Sivut

maanantai 8. tammikuuta 2018

Olkaamme siis Niemisiä

Juha Hurme, Niemi. Teos 2017.

Arvelen, että jouluaattona 2017 useasta tuhannesta lahjapaketista vetäistiin ulos tämä Juha Hurmeen Finlandia-voittaja. Sillä tavalla sain omankin kappaleeni. Kovat kirjanmuotoiset lahjat ovat minusta aina olleet parhaita, ja tämä oli erityisen mieluinen. Hurmeen edellinen, Nyljetyt ajatukset, jokaisen kirjallisuudenystävän unelmakirja, oli virittänyt odotukset korkealle. Enkä joutunut pettymään.

Hurmeen Niemi on siinä mielessä erikoinen Finlandia-voittaja, että se voitti väärän sarjan: tietokirjallisuuttahan tämä omintakeinen kulttuurihistoriikki kuitenkin enimmäkseen on. Romaanina sitä on todella vaikea pitää, ennemminkin se on jonkinlainen jättiessee. Ihan sama, tämän kirjan kaikkea syleilevän hengen tartuttamana en jaksa pitää pystyssä raja-aitoja. Olisi sille minun puolestani saanut antaa vaikka Finlandia Junior -palkinnon, tai saman tien kaikki kolme.

Finlandia Junior -heitossani on totta toinen puoli. Tässä voisi olla nuoren lukijan huumorintajuun iskevä historiateos. Kun teos on vielä kirjoitettu täyteen anekdootteja ja muuten mukavia turinoita, niin että kerrallaan ei tarvitse keskittyä kolmea minuuttia pitempään, voisi tässä olla kirja, joka Gulliverin matkojen tapaan siirtyy vähitellen olohuoneesta lastenhuoneen kirjahyllyyn. Tähän tapaan Hurme päästelee Martti Lutherista:
Oli Lutherilla kieltämättä hauskat ja inhimilliset puolensa. Hän oli kova ottamaan kaljaa ja rakasti rasvaista ruokaa. Lisäksi tämä kielinero viljeli saarnoissaan ja etenkin humalaisisssa pöytäpuheissaan meheviä kansanviisauksia, sananlaskuja ja sutkauksia. Sana 'furz' eli pieru kuuluu olleen hänen erityinen suosikkinsa. Luther, vimmattu ihmisruumiin kiroaja, hylkäsi selibaatin ja nai kiireesti luostarista karanneen nunnan, jonka kanssa alkoi ahkerasti lisääntyä. Lutherin koiran nimi oli Tölpel, Tomppeli. Hän esitteli sitä pienessä maistissa mielellään illallisvierailleen esimerkkinä Jumalan luomistyön tarkoituksenmukaisuudesta, arvellen koirien ja muidenkin mukavien luontokappaleiden pääsevän taivasten valtakuntaan helpommin kuin ihmisten.

Niemen kieli on rentoudestaan huolimatta napakkaa ja täsmällistä. Välillä Hurme ryydittää tekstiään  puhekielen svetisismeillä, anglismeilla ja varmaan muutamalla slavismillakin. Tämä kirja on niin kieleltään kuin ajatusmaailmaltaankin kaiken niuhottamisen, kuppikuntaisuuden ja puhdasoppisuuden vastainen. Kunnon röhönaurun Hurme päästää kaikenlaisille rotuopeille ja kansallisesta puhtaudesta kiihkoilijoille.
Kun luottomiehemme Elias Lönnrot tallusteli 1830-luvulla Kauko-Karjalassa, hän huomasi, että karjalaiset, joita hän kutsui "kreikkalaisiksi suomalaisiksi", kutsuivat itseään venäläisiksi, ja niemeläisiä he kutsuivat ruotsalaisiksi. Jos  vaikka Vienan laukkuryssät lähtivät myyntikiertueelle Kajaaniin, he menivät mielestään "Ruotsin puolelle".
Semmoista se on aina maailmassa. Kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään muutu ikinä. 

Niemi kertoo tämän nykyisin Suomeksi kutsumamme maailmankolkan historian alkuräjähdyksestä suomalaisuusaatteen nousuun 1800-luvulla. Kaikki tieteenalat ovat mukana esityksessä. Luonnontiede painottuu teoksen alkupuolella, ja siitä  eteenpäin korostuu Niemen kulttuurihistoria, jonka omaperäisyys mutta myös lainatavara käydään perusteellisesti läpi. Kielitieteen, etymologian ja kansanrunoudentutkimuksen osuus kiinnosti minua vanhana lingvistinä eniten. Paljon uutta oli Hurme lähteistään kaivanut, ja ennestään tuttuakin yhdisteltiin oivaltavasti ja tuoreesti.

Teos on myös tasa-arvon asialla. Tässä kirjassa pääsevät esille ja ääneen myös nimettömät kansanihmiset, eivät vain suuret ja mahtavat. Oli myös mukava havaita Hurmeen vilpitön riemu, kun historian ukkokööristä nousee joskus ylimmäs etevän naisen ääni.

Esiteltyjen henkilöiden yhteys Niemeen ei aina ole kovinkaan selvä. Tai sanotaan suoraan, että sitä ei ole ollenkaan, mutta jos Juha Hurme haluaa kertoa Spinozasta ja Laurence Sternesta, ja hänellä on vielä lystiä kerrottavaa, en minä ainakaan rupea estelemään. Tämä on samalla mitä suurimmassa määrin Juha Hurmeen lukeneisuuden historia.

Mutta nyt saa riittää. Tämä kirja jos mikä on itse luettava. Suosittelen ihan sikana.



2 kommenttia:

  1. Hekotellen sai itseään sivistää tämän kirjan parissa. Renessanssinero on kyllä oiva titteli Hurmeelle, joka luultavasti pikapuoliin osoittautuu erinomaiseksi taidemaalariksi ja suurenmoiseksi säveltäjäksi. Onneksi minulta oli jäänyt Aimon ja Köpin souturetki lukematta. Eilen jäi Yyterin rannat taakse!

    VastaaPoista

Kommentit ovat tervetulleita!