E. Nesbit: Yksitoista toivomusta

E. Nesbit on lapsille suunnatun fantasiakirjallisuuden edelläkävijöitä. Muiden muassa C. S. Lewis, J.R.R. Tolkien ja J. K. Rowling ovat tunnustaneet hänen vaikutuksensa omiin teoksiinsa. Nesbitin lastenromaanien suomennoksia on olemassa kuitenkin vain kaksi ja nekin kymmenien vuosien takaa: tämä fantasiatrilogian aloittava Yksitoista toivomusta ilmestyi vuonna 1947 ja on suomennettu englanninkielisen alkuteoksen ruotsinnoksesta; realistinen nuortenromaani Rautatielapset ilmestyi suomeksi vuonna 1962. Kirjastot, antikvariaatit ja tuttavien kirjahyllyt ovat siis ainoat paikat, joista näitä kirjoja voi yhä löytää.

Edith Nesbit (1858–1924) oli yksi sosialistisen Fabian Societyn perustajista. Olin utelias näkemään, miten kirjailijan poliittinen suuntautuminen näkyisi tässä romaanissa. Halusin myös nähdä, onko romaani kestänyt aikaa. Voisinko suositella sitä lastenlapsilleni?

Aivan ensiksi täytyy sanoa, että kirjan kansikuva on minun ikäluokkani ihmiselle nostalginen mutta ei luultavasti rohkaisisi lapsilukijaa tarttumaan kirjaan. Myös suomennos on auttamattoman vanhentunut. Se ei välttämättä ole este: muodollisen kirjakielinen replikointi ei lapsilukijalle tuo mieleen mennyttä aikaa, josta hänellä ei ole kokemusta, vaan hänelle se on vain osa tämän käsillä olevan kirjan ilmaisutapaa – joku voi pitää siitä, toinen ei. Tuhma merkityksessä 'tyhmä' voi jollekulle aiheuttaa hämmennystä.

Romaanin alussa sen päähenkilöt – viisi lasta – saapuvat kesänviettoon maalle Kentin kreivikuntaan vanhempiensa ja palvelusväen kanssa. Vanhojen lastenkirjasuomennosten tapaan tässä romaanissa myös lasten erisnimet on suomennettu. He ovat siis Sakari, Aune, Roope ja Irma. Lapsista nuorin on taaperoikäinen Karitsa, jonka oikeaksi nimeksi myöhemmin paljastuu Hilary. 

Karitsaa tarvitaan tarinaan parin juonenkäänteen takia. Muuten tällainen kanniskeltava ja puhetaidoton lapsi olisi vain hidasteena seikkailuissa. Niinpä hänet usein jätetäänkin palvelijoiden hoteisiin.

Iso valkoinen talo vehreine ympäristöineen on ihastuttava leikkipaikka lapsille, jotka kahteen vuoteen eivät ole päässet pois kieltotaulujen täyttämästä Lontoosta. Seikkailujen tärkein edellytys täyttyy: lapset ovat vapaita puuhailemaan ilman valvontaa. Tämä korostuu, kun lasten vanhemmat matkustavat pois, isä hoitamaan liikeasioita, äiti sairastunutta isoäitiä. Palvelijattaret, joista nimeltä mainitaan vain Martta, pitävät huolta perusasioista kuten lasten ruokailusta ja Karitsan hoivasta.

Romaanin sukupuoliroolit ovat perinteisiä. Myös lasten mielenkiinnon kohteet noudattavat odotuksia: tytöt ovat kiinnostuneita ulkonäöstä ja pojat seikkailuista. Toimijoina ja ongelmien ratkaisijoina he ovat kuitenkin tarinassa yhtä tärkeitä. E. Nesbit ei pitänyt naisasiaa keskeisenä, hän suhtautui oman aikansa suffragetteihin kielteisesti. Ilmeisesti hän pelkäsi, että naiset äänioikeuden saatuaan saattaisivat äänestää konservatiiveja eivätkä sosialisteja.

Lapset löytävät läheiseltä sorakuopalta "hiekkatontun" tai "maahisen", eriskummallisen esihistoriallisen olennon, joka pelkää kastumista ja viettää enimmän aikansa hiekkaan kaivautuneena.

Lapset katselivat ihmeissään löytöään. Ja se oli tosiaankin katsomisen arvoinen! Silmät olivat pitkän varren päässä, aivan niinkuin etanalla, ja se työnsi ja veti niitä ulos- ja sisäänpäin niinkuin teleskooppia. Korvat olivat isot kuin nahkalaput ja ruskea ruumis oli aivan karvainen. Käsivarret ja sääret olivat karvaiset, mutta kädet ja jalat paljaat niinkuin apinalla.

Kärttyisä ja yksityisyyttä kaipaava olento on jostain selittämättömästä syystä taikavoimillaan toteuttanut ihmisten toivomuksia kautta aikojen. Esihistoriallisena aikana ihmiset toivoivat häneltä ruokaa, mahdollisimman suuria riistaeläimiä – pterodaktyleja, megateriumeja ja ichtyosauruksia. Auringon laskiessa niiden jäänteet aina muuttuivat kiveksi. Näin siis selittyvät fossiililöydöt. Olento lupaa toteuttaa myös hänet löytäneiden lasten toivomuksia. Auringon laskiessa toivomukset kuitenkin aina raukeavat.

Satuperinteen mukaisesti osa lasten seuraavina päivinä esittämistä toivomuksista on varomattomia ja typeriä, osa taas sinänsä mielekkäitä, mutta nekin johtavat ennakoimattomiin lopputuloksiin. On vaikea tietää, mitä kannattaa toivoa. 

Ensimmäisen toivomuksen Aune ja Irma esittävät hätäisesti. He toivovat ensimmäistä asiaa, joka heidän mieleensä juolahtaa: että muuttuisivat "kauniiksi kuin päivä".

Toive toteutuu ja samalla menee pieleen. Lapset eivät aluksi tunnista edes toisiaan ja haluaisivat pian palata ennalleen, oman itsensä näköisiksi. Ei olekaan hauskaa muuttua aivan toiseksi. Tilanne kärjistyy, kun Karitsa, joka ei ole muuttunut millään tavalla, ei tunnista sisaruksiaan ja alkaa parkua. Kestää kauan ennen kuin vanhemmat lapset saavat pikkuveljessään aikaan sellaisen luottamuksen, että tämä antautuu syliin otettavaksi. 

