Sivut

torstai 30. elokuuta 2018

Onko ikä vain numero?

Martin Amis, The Rub of Time: Bellow, Nabokov, Hitchens, Travolta, Trump. Essays and Reportage, 1994 - 2016. Jonathan Cape 2017.

Martin Amis kuuluu siihen vuosi vuodelta harvenevaan kirjailijajoukkoon, jonka teokset olen tottunut hankkimaan ja lukemaan tuoreeltaan. Kaksi varhaista novellikokoelmaa olen tarkoituksella jättänyt lukematta. Ne on tarkoitettu pahan päivän varalle.

Mikähän se paha päivä olisi? Varmaankin se, että Martin Amisilta ei enää tulisi uutta kirjaa parin vuoden välein, tai se, että oman elinikäni odote yllättäen lyhenisi. Aika ei armahda meistä yhtäkään. Siihen Amis tässä kokoelmassa alkaa valmistautua. Hän ei suoranaisesti pelkää vanhenemista. Ikääntynyt kirjailija seuraa huvittuneena kehossaan tapahtuvia muutoksia. Mielen hidastuminen ja luovuuden ehtyminen sen sijaan askarruttavat häntä kovasti.

Martin Amis pohtii sitä, miten otteen menettäminen näkyi hänen omien suosikkikirjailijoidensa - Nabokovin, Bellow'n, Updiken - tuotannossa. Amis kirjoittaa kauniisti siitä, kuinka kirjailija solmii platonisen aaveavioliiton (phantom marriage) lukijan kanssa. Tämä liitto muodostaa romaanikirjailijan luovan tasapainon perustan. Monien vanhenevien kirjailijoiden tasapaino pettää, esimerkiksi siten, että kirjailija kääntyy sisäänpäin omiin pakkomielteisiinsä ja unohtaa rakkautensa lukijaan. Tuotanto voi säilyttää vielä korkean teknisen osaamistason, mutta se ei enää kosketa lukijaa. Näin kävi Amisin mielestä Henry Jamesille, James Joycelle ja Vladimir Nabokoville. Finnegan's wake ja Ada tarjoavat lukijalle, "jolla on tarpeeksi aikaa eikä parempaa tekemistä yllin kyllin selvitettäviä systeemejä ja symmetrioita, yksinäisiä ja lohduttomia labyrintteja, ja tahmeata nostalgiaa."
What both novelists signally lack, though, is any hint of narrative traction: they slip and they slide; they just can't hold the road.
Amis on myös sitä mieltä, että Nabokov, joka siihen asti oli pohjimmiltaan ollut moraalinen kirjailija, Ada-romaanissa luisuu omiin pakkomielteisiinsä ja nymfolepsian maailmaan, johon Lolitan päähenkilö Humbert kaipasi, maailmaan, jossa millään ei ole väliä ja jossa kaikki on sallittua.

Nabokovin vanhuudentuotannossa oli Amisin mielestä kuitenkin lyhyt remissiovaihe, jota edustaa pieni romaani Läpinäkyväisiä. Muistan lukeneeni sen 70-luvulla, ja siitä jäi lähinnä hämmentynyt mielikuva. Amisin suosituksesta haluan nyt lukea sen uudelleen. Usein kirja tarvitsee oikean hetken tullakseen kuulluksi.

John Updiken viimeiseksi jääneen novellikokoelman (My Father's Tears) Amis analysoi tarkasti ja osoittaa, kuinka tarkkakorvainen tyyliniekka lopulta ajautui tahattomiin riimeihin, dissonansseihin ja tehottomiin toistoihin, niin että hänen proosansa välillä muistuttaa humoristista riimirunoutta. Tässä muutama Amisin esimerkki:
"ants make mounds like coffee grounds..."
"polished bright by sliding anthracite..."
"my bride became allied in my mind..."
Amis toteaa kuitenkin kiitollisena, että tämä viimeinenkin kokoelma sisältää upeita novelleja, joissa Updike vielä pystyy koskettamaan lukijaa. Vanhoilla päivilläänkin hän onnistui välttämään lukijasta vieraantumisen.
Updike's creations live, and authorial love is what sustains them.
Ystäväänsä Christoper Hitchensiä käsittelevässä esseessä Amis pahoittelee sitä, kuinka Hitchens kävi kritiikeissään vihamielisesti entisten suosikkikirjailijoidensa vanhuusiän teosten kimppuun. Amis toteaa, että kirjailijat, joiden teokset ovat tuottaneet meille iloa, ovat kunniavanhempiamme, ja on kiittämätöntä hyökätä heitä vastaan, kun heidän voimansa ovat ehtymässä. Usein tärkein sivu vanhan kirjailijan teoksessa voi olla se, jossa luetellaan kaikki hänen aikaisemmin kirjoittamansa kirjat.

Edellä olevasta huomaa, että ajan tahko on hangannut englantilaisen kirjallisuuden pahan pojan särmät aika vähiin. Järkytyin hieman, kun hän yhdessä essessään ivasi Melvillen Moby Dickiä, jota itse arvostan kovasti. Oli huojentavaa lukea esseen lopusta Amisin jälkihuomautus, jossa hän kertoo lukeneensa Moby Dickin uudelleen esseen kirjoittamisen jälkeen ja viettäneensä kuukauden puistellen päätään kiitollisuudesta ja ihailusta.
The warmth of Melville's generosity flows into the reader, and the reader responds and reciprocates.
Amis kirjoittaa lämpimästi myös isästään Kingsleystä ja lapsuuden perhetuttavasta, runoilija Philip Larkinista. Kingsley Amisin teoksen King's English tilasin heti itselleni sitä käsittelevän esseen houkuttelemana. Sehän näissä kirjallisuusesseissä on vaarana: tulee halu hankkia kirjoja, vaikka tilaa niille ei enää todellakaan ole.

Amis toteaa, että ihmisten loukkaaminen kirjoitetussa tekstissä on nuoruuteen liittyvä piirre. Tämä ei kuitenkaan estä häntä kirjoittamasta humoristisen sapekkaita sanoja esimerkiksi Donald Trumpista ja Jeremy Corbynista. Hauska huomata, että kynä on edelleen terävä tarvittaessa.

Tämä esseekokoelma sisältää reilut neljäkymmentä tekstiä, jotka on ryhmitelty neljäntoista otsikon alle. Seuraavat otsikot toistuvat kolmesti: Kaksi huippua (joilla Amis tarkoittaa Nabokovia ja Bellow'ta), Politiikka, Kirjallisuus ja Henkilökohtaisempaa. The House of Windsor, Americana ja Urheilu esiintyvät otsikkoina kukin kerran.

Otsikoista jo näkyy, että Amis käsittelee kulttuuria ja yhteiskuntaa laajasti. En yritäkään tehdä tässä blogitekstissäni oikeutta kaikille kirjan monista aiheista. Kiinnostuneille kuitenkin tiedoksi, että oivaltavia esseitä voi lukea mm. pornoteollisuudesta, Las Vegasin pelihalleista, tenniksestä, Maradonasta, prinsessa Dianasta, Travoltasta, terrorismista ja tietenkin Trumpista.

Kirjassa on tarkka hakemisto. Tämän käytännön toivoisi yleistyvän esseekokoelmissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!