Kaksi brittikirjailijaa

Rose Tremain, The Road Home. Chatto & Windus. London 2007.

Jane Gardam, Missing the Midnight: Hauntings and Grotesques. Sinclair-Stevenson. London 1997.

Lukijoita on kahdenlaisia: ensinnä niitä, jotka haluavat, että fiktio on totta tai ainakin mahdollisimman todenmukaista, ja toiseksi niitä, jotka haluavat, että se on sadunomaista, mielikuvituksellista ja outoa.

Ja sitten on meitä onnellisia kolmannenlaisia, jotka eivät usko, että mikään menee kätevästi vain kahteen osaan – paitsi litran jäätelöpaketti hellepäivänä. Meille kirjallisuuden lumo on juuri siinä, että se näyttää, miten jako kahteen on useimmiten valheellinen. Tosi tai valhe, hyvä tai paha, onnellinen tai onneton, tyhmä tai viisas: hyvissä kirjoissa tai-sanan paikalla on ja. Jos et ole puolellamme, et välttämättä ole meitä vastaankaan. Suuruutta on pienimmissäkin kanssakulkijoissamme ja pienuutta maailman mahtavissa. Ja, mikä jännittävintä, yllätyksellistä pienuutta pienissä ja yllätyksellistä suuruutta suurissa.

Loppujen lopuksi kaikki fiktio koostuu sanoista. Realismi on yksi kirjallisuuden keinoista siinä kuin fantasiakin. Myyttiset ja symboliset rakenteet ovat kuitenkin molemmissa taustalla, sillä ne ovat niitä kaavoja, joiden kautta ja läpi me maailmaa hahmotamme. Näin minä uskon.

Italo Calvino kertoo eräässä esseessään, että fiktion jokaisen lauseen alkuun voidaan kuvitella sanat ”minä kirjoitan”: ”Minä kirjoitan, että Odysseus kuuntelee seireenien laulua.” Vastaansanomattoman tosi lause, eikö totta? Kirjallisuudessa vain usein pudotetaan tuo alku pois ja luemme: ”Odysseus kuuntelee seireenien laulua.”

Nämä alkupohdiskelut ovat tässä siksi, että mökkiluettavakseni mukaani tuli kaksi kirjaa, jotka todellisuussuhteeltaan vaikuttavat hyvin erilaisilta. Oli realistista nykyajan kuvausta (Tremain), jonka taustalta kuitenkin löytyvät kerronnan ikiaikaiset rakenteet. Ja oli fantastista fabulointia (Gardam), jonka piti kiinni todellisuudessa tarkka ja täsmällinen yksityiskohtien havainnointi.

Rose Tremainin The Road Home kertoo Levistä. Hänen sukunimeään ja tarkkaa kansallisuuttaan ei kerrota. Hän on yksi niistä itäeurooppalaisista EU-kansalaisista, jotka matkustavat Lontooseen työnhakuun. Työttömäksi jäänyt sahatyöläinen, 42-vuotias leskimies, yrittää muutollaan turvata paremman elämän kotiin jäävälle pienelle Maya-tyttärelleen sekä omalle Ina-äidilleen.

Levin vaiheet ammattitaidottomana maahanmuuttajana kerrotaan kaikessa ankeudessaan. Taas kerran voi todeta, että kirjallisuudessa kielen ja kerronnan aarteet antavat lohtua niin, että se, mikä elettynä olisi sietämätöntä, voi luettuna olla surumielisen kaunista. Lontoo käärii taivasalla nukkujan suojaansa. Paperossi palaa kuin Kaurismäen elokuvassa.

Lev on kuitenkin onnekas. Hänen työuransa ja elämänsä kääntyvät kohti parempaa. Siihen ovat tärkeinä syinä Levin kyky solmia merkityksellisiä ja kestäviä ystävyyssuhteita sekä hänen intonsa oppia uuden alansa, gourmet-keittiön, salaisuudet.

Levin ystävissä on useita mielenkiintoisia yksilöitä: kotiseudulle jäänyt Rudi on luonnonvoiman kaltainen toheltaja, jonka elämän nousut ja laskut koetaan myyttisiin ulottuvuuksiin kohoavan Chevrolet Phoenixin ratin takana. Pitkällä linja-automatkalla kohdattu Lydia on esimerkki siitä, millaisia kompromisseja koulutettu ja sivistynyt nainen joutuu maahanmuuttajana tekemään. Levin irlantilainen vuokraisäntä Christy taistelee alkoholiongelman ja entisen vaimonsa kanssa saadakseen tapaamisoikeuden tyttäreensä. Levin lontoolainen rakastettu Sophie haaveilee omasta ravintolasta, häilyy kuvataide- ja musiikkimaailman laitamilla ja auttaa vapaaehtoisena vanhainkodissa.