Mietin, olisiko Tove Jansson saanut tästä tarinasta vaikutteita Taikurin hattu -romaaniinsa, jossa Muumipeikko kokee ahdistavan muodonmuutoksen. E. Nesbitin De elva önskingarna ilmestyi ruotsiksi vuonna 1947, Janssonin Trollkarlens hatt vuotta myöhemmin. Tove Janssonin tiedetään myös jo nuoresta pitäen lukeneen englanninkielistä kirjallisuutta.

Muumimamma onneksi tunnistaa oman lapsensa tämän muuttuneesta ulkomuodosta huolimatta. Nesbitin kertomuksen lapset eivät pääse edes kotiinsa syömään. Palvelijat ajavat nämä "vieraat lapset" tiehensä. He eivät voi ymmärtää, miksi Karitsa oli annettu näiden vieraiden käsiin. 

Lasten ei auta kuin istua nälissään tien poskessa auringonlaskuun asti odottamassa lumouksen haihtumista. Sen jälkeen he hiippailevat kotiin kuulemaan palvelijoiden moitteet. 

Seuraavana päivänä lapset toivovat rikkauksia. Sorakuoppa täyttyy kultakolikoilla, joita lapset ammentavat taskunsa täyteen ennen kylälle lähtemistään. Lapset saavat kuitenkin pettymyksekseen huomata, että rahan arvo perustuu luottamukseen. Jos kolikon vastaanottaja ei usko sitä oikeaksi rahaksi tai epäilee sitä varastetuksi, sen käyttö vaihdon välineenä loppuu siihen paikkaan. Lapset joutuvat loppujen lopuksi maksamaan kaikki ostoksensa – paljon haaveiltuja pienemmät – omilla säästöillään.

Samaan tapaan menevät mönkään seuraavienkin päivien toivomukset. Lasten toiveet ovat välillä kirjaimellisesti lennokkaita – he toivovat itselleen muun muassa siipiä – mutta toiveen toteuduttua heidän pyrkimyksensä kohdistuvat aina yksinkertaisiin perustarpeisiin, ennen kaikkea ruokaan.  Toiveiden toteutuminen aiheuttaa poikkeuksetta vaikeuksia ruoan hankkimiseen. Esimerkiksi siivet eivät auta vatsan täyttämisessä; niiden kanssa ei voi näyttäytyä siellä, mistä ruokaa olisi saatavissa.

Jonkinlainen kiinnostus materian ja arvojen suhteeseen voi olla peräisin E. Nesbitin sosialismiharrastuksesta. Radikaalia talousajattelua sadusta on kuitenkin turha etsiä. Oikeastaan lapset ovat jopa poikkeuksellisen tunnollisia rehdin vaihtotalouden kannattajia: he eivät halua ottaa mitään maksamatta, äärimmäisessä nälässä he ovat valmiit varastamaan, mutta silloinkin jättävät lapun, jossa lupaavat maksaa ottamansa. 

Vaikuttaa siltä, että Nesbit yrittää joskus murtaa ennakkoluuloja, esimerkiksi käsitystä mustalaisista lasten ryöstäjinä. Ongelma on se, että tätä käsitystä joudutaan ensin vahvistamaan, jotta se sitten voitaisiin kumota. Nykyajan lapsilukijalle koko ajatus voisi olla hämmentävä.

Romaani ei kyseenalaista käsitystä intiaaneista verenhimoisina päänahan metsästäjinä tai sitä, että timantteja voi noin vain "hakea" Afrikasta. Ei tarvitse olla kovin edistyksellinen ymmärtääkseen, että tällainen aines lastenkirjassa kuuluu menneisyyteen. Uusia painoksia, joissa sisältöjä muutettaisiin, en kannata. Luettavaa riittää muutenkin.

En siis suosittelisi kirjaa lastenlapsilleni.  Minun kaltaiseni vanhat ihmiset lukekoot, jos haluavat. Ei tätä kieltääkään tarvitse. 

Lasten viimeisistä kommelluksista romaanissa mainittiin: "Siitä tuli oikea Tycko Brahen päivä." Ilmaus oli minulle aiemmin tuntematon. Sillä näemmä on Skandinaviassa tarkoitettu erityisen epäonnista päivää. 1700-luvulla tällaiset päivät oli merkitty jopa almanakkoihin. Kuuluisa astronomi Tyko Brahe, joka ilmeisesti uskoi taivaankappaleiden asentojen vaikutukseen ihmisten elämään, on jättänyt nimensä ilmaukseen. En pystynyt tarkistamaan, onko lause tullut suomennokseen vasta ruotsinkielisestä käännöksestä vai esiintyykö se jo alkuteoksessakin.

Romaanin kansikuvan tekijää ei mainita. Ilmeisesti sama tekijä on vastannut romaanin piirroskuvituksesta, joka etenkään hiekkatontun ulkomuodon osalta ei vastaa lainkaan tekstiä.

E. Nesbit, Yksitoista toivomusta. Lehtipaino Oy 1947. Alkuteos Five Children and It (1902). Ruotsinkielisestä käännöksestä De elva önskningarna suomentanut I. Sara. 143 s.

Elsa Triolet: A Fine of Two Hundred Francs

Olen aina välillä etsiskellyt luettavaa ranskalaisen Goncourt-palkinnon voittajalistalta. Yleensä olen ollut tyytyväinen löytöihini. Listassa on kuitenkin yksi silmäänpistävä vinouma. Palkinto on myönnetty ranskaksi kirjoitetulle teokselle vuosittain vuodesta 1903 lähtien, mutta vasta vuonna 1944 sen sai ensimmäinen nainen, eikä naispuolisia voittajia palkinnon historiassa edelleenkään ole kuin vasta kolmetoista. Jos siis palkinto annettaisiin tästä vuodesta lähtien aina pelkästään naiskirjailijalle, miesten ja naisten osuus palkinnon saajista tasoittuisi vasta vuonna 2134! 

