Merikapteeni J. van Toch opettaa älykkäät liskot puhumaan ja keräämään helmiä simpukoista. Suurliikemies G. H. Bondy lähtee rahoittajaksi hankkeeseen, ja siitä alkaa salamanterien nopea leviäminen ja valtava lisääntyminen. Aluksi kaikki tapahtuu ihmisten ehdoilla ja ihmisten hyödyksi, mutta - kuten niin helposti käy - kehitys karkaa ihmisten hallinnasta ja miljardit salamanterit alkavat vaatia ja järjestää itselleen lisää elintilaa.Lebensraum, elintila, oli poliittinen mahtisana Capekin romaanin ilmestymisaikaan. Hitler oli joitakin vuosia aiemmin noussut Saksan diktaattoriksi ja kansallissosialistisesta puolueesta oli tullut Saksan ainoa sallittu poliittinen liike. Eipä siis ihme, että Capekin romaania luettiin ja ehkä edelleenkin luetaan pelkästään satiirina natsien pyrkimyksistä.
Capek on kuitenkin paljon monitulkintaisempi veijari: hän tekee selväksi, ettei hänen romaaninsa ole mikään yksi yhteen allegoria. Romaanin alaviitteinä on sanomalehtikirjoituksia, joissa milloin mikin taho omii "salamanteriaatteen" omiin nimiinsä. Osansa uuden lajin noususta ottavat niin pasifistit, kommunistit, anarkistit kuin Entisten merimiesten kannatusyhdistyskin. Teoksessa on myös yllin kyllin parhaille tieteisromaaneille ominaista keksimisen iloa: poliittinen satiiri jää välillä sivuun, kun Capek kirjaa oppivaisten liskojensa touhuilua. Mukana on myös mainio vartiomies Povondra, joka syyttää koko kirjan ajan itseään salamanterijupakasta. Hän kun tuli päästäneeksi kapteeni von Tochin teollisuuspohatta Bondyn puheille. Jostain pienestähän isotkin asiat aina alkavat, kukapa sen voi sanoa, minkä katastrofin minäkin olisin voinut estää toimimalla joskus ammoin toisin.
Ehdotan nyt paria erilaista lukutapaa tälle kirjalle, joka mielestäni on samalla tavalla ajaton kuin vaikkapa Huxleyn ja Orwellin yhteiskuntasatiirit, joista uudet lukijat ovat helposti löytäneet oman aikansa kipukohtia.
Ensiksikin tämän romaanin voi lukea spekulaatioksi siitä, kuinka ihmiskunta menettelisi, jos maapallolle ilmaantuisi toinen yhtä älykäs oliolaji. Romaanin vastaus on: sotaisen luontonsa mukaisesti. Ei siis kävisi kovin hyvin. Molemmat lajit ajautuisivat tuhon partaalle.
Toinen tapa lukea tämä romaani on nähdä se satiirina ahneudesta. Toista älykästä lajia riistetään ja lisäännytetään tolkuttomasti ihmisten hyödyttämiseksi. Lopulta käy niin kuin ahneelle käy: salamantereita on niin paljon, että ne elintilaa saadakseen alkavat räjäytellä mantereita pienemmiksi ja näin niille soveltuva rantakaista kasvaa viisinkertaiseksi. Ihmiset ajetaan sisämaiden vuoristoseuduille.
Kolmas ja edelliseen liittyvä lukutapa onkin sitten ajankohtainen. Ahneutensa tähden ihmiskunta ajaa maailman vedenpaisumukseen - salamanterien tai ilmastonmuutoksen avulla. Teoksen loppuluvussa kirjailija pohtii, voiko kehityssuuntaa muuttaa vai johtaako ihmiskunnan toimintaa hallitseva logiikka väistämättömään tuhoon.
Herran tähden, anna minun jo olla! Mitä voin tehdä? Ihmiset itse tahtoivat niin. Kaikki tahtoivat salamantereja, kauppa, teollisuus ja tekniikka, valtiomiehet ja sotilashenkilöt - kaikki. Sanoihan nuori Povondra: me kaikki olemme syyllisiä. Kuinka minä voisin olla säälimättä ihmiskuntaa! Eniten säälin sitä, kun näin, kuinka se, maksoi mitä maksoi, tahtoi itse syöstä itsensä turmioon. Ihan teki mieli huutaa tuskasta, kun sitä katseli, aivan kuin olisi nähnyt junan ajavan väärille raiteille.Pientä toivoa lopussa on, mutta ei koko ihmiskunnalle. Pienet ihmisryhmät voivat siellä täällä selviytyä vedenpaisumuksesta. Ja mitä sen jälkeen? Alkaako kaikki uudestaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!