Amélie Nothomb on belgialaissyntyinen ranskaksi kirjoittava kirjailija. Mercure on ensimmäinen tutustumiseni hänen laajaan tuotantoonsa. Tämän alle kaksisataasivuisen romaanin 136 ensimmäistä sivua olivat vauhdikasta, hauskaa ja jännittävää luettavaa. Loppuun en sitten ollut yhtä ihastunut, mutta siitä enemmän tuonnempana.
Teoksen alkuasetelma on herkullinen: eletään vuotta 1923. Sairaanhoitaja Françoise Chavaigne saa pestin läheisellä saarella eristyksissä asuvan entisen merikapteenin, Omer Loncoursin, kartanoon, jossa hänen tulee hoitaa terveeksi kartanonisännän suojatti, pian 23 vuotta täyttävä Hazel. Tehtävään liittyy muutamia erityisehtoja: kartanon vartiomiehet tarkastavat sairaanhoitajan ja hänen tavaransa aina hänen saapuessaan lautalla mantereelta; hänellä ei saa olla mukana kirjoitusvälineitä eikä mitään heijastavaa materiaalia, ei edes silmälaseja. Sairaanhoitaja saa keskustella vapaasti potilaansa kanssa, mutta hän ei saa esittää tälle sellaisia kysymyksiä, jotka eivät suoraan liity sairauden hoitamiseen.
Pian käy ilmi, että kartanossa ei ole peilejä eikä heijastavia materiaaleja ja sen ikkunatkin ovat niin korkealla, ettei niistä voi nähdä omaa kuvaansa. Hazelilta sairaanhoitaja saa kuulla, että näin suojellaan Hazelia näkemästä ensimmäisen maailmansodan pommituksissa pahoin vaurioituneita kasvojaan. Hazel on kiitollinen isännälle henkensä pelastamisesta, mutta tuntee vastenmielisyyttä seksipalveluksiin, joita tämä 76-vuotias mies häneltä edellyttää. Tomera Françoise päättää pelastaa tytön seksuaalisen saalistajan kynsistä.
Kirja on juonivetoinen trilleri, joten kovin paljon enempää en aio paljastaa. Kuten edellisestä käy ilmi, teos hyödyntää kauhukirjallisuuden aineksia; lisäksi siihen on ujutettu paljon symbolisia aineksia mytologiasta. Yliluonnollisia tapahtumia tarinassa ei ole, vaikka kahelilla kartanonisännällä onkin omat varmat käsityksensä Hazelista hänen uudelleensyntyneenä vaimonaan.
Symboliikkaa on annosteltu raskaalla kädellä ja jossain määrin myös kieli poskessa. Teoksen nimi Mercure viittaa elohopeaan, jota on sairaanhoitajan päivittäin käyttämässä kuumemittarissa. Kuumemittareilla on tärkeä osa Hazelin pelastussuunnitelmassa, kuten myös suunnitelman paljastumisessa. Elohopealla on myös heijastava ominaisuus ja sitä on käytetty peilien valmistukseen, ja peilithän ovat kielletty juttu tällä saarella. Mercure on myös Merkurius-jumala, jumalten sanansaattaja ja sielujen johdattaja tuonpuoleiseen. Romaanissa Merkuriusta edustaa sairaanhoitaja Françoise, joka kulkee lautalla mantereen ja Mortes-Frontièren (Kuolemanrajan) saaren väliä. Kannattaa tosin huomata, että mercure on piilotettu myös vanhan elostelijan nimeen: Omer Loncours.
Teoksen henkilöt muuten sekoittavat Merkuriuksen sauvan (caduceuksen) Asklepioksen sauvaan, ja pahoin pelkään, että sekaannus on kirjailijasta lähtöisin, ainakaan virhettä ei missään vaiheessa korjata. Tällä tavalla sairaanhoitaja, jonka tunnus todellakin voisi olla Asklepioksen sauva saadaan yhdistetyksi tiukemmin Merkuriukseen. Tämä nyt on siis tahatonta tai tahallista huiputusta. Näillä sauvoilla ei ole mitään tekemistä keskenään.