Ensimmäinen nainen, joka voitti Goncourt-palkinnon, oli Elsa Triolet (1896–1970). Triolet syntyi Moskovassa juutalaisen juristi-isän ja musiikinopettajaäidin intellektuelliperheeseen. Hänen alkuperäinen nimensä oli Ella Jurjevna Kagan. Vanhemman sisarensa Liljan kanssa hän sai hyvän koulutuksen. Molemmat tytöt puhuivat venäjän lisäksi sujuvasti myös ranskaa ja saksaa. Lilja meni naimisiin futuristirunoilija ja kriitikko Osip Brikin kanssa, ja näin myös Elsa tutustui futuristisiin runoilijoihin. Lilja Brik ja runoilija Vladimir Majakovski olivat rakastavaisia.

Vuonna 1918 Elsa meni naimisiin ranskalaisen upseerin ja diplomaatin André Triolet'n kanssa. Pariskunta muutti sen jälkeen Tahitille. Avioliitto ei ollut onnistunut, kahden vuoden jälkeen Elsa muutti yksin Berliiniin, jonne oli syntynyt Neuvostoliiton rajoittavan kulttuuripolitiikan takia vireä venäläinen taiteilijayhteisö. Kirjailija Viktor Šklovski rakastui Elsaan, joka ei tuntenut vastavuoroista tunnetta mutta suostui kirjeenvaihtoon sillä ehdolla, että kirjeissä ei mainittaisi rakkautta. Šklovski kokosi vuonna 1923 kirjeistään ja muutamista Elsan vastauksista teoksen ZOO: eli kirjeitä mutta ei rakkaudesta. Suomeksi kirja ilmestyi Jyrki Siukosen suomennoksena vuonna 2019.

Šklovski lahjoitti yhden kappaleen kirjaansa Maksim Gorkille, joka arvioi tylysti, että kirjassa ei ollut muuta hyvää kuin ne pari naisen kirjoittamaa kirjettä, ja vaati saada tavata kyseisen naisen. Gorkin kannustuksesta Elsa Triolet kirjoitti ensimmäisen kirjansa Tahitin kokemuksistaan. Se julkaistiin Neuvostoliitossa vuonna 1925. Tämän jälkeen Elsa julkaisi vielä kaksi romaania venäjäksi.

Vuonna 1928 Elsa tapasi ranskalaisen runoilijan Louis Aragonin. He menivät naimisiin seuraavana vuonna, mutta Elsa säilytti silti ensimmäisen aviomiehensä sukunimen kuolemaansa saakka. Pariskunta asettui asumaan Ranskaan, ja Elsa alkoi kirjoittaa ranskaksi. Vuonna 1938 ilmestyi hänen ensimmäinen ranskankielinen teoksensa, novellikokoelma Bonsoir Thérèse. 

Elsa Triolet'n ja Louis Aragonin yli neljäkymmentä vuotta kestänyt yhteiselämä oli taiteellisesti tuottelias: heidän kootut teoksensa on julkaistu 42-osaisena yhtenäisenä sarjana, jossa molempien teokset vuorottelevat. Louis Aragon oli myös kommunistiaktivisti. Elsa Triolet piti kommunistista agendaa rajoittavana eikä siksi ollut yhtä kiinteästi mukana poliittisessa toiminnassa kuin miehensä.

Toisen maailmansodan aikana Elsa Triolet ja Louis Aragon osallistuivat aktiivisesti vastarintaliikkeeseen. Näistä kokemuksistaan Elsa Triolet kirjoitti pitkiä novelleita, joista ensimmäinen, Les Amants d'Avignon, 'Avignonin rakastavaiset', ilmestyi lokakuussa 1943 salanimellä Laurent Daniel maanalaisen Éditions de Minuit -kustantamon julkaisemana.

Avignonin rakastavaiset aloittaa myös neljästä pitkästä novellista koostuvan Goncourt-palkinnon voittajateoksen Le Premier accroc coûte deux cents francs ('Ensimmäinen repeämä maksaa kaksisataa frangia'). Luin kirjan englanninkielisenä käännöksenä A Fine of Two Hundred Francs. Hieman erikoinen nimi on peräisin kokoelman viimeisestä novellista. Siinä kerrotaan, että lause jota tavattiin opastauluista baarien biljardipöytien läheisyydestä ja jolla yritettiin suojella arvokasta vihreää verkaa huolimattomilta pelaajilta, olisi ollut koodiviesti, joka ilmoitti Ranskan vastarintaliikkeelle Normandian maihinnousun alkamisesta. En löytänyt vahvistusta tälle tiedolle. Yleensä lähteissä kerrotaan, että viestinä oli säe Paul Verlainen runosta: Les sanglots longs des violons de l'automne – Syksyn viulujen pitkät nyyhkytykset.

Toisesta maailmansodasta ja myös Ranskan saksalaismiehityksestä julkaistaan edelleen runsaasti kaunokirjallisuutta. Elsa Triolet'n novellikokoelmalla on näihin myöhemmin julkaistuihin teoksiin verrattuna huomattava etu: siitä puuttuu jälkiviisaus. On jännittävää lukea aikalaiskuvausta, jossa sodan lopputulos ei vielä ole tiedossa. Siinä lukijan silmien edessä toive sodan lopputuloksesta muuttuu vähitellen uskoksi ja melkein varmuudeksi. Kunnes jokin lause paljastaa, että vaihtoehto on niin kauhea, että sitä ei yksinkertaisesti uskalleta ajatella. 

Avignonin rakastavaiset -novellin nimi viittaa kirjallisuuden yhteen suureen rakkaustarinaan, renessanssirunoilija Petrarcan yksipuoliseen kaukorakkauteen Lauraan. Myös Triolet'n rakastavaisten, Julietten ja Celestinin, rakkaus jää vaille täyttymystään. Novellin loppu on siitä huolimatta toiveikas.

