuka keksi hernekeiton?
Aikuinen Murhinen valitsee itselleen ammatin: hänestä tulee kylän poliisi. Tulitikusta tehty pamppu vyöllään hän valvoo kylän rauhaa. Hän tuntee tekevänsä jotain tärkeää ja saa suurta tyydytystä työstään. Aikuisena Murhinen myös rakastuu. Hänen rakkautensa kohde on Possu Röhkötti. Murhinen valmistaa Possulle joululahjan ja lähes menehtyy toimittaessaan sen perille lumimyräkässä. Jos toiselle menevästä lahjasta mustasukkainen Maukka ei olisi seurannut Murhista, tämän tarina olisi päättynyt jääpalikaksi lumikinokseen. Maukan huonoista motiiveista seurasi siis jälleen jotain hyvää.
Viimeisiä romaanin lukuja luimme, kun kesäkuu jo oli alkanut. Istuimme auringon paisteessa koulun portailla ja ajattelin, että pöllömminkin olisi voinut ammattinsa valita. Tarkoitan nyt itseäni. Lopussa Murhinen jää eläkkeelle, harmaantuu ja alkaa muistella vanhoja asioita lapsuudestaan.
- Kun minä olin lapsi, me tapasimme pelata jalkapalloa yhden kissan kanssa, Murhinen sanoi etäinen katse silmissään.
- Minä olin se kissa, Maukka naukaisi.
- Jaa-jaa. Silloin minä aina voitin sen kissan, vaikka kissa oli paljon minua isompi, päästäinen muisteli.
Aika kultaa muistot. Murhinen myös tekee liikuttavan sovinnon sisarensa Seitikin kanssa. Se, joka antaa anteeksi, vapautuu katkeruudesta.
Lopuksi Murhinen kirjoittaa muistelmansa ja sitten rauhallisesti, kauniisti Karhu Murhisen elämä päättyy. Murhinen kuolee niin kuin on elänytkin, pelottomasti.
Jännitin hieman, kuinka lapset romaanin loppuun suhtautuisivat. Hyvin se meni. Lapset eivät liian voimakkaasti samastuneet vanhaan päästäiseen. Harmaapartaiselle lukijalle sen sijaan tuli usein mieleen: Karhu Murhinen - c'est moi!
Kirja antoi mahdollisuuden keskustella elämän rajallisuudesta ja ainutkertaisuudesta. Se kertoo kauniisti elämän arvosta, joka ei riipu eläjän koosta eikä elämän pituudesta.
Kirja päättyy Karhu Murhisen yhden sivun mittaisiin muistelmiin. Niiden nimi on osuvasti 800 kertaa minuutissa. Niin usein lyö sen sydän, jonka tulee mahduttaa kokonainen elämä pariin vuoteen.
Murhisen muistelmista lainasin yhden kohdan myös tämän vuoden kuudesluokkalaisille pitämääni hyvästelypuheeseen. Olimme ensin kuunnelleet tasavallan presidentin puheen koululaisille ja opiskelijoille. Siinä Sauli Niinistö painotti sitä, kuinka nuoret ovat korona-aikana tukeneet toisiaan. Samaa yhteisöllisyyden teemaa halusin jatkaa myös omassa puheessani. Halusin kertoa, kuinka tärkeää on jakaa hyvät ja huonot kokemukset jonkun toisen kanssa. Vanhan viisauden mukaan jaettu suru on puoli surua ja jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Annetaanpa puheenvuoro Karhu Murhiselle:
Kadun sitä, etten koskaan tunnustanut rakkauttani possulle. Minua kaduttaa, etten kertonut kenellekään suuresta rakkaudestani. Se meni aivan hukkaan. Mihin menevät kaikki elämän hyvät ja huonot hetket, kirjat joita luemme, elokuvat joita katsomme ja musiikki jota kuuntelemme, jos emme jaa niitä toisten kanssa?
Viimeistä kertaa päätin lukuvuoden oppilaideni kanssa. Kahdennenkymmenennenviidennen kerran tällä samalla koululla. Todistustenjaon jälkeen koko koulun väki kokoontui aurinkoiselle pihamaalle. Minulle laulettiin "Turvallista matkaa".
Itkettivät vanhaa miestä, mokomat!
Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen. Tammi 2012. Kuvittanut Virpi Talvitie.
---------------------------------------------
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 15: Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.