Peilit ovat tärkeä symboli myös siksi, että tässä romaanissa pohditaan kovasti ulkonäön ongelmia, kauneutta ja rumuutta, sisäistä kauneutta ja sen heijastumista ihmisen ulkoiseen olemukseen. Merikapteeni Omer väittää Hazelille rakastavansa tämän sielua ja saa tytön puuskahtamaan: "Miksei hän sitten tyydy siihen!"
Visuaalisuus ei kuitenkaan ole teoksen tyylin ominaisuus. Henkilöiden ulkonäköä ja ympäristöä kuvataan vain sen verran kuin juonenkuljetus ja dialogi vaativat.
Intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen on paljon. Eniten esillä ovat Monte-Criston kreivi ja Parman kartusiaaniluostari, joissa vankina olemisen teema on keskeinen, kuten tässäkin romaanissa, jossa se kääntyy omistavan rakkauden ja vapauden ristiriidan pohtimiseksi. Yksi tärkeä taustateksti on Sheridan Le Fanun vampyyriromaani Carmilla, jonka yhteys tähän kirjaan paljastuu vasta, kun teoksen on lukenut aivan loppuun.
Teos etenee nopeasti sujuvan dialogin varassa. Henkilöiden keskustelut ja varsinkin Françoisen nenäkäs ja räväkkä keskustelutyyli ovat kirjan parasta antia. Herkullinen on esimerkiksi Hazelin ja Françoisen kuuden sivun mittainen väittely siitä, rakastelevatko Parman kartusiaaniluostarin päähenkilöt Fabrice ja Clélia. Väittelyn pohjana on rivin mittainen tulkinnanvarainen lause Stendhalin romaanissa. Kohta toi mieleeni Martin Amisin romaanin The Pregnant Widow päähenkilön, joka etsii ja omasta mielestään myös löytää Jane Austenin romaaneista kohdat, joissa päähenkilöt ensimmäisen kerran harrastavat seksiä.
Teoksen loppu on ongelmallinen. Nothomb on nimittäin kirjoittanut romaaniin kaksi täysin erilaista loppuratkaisua, jotka hän on sijoittanut peräkkäin. Erilaiset loput toivat kiusallisen selvästi esiin henkilöhahmojen luonnosmaisuuden: ne nimittäin edellyttävät aivan erilaista tulkintaa henkilöiden luonteesta; jos luonteet olisi kuvattu vankemmin, loput olisivat olleet ristiriidassa aiemmin esitetyn kanssa. Viihteelliseksi tarkoitetussa romaanissa luonnekuvien syvyydellä ei kai ole niin suurta väliä, mutta silti harmittaa lupaavien mahdollisuuksien hukkaaminen.
Kahdessa lopussa on myös se ongelma, että lukija ei oikeastaan voi valita niistä sitä, joka häntä enemmän miellyttää. Ainakin minulle kävi niin, etten voinut hyväksyä kumpaakaan. Sama pulma oli aikanaan John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisessa, joka niin ikään tarjosi kaksi erilaista loppua. Kun Harold Pinter teki romaanin pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, hän ratkaisi ongelman nerokkaasti tuomalla kahden lopun asemesta teokseen kaksi eri aikatasoa: viktoriaanisen Englannin ja nykyajan, jossa näyttelijät tekivät elokuvaa, joka sijoittui menneisyyteen.
Mercuren ensimmäisessä lopussa samoja rakastamisen ja omistamisen ongelmia jankataan kyllästymiseen asti, mikä on räikeässä ristiriidassa kirjan aiemman sujuvan replikoinnin kanssa. Toisessa lopussa taas mennään tapahtumasta toiseen niin rivakasti, että yllättäviä tapahtumia ei ehditä perustella juuri ollenkaan, aivan kuin kirjailija olisi jo kyllästynyt koko juttuun ja haluaisi vain saada käsikirjoituksen äkkiä pois käsistään.
Lopun ongelmista huolimatta aion jossain vaiheessa lukea vielä jonkin toisenkin Nothombin kirjan, sen verran lupauksia tämä romaani antoi. Tämän kirjan jälkeen romaaneja on ilmestynyt parikymmentä, joten harjoittelua on ainakin ollut tarpeeksi.
Lukusuosituksia
Omistavan rakkauden ongelmaa on kauhuromaanin rakenteita ja mytologiaa hyödyntäen käsitelty syvällisemmin esimerkiksi Iris Murdochin romaaneissa Yksisarvinen ja Meri, meri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!