Novelli alkaa minäkertojan nopealla luonnehdinnalla Juliette Noëlista. Salaperäinen minäkertoja katoaa pian näkyvistä ja tarina on sen jälkeen kerrottu hän-muodossa Julietten näkökulmasta. Juliette on sihteeri, johon on helppo rakastua. Insinööri Martin on jo kosinut häntä; yrityksen pääjohtaja on kohteliaasti tiedustellut, voisiko Juliette ryhtyä hänen rakastajattarekseen – avioliittoa hän ei valitettavsti vaimonsa takia pysty tarjoamaan. Juliette kieltäytyy kauniisti.

Saksalaismiehityksen aikana Juliette muuttaa Lyoniin Aline-tätinsä ja adoptoimansa José-pojan kanssa. Hän työskentelee sanomalehdessä ja käyttää vapaa-aikansa vastarintaliikkeen hyväksi. Myöhemmin käy ilmi, että yksi hänen työtovereistaan on värvännyt Julietten vastarintaliikkeeseen sen jälkeen, kun Julietten veli oli kuollut natsien käsissä.

Joululomansa vuonna 1942 Juliette käyttää kiertelemällä maaseudulla etsimässä sopivia piilopaikkoja vastarintaliikkeen ihmisille. Maaseudun luminen hiljaisuus on kuvattu tunnelmallisesti.

Työ itsessään on vaarallista ja edellyttää hienotunteisuutta: koskaan ei voi olla varma, mikä on ihmisten suhtautuminen saksalaisiin. Ilmiantajia oli koko ajan varottava. Osa ranskalaisista nimittäin arvosti saksalaisten järjestelmällisyyttä, tehokkuutta ja hyviä käytöstapoja. Saksalaisia Julietten oli tietenkin välteltävä; ranskalaispoliiseista puolestaan oli yritettävä löytää ne, jotka eivät myötäilleet uusia isäntiään.

Juliette saa tehtävän käydä Avignonissa vastarintaliikkeen asioilla. Siellä hän kohtaa yhteyshenkilönsä Celestinin. Juliette ehdottaa, että he ajankulukseen olisivat olevinaan rakastavaisia. Niinpä he viettävät yhdessä päivän ja illan, kiertelevät nähtävyyksiä, käyvät muun muassa linnassa, jonka seiniin rakastavaiset ovat kirjoittaneet viestejä toisilleen. Heidän ilta-ateriansa keskeytyy, kun Celestiniä tullaan noutamaan salaisiin tehtäviin.

Kiintymyksen ilmaiseminen on yllättävän vaikeaa näille ihmisille, jotka sotatilan takia ovat joutuneet pitkään pistämään omat tunteensa sivuun.

 "Juliette, you said 'Let's pretend...'"

     "Oh!" she cried faintly.

     "It's a terrible game... You have given me taste of everything that I don't possess, that I'll never possess, wonderful Juliette! I feel more miserable now than I ever did before, because I know that there's nothing left beneath the ashes. For a moment I was able to believe, but it's no use. If you couldn't work the miracle, no one else ever will. Juliette, don't cry. We're not masters of our hearts. I'm a blunt man..."

     "I'm not crying," said Juliette, snatching up her beret and putting it on. "I've always known that love is counterfeit, and that nothing is genuine but illusion. People don't love each other. No one loves anyone... I'm not in love with you. Where's my coat?"

Myöhemmin Lyoniin palattuaan Juliette saa ohjeet, että hänen on haettava junalta eräs vastarintaliikkeen mies ja opastettava hänet hotelliinsa. Yllättäen mies osoittautuu Celestiniksi. Lyhyen keskustelun jälkeen he poistuvat hotellista turvallisuussyistä erikseen. 

Melkein heti Juliette pidätetään. Saksalaiset vaativat häntä kertomaan Celestinin sijainnin. Juliette onnistuu pakenemaan, koska on oppinut tuntemaan kaupungin salakäytävät. Hän tapaa vielä kerran Celestinin. Hänet aiotaan lähettää pois maasta. Celestin haluaisi viedä Julietten mukanaan, mutta lentokoneessa on vain yksi vapaa paikka. 

Elsa Triolet liitti tarinan loppuun lauseen: "Antaa Historian jatkaa tarinaani." Sodan oloissa tarina on epäilemättä ollut rohkaiseva. Rakkaus ei ole kadonnut maailmasta. Se nyt vain saa odottaa, kunnes maailma on taas valmis siihen.

Kokoelman toinen novelli The private life of Alexis Slavsky, painter kertoo pariisilaisesta taidemaalarista, joka saksalaismiehityksen aikana joutuu vastoin tahtoaan poistumaan Pariisista. Kiertely maaseutupaikkakunnalta toiselle tutustuttaa lukijan maaseudun sodanaikaisiin ajattelutapoihin, mustanpörssin kauppiaisiin ja saksalaisten myötäilijöihin ja vastustajiin.  

Alexisin isoäiti on ollut juutalainen, isän puolelta hänen sukunsa on puolalainen. Outo sukunimi ja juutalainen sukuyhteys eivät tehneet elämää helpommaksi saksalaisten miehittämässä Ranskassa. Sinänsä Alexis on novellin loppupuolelle asti lähes täysin epäpoliittinen, hän elää ennen kaikkea taiteelleen ja on siinä menestynyt hyvin. Hänen vaimonsa Henriette huolehtii käytännön asioista niin että mies voi keskittyä työhönsä.

Novelli kertoo siitä, miten Alexis Slavsky sota-ajan kokemustensa takia vähitellen muuttuu. Hänelle taide on ollut kaikki kaikessa. Lievitystä ajoittaisiin masennuksiinsa hän on hakenut naisseikkailuista. Hän on ollut mieltynyt varsinkin hyvin nuoriin naisiin. Henriette-vaimo ei ole puuttunut miehensä suhteisiin. Henriettelle on kuitenkin kova pala, kun hän kuulee miehensä kertovan eräälle uudelle ystävättärelleen, ettei ole koskaan aiemmin kokenut tällaista rakkautta.

Tutustuminen ja ihastuminen vastarintaliikkeessä toimivaan Louiseen saa vauhtia Alexisin asenteen muutokseen. Alexis auttaa erästä pakkotyöhön määrättyä vankia tämän pakomatkalla. Kun Louise on joutunut pidätetyksi, Alexis saa käsiinsä osan Louisen päiväkirjamerkinnöistä. Niissä Louise kertoo suhteesta, jonka on aloittanut erään miehen kanssa päästäkseen elämässä eteenpäin edellisen, todella merkityksellisen suhteen jälkeen. Alexisin itsekeskeisyyttä kuvaa se, ettei hän ymmärrä itse olleensa tuo Louisen "laastarisuhde".

