Poikani asuu Jakomäessä ja vaimoni Vantaan Kartanonkoskella. Tänäkin kesänä olen useamman kerran ajellut Suurmetsäntietä näiden kaupunginosien väliä ja aina Tattarisuon viitan kohdalla yrittänyt muistella, miksi tuohon nimeen mielessäni liittyy jotain synkkää ja pelottavaa. Se selvisi tänään. Luin kirjan nimeltä Musta satu.
Aki Ollikaisen pienoisromaanin lähtökohtana on Tattarisuon mysteeri. Elokuussa 1931 Tattarisuon lähteestä löytyi ihmisten ruumiinosia. Ne, jotka tarinan tuntevat, eivät varmaan enempää muistuttelua tarvitse; ne, jotka eivät tunne, voivat lukea sen - tai ainakin yhden tulkinnan siitä - Ollikaisen romaanista.
Karmeat tapahtumat antavat lähtökohdan ja sävyn tälle synkälle balladille, mutta ne eivät ole sen varsinainen aihe. Kirja kuvaa ahdistavan sukutarinan, kuuden miehenpuolen pituisen isien ja poikien ketjun, jossa hyvistä tarkoitusperistä, ja sen sijaan, että tyydyttäisiin vain hyvään elämään, livetään tavoittelemaan jotain suurempaa täyttymystä sisällä tuntuvaan tyhjyyteen. Huonostihan siinä käy: viina vie, vieras syli houkuttelee ja perheet hajoavat. Haave perheestä ja onnellisesta yksinkertaisesta elämästä saa kerta toisensa jälkeen väistyä.
Kirja liikkuu monessa eri aikatasossa, joista keskeisimpiä on kaksi. On nykyhetki, jossa kertoja selvittää Tattarisuon mysteeriä ja oman isoisoisänsä osuutta siinä. Kertojan avioliitto on hajoamassa ja oman osansa onnettomaan hapuiluun tuo myös syyllisyys lapsuudenystävän kohtalosta. Ollikainen tiivistää kertojan kiihkon ja ahdistuksen yhdessä kappaleessa:
"Sillä hetkellä minä luulin tietäväni, mitä halusin. Minä halusin palata kotiin vaimoni ja lapseni luo, oksentaa kaiken sisälläni vellovan sekavuuden ulos. Mutta sitten vieras nainen ilmestyi eteeni, laittoi huulensa huuliani vasten ja puhalsi minut tyhjäksi. Minä olin ontto kuori, ja pian pumppasin tyhjyyttäni sisään naiseen, joka tuntui elävän minun toivottomuudestani."Toinen päätaso kertoo tuon isoisoisän, Heinon, elämänvaiheet pirtutrokarina kieltolakiajan Suomessa. On tullut tavaksi sanoa, että talvisota yhdisti kansalaissodan taistelevat osapuolet. Ollikaisen vahvasti ironisessa tarinassa osapuolet yhdistää pirtu ja sen trokaaminen. Tämän kerrontatason väkivaltaiset loppuvaiheet kytkeytyvät suoraan Tattarisuon tapahtumiin.
Miespolvet, jotka teoksessa esiintyvät ovat siis seuraavat:
"ukko"
|
Heino
|
Eino
|
Tarmo
|
kertoja
|
"poika".
Henkisesti vammautuneiden, tyhjenneiden isien ja poikien ketju. Eivätkä tässä äiditkään kovin paljon paremmin pärjää, tämähän on "musta satu".
Vaikuttaako jo liiankin ankealta? Älä anna sen estää tarinaan tutustumista. Ollikaisen kieli on runollisen kaunista, vertaukset raikkaita, joskus jopa hauskoja:
"Hänen viisautensa oli kuin vikkelä orava, joka oli syöksynyt maantielle tukkirekan eteen ja muuttunut latteudeksi."
"Katson äidin hampaita, ne ovat alhaalla epätasaisessa rivissä kuin b-komppanian alokkaat."Pidin myös siitä, miten Ollikainen sitoo luvut ja aikatasot toisiinsa siten, että seuraava luku alkaa samalla tai samankaltaisella aistimuksella, johon edellinen päättyy.
Mainitsin jo Ollikaisen ironian. Seuratkaapa vaikka Kivimäen hahmoa teoksessa. Mitä kaikkea hän pienessä kirjassa ehtiikään, ja koko ajan ikään kuin marginaalissa tai juuri ja juuri kuvan ulkopuolella.
Mustan sadun mottona on säkeistö Uuno Kailaan samannimisestä runosta:
Olin pieni poikanen.
Tätä mustaa ja hirmuista satua silloin,
joka teki niin suureksi pimeyden,
minä pelolla ajattelin illoin.
Saman runon myöhempi säkeistö, jota romaanissa ei siteerata, osuu mielestäni suoraan romaanin teemaan:
Pahan saavat he siemenen
siten sieluunsa, syyttään ja tietämättään.
Se, salassa juurtuin ja versoen,
on kerran vahvempi heidän kättään.
Tämä on Aki Ollikaisen toinen romaani. En ole lukenut ensimmäistä, palkittua ja palkinnoissa ehdolla ollutta (Finlandia ja Man Booker International) Nälkävuosi-romaania, mutta jos se vastaani tulee, poimin sen mukaani.
Tattarisuon kohdalla ajaessani minulla on nyt tarina kerrottavana kyytiläisilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!