Kirjan nimi paljastaa, että kyse on ”tiestä kotiin”. Levin elämää varjostavat ongelmainen isäsuhde ja itsesyytökset syöpään kuolleen vaimon, Marinan, tähden. Lev ymmärtää asian niin, että hänen on unohdettava menneisyys ja jatkettava elämäänsä eteenpäin. Unohtaminen on kuitenkin vaikeaa, ja niin kuin usein on asian laita, parasta, mihin voimme päästä, on sovinto menneisyyden aaveiden kanssa. Sen jälkeen paluu kotiin käy mahdolliseksi.

Aaveista puheen ollen, yhtenä teoksen avaimena on Lydian Leville antama Hamlet-näytelmä. Lydia näkee Levin ja Hamletin samankaltaisina hahmoina. Levin isä vertautuu Hamletin isän haamuun ja ainakin tämän lukijan mielessä kaltoin kohdellussa Marina-vaimossa on nähtävissä Ofelian kärsimykset. Tosin Levissä on myös pimeä puoli, joka tuo mieleen Shakespearen mustasukkaiset hirviöt, Othellon ja Leonteen.

Hieno kirja, ajankohtainenkin taas. Onnellinen ja uskottava loppu. Parempaa kesämökkikirjaa ei olisi voinut toivoa.

Toinen kirjani oli Jane Gardamin Missing the Midnight. Sen alaotsikko – Hauntings & Grotesques - kertoo jo jonkin verran millaisesta teoksesta on kyse. Kirja on siis kertomuskokoelma. Useimmat tarinoista voisi luokitella saduiksi tai faabeleiksi.

Kirja alkaa viidellä joulukertomuksella (Carols). Pidin kovasti Thomas Hardyn The Oxen -runosta innoituksensa saaneesta ”The Zoo at Christmas” -tarinasta, jossa eläintarhan eläinten päätös käydä kirkossa ja kunnioittaa Jeesus-lapsen syntymää saa ennakoimattoman lopun, sillä tiikerihän ei tunnetusti pääse juovistaan. Lukiessani hekottelin ääneen.

”Miss Mistletoe” on toinen suosikkini. Se kertoo tarinan vaivoin siedetystä jouluvieraasta, kiusallisesta vanhastapiiasta, joka käyttää aikansa hedelmällisesti, kun yhtenä jouluna hänet päätetään jättää kutsumatta. Loppuratkaisu tuli minulle yllätyksenä.

”Old Filth” kertoo vanhan lakimiehen joulusta, joka muuttuu yllättäen aivan toisenlaiseksi kuin oli suunniteltu. Tämä novelli muuten muodostaa keskeisen osan Gardamin samannimisestä romaanista. Pidin romaanista kovasti ja oli mukava lukea se siemen, josta pitempi tarina lähti kasvamaan. Romaanille on vielä pari jatko-osaakin hyllyssäni. Niissä samoja tapahtumia nähdään toisista näkökulmista. Saapa nähdä, missä vaiheessa ehdin tarttua niihin.

Joulutarinoiden jälkeen on vuorossa viisi ”groteskia”. Ne ovat fantasiapainotteisia satuja. Parin kertomuksen nimet jo antavat käsityksen, mistä on kyse: esimerkeistä käyvät ”Kultakorvainen tyttö” ja ”Poika joka muuttui polkupyöräksi”.

Lopuksi on vielä kaksi tarinaa, joista kirjailija käyttää nimitystä ”hauntings”. Suomen ”kummitustarina” ei ihan täysin tunnu sopivalta käännökseltä tälle brittien tarinatyypille, jossa menneisyys tavalla tai toisella – yleensä pelottavalla – tunkeutuu nykyhetkeen. ”The Green Man” on pitkä kertomus englantilaisen kansanperinteen hahmosta, jonka törmäys nykyaikaan on paikoin hykerryttävän hauskaa luettavaa.

Nautin kovasti tästä kerronnallisesta iloittelusta, varsinkin kun siihen yhdistyy tarkka ja täsmällinen yksityiskohtien kuvailu, joka ankkuroi fantasian tunnistettavaan todellisuuteen. Syystä tai toisesta tämäntyyppinen kirjallisuus vetoaa minuun. Ranskankielisellä alueella Marcel Aymé kirjoitti paljon tässä hengessä ja nykyisin esimerkiksi George Saunders jatkaa perinnettä kunniakkaasti Yhdysvalloissa.