Toiminta vastarintaliikkeen apuna on selvästi hyväksi Alexisille. Hänen masennuksensa kaikkoaa. Toiveikkuus lisääntyy. Näyttää myös siltä, että sitoutuminen poliittiseen toimintaan vaikuttaa elähdyttävästi hänen taiteeseensa.

Kokoelman kolmas novelli Notebooks buried under a peach tree on eräänlainen jatke edelliseen novelliin. Se koostuu suurimmaksi osaksi Louisen piilottamien muistikirjojen teksteistä. Louise kertoo niissä minämuodossa elämänsä vaiheet lapsuudesta alkaen.

Elsa Triolet on tässä novellissa hyödyntänyt omia kokemuksiaan moskovalaisesta lapsuudestaan. Louisella – kuten oli Elsallakin – on jopa kuvankaunis vanhempi sisar, Odette. Perhe on vallankumouksen jälkeen muuttanut Pariisiin. Tytöt eivät ole jakaneet vanhempiensa porvarillisia arvoja, eikä vanhemmilla ole ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä heidän värikäs elämäntapansa. Siihen on sisältynyt juhlia ja ulkonäön dramaattisia muutoksia. Suhteita miehiin, ehkä naisiinkin – ainakin ruotsalaisen Elizabethin kanssa Louisen ystävyys oli hyvin intiimi. Louisen elämään kuuluu myös lyhyt harkitsematon avioliitto, joka on kariutunut. Louisen poikavauva on kuollut auto-onnettomuudessa.

Louise on työskennellyt toimittajana ja siirtynyt heti saksalaismiehityksen alettua vastarintaliikkeen palvelukseen. Näissä tehtävissä hän on tutustunut suureen rakkauteensa, kommunistiprofessori Jeaniin, jonka olinpaikasta hänellä ei ole tietoa. Puolitoista vuotta Louise on ollut saksalaisten vankina.

Louisen isä on päätynyt sodan aikana Englantiin Ranskan pakolaishallituksen ministeriksi. Hän yrittää houkutella myös Louisea turvaan Englantiin.

Novellin lopulla on Louisen reportaasi vierailusta vastarintaliikkeen taisteluosaston, maquisin, vieraana. Osaston kaksitoista nuorta taistelijaa ovat kaikki kotoisin samalta seudulta. He ovat puhtaita ja siloposkisia poikia. Heidän kouluttajansa ja johtajansa on lähikylän matematiikanopettaja, kommunisti. Hän käyttää salanimeä, mutta kaikki kyllä tuntevat hänet ainakin kolmenkymmenen kilometrin säteellä.

Maquis ostaa ruokansa lähiseudun maanviljelijöiltä, jotka kyllä auliisti ja säännöstelykortteja kyselemättä myyvät kaiken, mitä pyydetään, mutta vaativat sitten niistä mustan pörssin hinnat. Erityistä isänmaallista auttamishalua viljelijöillä ei vaikuta olevan.

Tärkeintä nuorille taistelijoille ovat saksalaiskohteisiin tehdyt ryöstöretket. Ne ovat hyvää harjoitusta. Louisekin on tuotu leiriin natseilta varastetulla Mersulla. Suurin puute on aseista ja ammuksista.

Louisen reportaasi päättyy mainintaan, että hän on jälleen Lyonissa, suunnittelee liittymistä maquisiin ja on lähdössä tavarataloon ostamaan sukkanauhoja. 

Novellin viimeisissä lauseissa hypähdetään ajassa eteenpäin. Louisen muistikirjat kaivetaan esiin puutarhasta. Nyt tiedetään, että Louise on pidätetty Galeries Lafayetten edustalla. Hänet on kuljetettu keskitysleirille ja teloitettu syksyllä 1943.

Kokoelman neljäs ja viimeinen novelli A Fine of Two Hundred Francs kuvaa tapahtumia ranskalaisessa maaseutukaupungissa pian Normandian maihinnousun jälkeen.

"No eipä ollut kaksinen invaasio", on maaseudun asukkaiden toistuva kommentti. Tilanne on sekava. Musta pörssi kukoistaa, siviilit valittavat kaikesta, väkeä virtaa maquisiin, mutta vastarintaliikkeen taistelijat eivät oikein tiedä, mihin pitäisi ryhtyä. Saksan joukkoja liikkuu maan halki kohti itää.

Novellissa on kuvaus yöstä, jolloin vastarintaliikkeelle on määrä pudottaa laskuvarjoilla aseita, jotka tulevat Algeriassa tauonneelta rintamalta. Farssimainen säntäily muuttuu äkkiä sävyltään vakavaksi. Aseet kyllä saapuvat, mutta niin saapuvat myös saksalaiset. Tuhat viisisataa saksalaista sotilasta vyöryy kaupunkiin. Seuraa mielivaltaisia teloituksia, raiskauksia, ryöstelyä. Aamulla natsit jatkavat matkaa kuorma-autot täynnä kaupunkilaisilta varastettua tavaraa.

Novelli päättyy pettymyksen sanoihin. Orastava yhteisyyden tunne ei ole kestänyt. Maihinnousun jälkeen ranskalaisten kostotoimet olivat kohdistuneet myös moniin oman maan kansalaisiin:

     Kesäkuun 6. päivänä viesti "Ensimmäinen repeämä maksaa kaksisataa frangia" ilmoitti ensimmäisestä maihinnoususta.

     Elokuun 15. päivänä tuli lisää vahinkoa ...[silloin liittoutuneet nousivat maihin Etelä-Ranskassa] En ole koskaan saanut tietää tämän hintaa, sillä tähän mennessä koko verka oli jo repaleina. Kärsimättömyyksissämme olimme kaikki alkaneet repiä sitä.

