Sivut

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Opin maailmasta

Olli Jalonen, Poikakirja. Otava 2011. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2010.

Olli Jalosen romaanien lakoninen tyyli peittää usein sen, kuinka dramaattisista tapahtumista niissä kerrotaan. Tässäkin romaanissa, jonka kertoja on alakoululainen poika, on tappeluita, vakavaa kiusaamista - suoranaista rääkkäämistä - alaikäisen raskaus ja sen keskeytys, mielen särkymistä, sairautta, kuolemaa, pommien rakentamista, räjäyttelyä, silpoutumista, itsemurha. Ja silti toteava tyyli saa aikaan vaikutelman, että ihan tavallista arkipäiväähän tässä vain elää kitkutellaan.

1960-luvulla kansakoulun käyneenä pystyin helposti tunnistamaan sen lasten maailman, jota Poikakirja kuvaa.  Koulussa kurilla oli keskeinen osuus, osa opettajista vahvisti sanojaan tukistamalla, läpsimällä ja sormella tökkimällä; oppilaiden nolaamista harrastivat lähes kaikki. Oppilaslähtöisyydestä ei ollut puhettakaan. Suurten ikäluokkien aiheuttama paine kouluihin oli valtava, jonkinlaista selviytymistaistelua opettajat kaiketi kävivät niillä keinoilla ja malleilla, joita heillä oli käytössään. Usein ne mallit olivat peräisin armeijasta ja monilla sodasta. Omassa kansakoulun neljännen luokan luokkakuvassani meitä on 33 poikaa, tyttöjä ei poikaluokalla tietenkään ainuttakaan. Oppikoulun ensimmäisellä luokalla meitä oli jo 40, eikä yhtään tyttöä koko koulussa.

Vapaa-ajalla meiltä sitten kuri puuttui lähes kokonaan, mitä nyt isommat lapset nujuuttivat pienempiään. Ei kenelläkään aikuisella ollut aikaa meitä vahtia, Suomea pistettiin kuntoon kovalla työnteolla. Kuljimme missä kuljimme ja puuhasimme mitä mieleen juolahti. Jälkeenpäin on ihmetyttänyt, että niinkin moni meistä selvisi hengissä aikuisikään asti.

Tällaisessa poikien maailmassa elää myös tämän romaanin kertoja, joka yhdessä kohdassa nimetään Olliksi. Varmaan tässä kirjassa on paljon muitakin omaelämäkerrallisia aineksia. Olli yrittää ymmärtää ympäröivää maailmaa ehkä enemmän kuin lapset yleensä. Hän kaipaa maailmaansa järjestystä, varmuutta ja rehellisyyttä. Maailmaa hän järjestää listoiksi ja luetteloiksi, joita kirjoittaa isältään saamallaan kaksikymmenkiloisella kirjoituskoneen rohjolla, jonka hän on raahannut puruvintille omaan poikaluolaansa.

Useimmat luvut päättyvät kursivoituihin kertojan havaintoihin siitä, mitä hän on maailmasta oppinut. Tässä pari esimerkkiä näistä hauskoista ja syvällisistä havainnoista:
Näin minä opin maailmasta että tyttö ei saa vemputtaa pyllyä. Näin minä opin maailmasta että tyttö saa vemputtaa pyllyä.
Näin minä opin maailmasta että yöllä ihminen on pehmeäksi herpaantunut, päivä pitää ihmisen kasassa.
Näin minä opin että on erivärisiä asioita ja omille ihmisille eri säännöt, ei ole kymmentä käskyä, ei ole kokonaisia käskyjä vaan puolikkaita niin että yhteensä niitä on viisi. Niin minä opin viisi puolikasta ja joskus ne olivat näin: Älä tapa. Älä satuta toista jos ei ole syytä. Älä varasta. Älä valehtele missään tärkeässä asiassa. Älä ole muuta.  
Eräänlaista varmuutta tarjoaa koulussa opettaja, sodan ruumiillisesti ja henkisesti vammauttama mies, joka tässä teoksessa läpivalaistaan perusteellisesti. Kertoja-Olli näkee opettajan käytöksen pimeät puolet, mutta hän myös ihailee tätä. Kun opettaja välillä joutuu pois tehtävästään, hänen pehmeämpi ja uudenaikaisempi sijaisensa saa luokalta osakseen vain halveksuntaa.

Ihmisten maailmasta varmuutta ei tunnu löytyvän, autistinen pikkusisko herättää Ollissa ehdotonta rakkautta mutta myös suurta hämmennystä. Samalla tapaa hämmentävä on myös kiusatun luokkatoverin, Elefantiksi kutsutun, surullinen kohtalo. Elefantin elämä herättää Ollin uteliaisuuden mutta yhteys kiusattuun myös hävettää.

Lapsuuden maailmasta aidolla tavalla kirjoittaminen ei kaikilta onnistu eivätkä kaikki tietysti yritäkään sitä. Samankaltaisella tavalla lapsuudesta on kirjoittanut myös Antti Hyry esimerkiksi romaanissaan Alakoulu. Usein lapsuuskuvauksiin tulee koominen sävy, jota lasten maailmassa ei oikeastaan ole, heille asiat ovat tosia ja vakavia. Jari Tervon Esikoinen on esimerkki tästä koomisesta tavasta; se on todella hauska kirja, mutta se edellyttää sitä kaksoisvalotusta, joka syntyy siitä, että aikuinen ymmärtää ja lapsi ei.

Olli Jalosen Poikakirjassa näkökulma on käsittääkseni hyvin lähellä lapsen tapaa hahmottaa todellisuutta  -  kovin tarkasti en tosin osaa sanoa, miten lapsi maailmaa kokee, vaikka opettajantyössäni päivittäin toiminkin alakouluikäisten kanssa. Omasta lapsuudesta muistan sen jatkuvan hämmennyksen, joka syntyi siitä, että tiesi, ettei oikein ymmärrä.

 Poikakirjan kertoja on selvästi myös tulevan kirjailijan alku. Kliseet ärsyttävät häntä.
Kun isä ja Pena alkavat kolistella ulkoa saunaan, me lähdemme samalla ovenaukaisulla uimaan. Ettei saranat kulu, minä sanon ja menomatkan pihan läpi rantaan mietin että typerästi sanottu ja jänis pakkasellakin olisi voinut jäädä sanomatta.
Kun itse tulin opettajaksi, päätin muuten tehdä kaiken toisin kuin oma todella ankara kansakoulunopettajani - ajattelin, että pahasti ei voi tällä periaatteella mennä vikaan. Yhden asian häneltä kuitenkin omaksuin: kerään pesäpallossa kiviä taskuihini juoksujen merkiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!