Elsa Triolet, A Fine of Two Hundred Francs. Virago Press 1986. Teoksessa on Helena Lewisin kirjoittama johdanto. Alkuteos Le Premier accroc coûte deux cents francs (1944). Kääntäjän nimeä ei mainita. Kansikuvassa Paul Colinin maalaus "Portrait of Suzy Solidor". 287 s.

 

Jean Giono: Colline

Jean Gionon (1895–1970) esikoisromaani Colline ('Kukkula') vuodelta 1929 kuvaa syrjäisen provencelaiskylän kamppailua luonnonvoimien kanssa. Romaanin pahaenteiset viitteet ja painostava tunnelma sekä sen päähenkilöiden taikauskoisuus tekevät siitä jännittävän, kauhuromaania muistuttavan lukuelämyksen. Jostain syystä – ehkä syrjäkylän kuvauksen, rajoja rikkovan seksuaalisuuden ja teoksen lyyrisen sävyn takia – mieleeni tuli suomalaisista kirjailijoista Timo K. Mukka.

Bastidesin kylä koostuu neljästä talosta ja niiden kahdestatoista asukkaasta. Lisäksi on vielä kylähullu, puhetaidoton Gagou, jota ei lasketa asukkaiden määrään, jotta ei päädyttäisi huonon onnen lukuun. Taikauskoinen kylä on pysähtynyt jonnekin ajan koskettamattomiin. Vuoden 1907 maanjäristys tosin mainitaan ohimennen. Autoja tai muitakaan moottorilla toimivia laitteita tai puhelimia ei tarinassa esiinny. Hevosrattailla matka lähimpään kaupunkiin kestää kolme tuntia.

Tuulen tuivertama karu seutu kukkuloiden välissä riittää niukkaan elantoon. On oliiveja ja hedelmäpuita, vuohia, vähän viljaa sekä pienriistaa. Viinistä ei ole pulaa. Kylän elämä vaikuttaa vakiintuneen vähintään tyydyttäväksi.

Kylän johtomies, Gondran, on vähitellen syrjäyttänyt edellisen johtajan, Janet'n, ja mennyt naimisiin tämän tyttären Margueriten kanssa. Janet on nyt iältään kahdeksissakymmenissä ja asuu vävynsä talossa. 

Romaanin alussa Janet sairastuu. Janet'n houreissa ympäröivä luonto uhkaa ihmistä; eläimet, kasvit, jopa kivet ja kukkulat vaikuttavat tietoisilta ja pahansuovilta. Luonnon henki tekee mitä tahtoo: se on isäntä, ihmiset vain maatyöläisiä. Potilaan vuode siirretään keittiöön, jotta Marguerite voi huolehtia hänestä kotitöidensä ohessa. Lääkäri käy katsomassa Janet'ta ja toteaa, että kuolema on jo lähellä. Janet'n tapa nauttia kuusi litraa viiniä päivässä on romahduttanut terveyden.

Nykylukijalla käy mielessä, että monelta pahalta olisi vältytty, jos kyläläiset olisivat antaneet vähemmän painoarvoa vanhan juopon horinoille.

Poikkeuksellisen tuulisten päivien jälkeen Gondran lähtee raivaamaan kauimmaista oliivilehtoaan vain koira mukanaan. Tunnelma on epämääräisellä tavalla pahaenteinen. Hetken vallantunnossa Gondran tappaa keltaisen liskon. Tekoa seuraa häpeän tunne ja ilmestyksenomainen näky luonnon ja ihmisen yhteydestä. “Joten hänen ympärillään, tämän maan päällä, kaikki hänen tekonsa aiheuttavat kärsimystä? Hän on siis mukana kasvien ja eläinten kärsimyksissä? Eikö hän voi kaataa puutakaan tappamatta?” Janet'n houreet ovat selvästi vaikuttaneet Gondraniin.

Gondran pelästyy.“Eikö hän voi enää nostaa sormeaankaan saamatta kärsimyksen virtoja juoksemaan?” Haluaako jokin voima kostaa hänelle ja koko kylälle sen, miten he ovat luontoa kohdelleet?

Jean Giono nimesi Colline-romaanin ja kaksi sitä seurannutta itsenäistä romaania Pan-trilogiaksi. Colline-romaanissa personoitua luonnonvoimaa ei nimetä, mutta ilmiselvästi Gionolla on ollut mielessään kreikkalaisten Pan-jumala ja tämän aiheuttama paniikki. Hyvin on myös tiedossa Pan-jumalan vaikutus kristilliseen paholaiskuvaan.

Ajatus luonnonvoimasta, joka kostaa huonon kohtelun, on epäilemättä ollut mielessä myös niillä muutamilla kriitikoilla, jotka ovat tulkinneet tämän romaanin ekologiseksi varoitukseksi ilmastonmuutoksesta. Tähän tulkintaan romaani taipuu mielestäni huonosti. Bastidesin kylän asukkaat eivät ole riistäneet luontoa. Heidän lähes kivikautiset viljelysmetodinsa ja pienimuotoinen metsästyksensä eivät ole aiheuttaneet ainoankaan lajin katoa. Heidän elämäntapaansa voitaisiin pitää lähes kestävän elämäntavan malliesimerkkinä. Ongelma ei siis ole luonnon riistämisessä vaan kyläläisten vaikeuksissa sovittaa elämäänsä luonnon armoilla yhteen taikauskon leimaamien moraalikäsitystensä kanssa. Palaan tähän vielä tuonnempana.

Gondranin tunne on ollut niin voimakas, että hän kotiin palattuaan puhuu siitä myös muille kyläläisille absinttipullon äärellä. Erityisesti hän haluaa kuulla Jaumen mielipiteen. Jaumella nimittäin on hallussaan muutakin kuin uskomustietoa. Jaume lukee, ei pelkästään lehtiä vaan kirjojakin.

Jaume on haluton ottamaan kantaa kukkulan muodostamaan uhkaan. Käy kuitenkin ilmi, että myös Jaume on taikauskon riivaama mies. Hän näkee enteitä kaikkialla. Hän on yrittänyt ampua kaivolle tulleen villisian mutta ampunut ohi. Hän on lisäksi nähnyt vastikään mustan kissan, jonka näyttäytyminen on aiemminkin ennustanut hänelle onnettomuuksia: kaksi päivää ennen maanjäristystä, kaksi päivää ennen kuin salama tappoi Maurrasin isän, kaksi päivää ennen kuin löysi vaimonsa hirttäytyneenä navetasta.

Kahden päivän päästä kylän kaivosta loppuu vesi.

Vettä säännöstellään. Gondran ajaa partansa viinillä. Aphrodis Artaud'n pikkuinen Marie-tytär sairastuu juotuaan eläinten kaukalosta. 

Kun kyläläiset huomaavat, että vähämielinen Gagou palaa yöllisiltä retkiltään lahkeet mudassa ja hiukset kosteina, Jaume ja Maurros päättävät seurata tätä. Yöllä Gagou menee koleran kauan sitten autioittamaan naapurikylään. Sen kaivo toimii yhä. Vesiongelma on siis toistaiseksi ratkaistu. Jaume lähtee noutamaan vesiastioita. Sillä välin Maurras näkee, miten Jaumen aikuinen tytär Ulalie saapuu autiokylään. Gagou ja Ulalie parittelevat raunioissa.

Musta kissa ilmestyy uudelleen kylään ja asettuu Janet'n sängylle. Myös villisika tulee kylään uudelleen, tällä kertaa keskellä päivää. Ase on Jaumen käden ulottuvilla, mutta hän ei tartu siihen. Pelko luonnonvoimien suututtamisesta on ottanut vallan hänen mielessään. "Hän ei enää ajattele miehistä voimaansa, hän ajattelee olevansa peloissaan ja käpertyy pelkoonsa kuin pähkinä kuoreensa."

Uusi hengenvaarallinen vitsaus kohtaa pian kylää. Syttyy maastopalo, joka polttaa hedelmäpuut ja pellot ja uhkaa kylän rakennuksia. Miehet yrittävät ohjata liekkejä kylän ohi. Naiset ja lapset kerääntyvät Gondranin taloon. Gagou menehtyy liekkeihin.

Kun vaara on ohi, Jaume kokoaa kyläläiset yhteen ja vaatii, että Janet on surmattava. Hän on houreineen ollut syypää kaikkeen. Kyläläiset myöntyvät, jopa Janet'n tytär Margueritekin. Ennen kuin päätöstä ehditään panna toimeen, huomataan, että Janet on jo kuollut omia aikojaan.

Kylän yksimielinen päätös ei näytä aiheuttavan ongelmia, päinvastoin, seuraa sovintojen sarja: kylän kaivo alkaa taas pulputa vettä, mustalle kissalle löytyy isäntäperhe, Jaume päättää palkata kylän ulkopuolelta nuoren miehen itselleen avuksi mutta ennen kaikkea Ulalielle iloksi. Kaiken kukkuraksi Jaume vielä onnistuu lopultakin ampumaan villisian.

Kuten juoniselostuksesta on varmaan käynyt ilmi, Jean Gionon Colline on vain vähäisessä määrin ekologinen mutta mitä voimakkaimmin mytologinen. Mielestäni romaani kertoo uskomusten vaikutuksesta ihmisten elämään. Kuten hyvälle kirjalle kuuluu, se jättää kyllä tilaa muillekin tulkinnoille.

Tällaisen sanoman olin romaanista löytäväni: ihmisille on luonnollista tuntea myötätuntoa luontoa kohtaan, mutta sen ei pidä johtaa kohtuuttoman ankariin moraalivaateisiin. Romaanin Janet'n hulluus on ollut siinä, että hän on korottanut luonnon jumalaksi. Hän on tulkinnut tämän jumaluuden jakavan palkintoja ja rangaistuksia. Kyse on kuitenkin koko ajan ollut siitä, että luonnon toimintatapaan kuuluu yhtä aikaa tuhoutuminen ja alati jatkuva uuden luominen. Ihmisen tulee hyväksyä itsensä osaksi luontoa eikä asettautua sen yläpuolelle.

Ihminen osana tuhon ja luomisen kiertokulkua näkyy romaanissa esimerkiksi siinä, miten taudin autioittaman lähikylän kaivo pelastaa Bastidesin kylän. Autioituneen kylän raunioista ovat suojan luovalle viettielämälleen löytäneet myös Ulalie ja Gagou.

Myös Bastidesin kylä on rakentunut aiemman ihmisasutuksen paikalle. Kylän kaivon veistoksissa näkyvät vielä paikalla aiemmin asuneiden ihmisten tuntemattomien jumalhahmojen piirteet. Gondranin taloa kutsutaan nimellä Les Monges. Alueella vanhastaan puhutussa oksitaanin kielessä nimi tarkoitti 'munkkeja', mikä kertoo siitä, että paikalla on ehkä joskus ammoin toiminut luostari.

Jean Giono, Colline. Bernard Grasset 1995. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1929. Kansikuva: Jacques Thévenet. 190 s.

Miriam Toews: Pidä puolesi, Swiv

Miriam Toewsin edellisessä romaanissa Naiset puhuvat (Women Talking) syrjäisen mennoniittayhteisön kaltoin kohdellut naiset joutuivat valinnan eteen: pitikö heidän jäädä yhteisöön ja jatkaa kuten ennenkin; pitikö jäädä taistelemaan oikeuksiensa puolesta vai pitikö lähteä pois, paeta? Tämä Pidä puolesi, Swiv jatkaa samaa teemaa hieman kevyemmässä äänilajissa ja nykypäivien Kanadassa. 

Romaanissa kolmen sukupolven naiset ovat tehneet oman ratkaisunsa. Heidän valintansa on oikeuksista kiinni pitäminen, taistelu. Romaanin alkuperäinen nimi Fight Night kuvaa heidän asennettaan. Suomennokselle on jostain syystä valittu hieman lievempi, tyttökirjat mieleen tuova nimi.

Eräänlainen tyttökirjahan tämä onkin, vähän räväkämmän puoleinen tosin. Kirjan minäkertoja Swiv on yhdeksänvuotias koulusta toistuvien tappeluiden takia erotettu tyttö. Erottamisesta Swiv ei ota paineita, hänellä on ihan mukavaa kotona mumminsa Elviran kanssa. Epäreiluna hän tosin erottamista pitää. Opettaja oli juuri ennen erottamista sanonut, että Swiv oli nyt tapellut yhden kerran liikaa. Swivin mielestä kaikki ikävyydet olisi vältetty, jos hänelle olisi etukäteen kerrottu, mikä oli luvallinen tappeluiden määrä. 

Kirja muodostuu Swivin pitkästä kirjeestä isälleen, jonka olinpaikkaa ei tiedetä. Syyt isän lähdölle tulevat kyllä myöhemmin ilmi. 

Swivin näyttelijä-äiti on raskauden viimeisellä kolmanneksella ja hormonimyrskyjen tai ehkä yksinkertaisesti elämäntilanteensa takia herkässä tilassa. Raivonpuuskat vuorottelevat itkukohtauksien kanssa. Elvira-mummi, jonka henki ja toimintakyky on lääkepurkkien, kuulolaitteen ja sydämentahdistimen varassa ja joka joutuu monessa asiassa turvautumaan Swivin apuun, huolehtii kuitenkin vaivihkaa Swivin opetuksesta. Mistä tahansa voi tehdä laskutoimituksen: vaikkapa siitä, montako rukousta tarvitaan miehen hengen viemiseen. Mummi oli nimittäin viiden ystävänsä kanssa rukoillut päivittäin viiden vuoden ajan erään naisystävänsä väkivaltaisen aviomiehen kuolemaa ennen kuin rukoukset lopulta tepsivät. 

Mummi on kasvanut ankarassa uskonnollisessa yhteisössä, jossa naisella ei juuri ollut arvoa. Vieläkin hän käyttää välillä lapsuutensa "salakielen" ilmauksia, murteellista mennoniittojen saksaa. Hänen isommat veljensä ovat vieneet hänen osansa perinnöstä. Yhteisö on yrittänyt riistää jäseniltään niin ilon ja rakkauden kuin myös surun ja vihan tunteet.

Ne ottivat kauneuden... suoraan meidän nenän edestä... tunkeutuivat sisään kuin varkaat... antoivat meidän sallivuuden tilalle tuomion, meidän halun tilalle häpeän, meidän tunteiden tilalle synnin, meidän villin ilon tilalle kurin, meidän tahdon tilalle tottelevaisuuden, meidän mielikuvituksen tilalle säännöt, jokaisen hilpeän kapinanelkeen tilalle murskaavan vihan, vaistojen tilalle itseinhon, myötätunnon tilalle tekopyhyyden, uhkaukset, julmuuden, meidän uteliaisuuden tilalle eristyksen, tahallisen tietämättömyyden, lapsekkuuden, rangaistukset!

Uskonsa mummi on sen ajoittaisesta horjumisesta huolimatta säilyttänyt, mutta Raamattua hän ei enää pysty lukemaan, koska “kuulee lukiessaan vain määräilevien vanhojen miesten ääniä”. 

Tyttärelleen, Swivin äidille, mummi huutaa joka aamu tämän lähtiessä harjoituksiin teatteriin: "Lykkyä tykö! Pidä hauskaa! Älä tee liikaa töitä!"

Se sanoo niin ihan joka kerta kun joku lähtee. Se sanoo, että siellä mistä hän on kotoisin, se oli kumouksellisinta mitä saattoi sanoa, sillä siellä ei uskottu lykkyyn, hauskuus oli syntiä eikä ihminen saanut tehdä mitään muuta kuin työtä.

Vastoinkäymiset ovat tehneet mummista mitään pelkäämättömän ja rääväsuisen taistelijan. "Me ollaan taistelijaperhe", mummi opettaa Swivillekin. Taisteluasenteellaan ja kuplivalla naurullaan mummi on selvinnyt perhettään koetelleista tragedioista. "Hah, me nujerrettiin niiden tekopyhyys vitseillä." Mummi opettaa: “Elossa oleminen tarkoittaa kokovartalokontaktia absurdiin. Silti voi olla onnellinen.”

Swivin nuorekas kertojanääni on mainio. Hän ei ymmärrä aivan kaikkea täysin oikein, hän liioittelee mielellään ja tuntee noloutta asioista, joista esipuberteetti-ikäiset yleensäkin tuntevat noloutta, esimerkiksi seksiin liittyvistä sanoista. Mummi, joka suhtautuu alastomuuteen ja seksiin mutkattomasti, ja äiti, joka suuttuessaan päästää suustaan mitä sattuu, ovat hänelle välillä koettelemus, vaikka hän heitä rakastaakin.

Mummi haluaa vielä kerran päästä tapaamaan sisarenpoikiaan Fresnoon, Kaliforniaan. Swiv lähtee hänelle saattajaksi. Fresnossa paljastuu yllättäviä asioita – muun muassa se, että sisarenpojat ovat vanhoja ukkoja. Matkalla Swiv oppii uusia asioita sukulaisistaan, saa kuulla isänsä ja äitinsä eron taustat ja oppii näkemään myös äitinsä toisten silmin. Nolo äiti onkin muiden silmissä vahva nainen.

Mummin monet taudit pahenevat matkalla. Hänet toimitetaan ennen aikojaan takaisin Kanadaan ja lentokentältä paareilla suoraan sairaalaan. Mummin loppu on lähellä. Ehtymättömällä huumorintajullaan tämä vanha taistelija kirjoittaa sairaalan lääkintähenkilöstölle lapun, jossa ilmoittaa "haluavansa neuvotella antautumisvaihtoehdoista".

Myös Swivin kirje isälleen on lähellä loppuaan.

Minulla on sinulle kysymys, isä. Jos kolme ihmistä menee sairaalaan ja yksi kuolee, miten monta ihmistä lähtee sairaalasta pois? Meidän perheessä sieltä lähtee kolme. Meidän perheessä on sellainen ongelma. Tai tässä ongelmassa on sellainen ongelma.

Komiikan kääntäminen ei ole helppoa, mutta Kaisa Katteluksen suomennos tuntui luontevalta ja sopivan räväkältä.

Miriam Toews, Pidä puolesi, Swiv. S&S 2023. Englanninkielisestä alkuteoksesta Fight Night (2021) suomentanut Kaisa Kattelus. Kansi: Elina Warsta. 271 s.