Aulikki Oksanen: Henkivartija

Aulikki Oksanen, Henkivartija. 3. painos. WSOY 1991. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1990.

Muutama viikko sitten posti toi Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavihkosen. Aulikki Oksanen on näemmä mukana kirjapäivillä kirjateekin "kirjajukkana" Antti Nylénin kanssa. Vaikka Aulikki Oksasen laululyriikkaa on tullut kuunnelluksi paljon ja tv-näytelmä Aliisa on tuttu, yhtään kirjan kansissa olevaa teosta en häneltä ole lukenut. Siispä kirjahyllyä penkomaan. Kahdesta löytämästäni kirjasta Runeberg-palkinnolla palkittu Henkivartija kiinnosti tällä kertaa enemmän, osittain varmaan kannessa olevan Hugo Simbergin odotuksia herättävän piirroksen ansiosta.

Simbergin piirros istuu mainiosti tähän fantasialla ryyditettyyn moraliteettiin. Teoksen päähenkilö on konkurssin tehnyt laatoittaja Ossi Lemponen, joka romaanin alussa istuu autossa sisarensa Raunan kyydissä. He ovat matkalla sairaalaan katsomaan kuolemaisillaan olevaa isäänsä.

Ossin elämä on konkurssissa muutenkin kuin taloudellisesti. Isän haaveilemasta akateemisesta urasta ei ole tullut mitään, ystäviksi luullut liikekumppanit ovat pettäneet, naiset ovat vaihtuneet tiheään tahtiin. Alkoholi käyttää miestä pikemmin kuin mies alkoholia. Laattamiehenä hänellä on vielä ollut kunnia-asiana hyvä työn jälki - enää ei millään ole mitään väliä. Ossin moraalin keskiössä on Ossi Lemponen: muista ihmisistä ei tarvitse piitata, mihinkään ei pidä sitoutua.

Mutta vaikka hän koki heittäneensä hyvästit lapsuutensa elämänarvoille, hän ei pystynytkään sopeutumaan ajan ilmapiiriin, kiinnittymään konsensukseen ja kulutuksen henkeen. Oikeastaan hän ei sopinut sen enempää vanhaan kuin uuteen aikaan. Hänen moraalinsa ei sulautunut kaikenkattavan kaupan moraaliin, hänen tyylinsä yltänyt kansainväliseen tyyliin, hänen katseensa kohonnut toivorikkaana kohti yhdentyvää Eurooppaa. Hän kulki yhä samoissa hikisissä jätkänkamppeissa ja horni kaljaansa samalla suomalaiskansallisella himolla päämääränä hillitön humala.

Variksen äkillinen syöksähdys kohti auton tuulilasia pelastaa Ossin ja Raunan kolarilta. Ja nyt siirrymme teoksen fantasiapuoleen. Variksen hahmossa nimittäin lentelee itsemurhan tehnyt Milja Höök, joka on kuulunut Ossin naisystäviin. Kuoltuaan ja matkallaan Helvettiin Milja on tullut yllättäneeksi enkelin ja pirun homoseksuaalisessa rakkaudenaktissa. Piru haluaa jatkaa kiihkeää suhdettaan enkeli Cyprianukseen ja tekee Miljalle ehdotuksen: jos Milja rupeaisi suojelusenkeli Cyprianuksen sijaiseksi, Milja saisi vielä nähdä poikansa. Kolme kertaa - sadussa kun ollaan - hänen olisi pelastettava mies, jonka suojelusenkeliksi hän variksen hahmossa ryhtyisi. Mies on tietenkin Ossi Lemponen. Itsekäs Ossi ei ole aikanaan halunnut itsemurhalla uhkailevan Miljan henkivartijaksi, mutta niinpä vain Miljasta tulee nyt Ossin henkivartija.

Ossin tarinaa - hulttion vaellusta  - kertoo kaikkitietävä kertoja. Milja-varis kertoo omaa tarinaansa minämuodossa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja sen herkullinen kieli imaisee lukijan vastustamattomasti mukaansa tämän nykyaikaisen pikareskiromaanin pyörteisiin. Juonta kuljettavista elementeistä mainittakoon tässä vielä ansiotta saatu raha. Ossi näet löytää lompakon ja sieltä arvan, joka tuo hänelle 100 000 markkaa. Raha valuu Ossin ja hänen kapakkaystäviensä kurkusta alas.

Tässä romaanissa miehet ovat melkoisia ketkuja, olipa nimi Tarmo Hurskainen tai Ossi Lemponen. Piru ja enkelikin sekaantuvat toisiinsa aivan kirjaimellisesti. Lopussa pirun kynimä ja pettämä enkeli kyllä vielä hieman terhistäytyy, mikä vihjaa siihen, että aivan kaikki hyvä ei ole kadonnut maailmasta. Avukseen enkeli kyllä tarvitsee ihan tavallisen nuoren parin, jonka arvot ovat kohdallaan. Symmetrian tajuni saa minut ajattelemaan, että puukotettua Ossia auttava nuori mies on Milja Höökin poika. Romaanin ainoa vihje tähän suuntaan tosin on pojan tukan väri - sama musta kuin Miljallakin.

Jonkinlaista toivoa tarinaan tuovat myös muutamat teoksen naishahmot. Milja Höök kykenee tuntemaan syyllisyyttä ja katumusta ja saa vielä sielunvaelluksen kautta tilaisuuden korjata menneisyyden vääryyksiä. Ossin sisar Rauna on tylsästä totisuudestaan huolimatta moraaliltaan vankkaa tekoa. Hän huolehtii omasta elämästään, kuolevasta isästään ja yrittää jopa lopussa järjestää Ossin työuran uuteen alkuun. Nämä Raunan kaltaiset martat ja horatiot loppujen lopuksi pitävät tämän maailman kasassa. Mielihyvin ottaisimme heidät ystäviksemme, vaikka ei heissä sitä moraalittomuuden väriä ja houkutusta ole kuin Ossi Lemposissa.

Kovin luottavainen en Ossin uuden työuran suhteen olisi. Edes kuoleman rajalla käyminen ei näytä muuttavan häntä parempaan suuntaan. Jotain herkkää ja kaunista hänessä kuitenkin on piilossa. Se pyrkii esiin sentimentaalisissa lauluissa, joita Ossin päässä koko ajan soi ja jotka rytmittävät romaania mukavalla tavalla.

Tässäpä oli taas yksi romaani, joka osoittaa, että realismin maantien vieressä on suomalaisessa kirjallisuudessa lirissyt fantasian sinnikäs puro. Kalevalasta, kansansaduista ja Seitsemän veljeksen Aapon tarinoista lähtien se on kuivumatta virrannut näihin päiviin asti ja saanut pientareet kukkimaan.

Georges Simenon: La maison du canal

Georges Simenon, La maison du canal. Teoksessa Tout Simenon: Oeuvre romanesque 18. Presses de la Cité 1991. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1933.

Joulukuun alkupuolella 17-vuotias Edmée matkustaa yksin junalla halki pimeän ja sateisen Belgian. Hänen lääkäri-isänsä on äskettäin kuollut; äiti on menehtynyt jo Edméen syntyessä. Edmée on matkalla tätinsä, äidin sisaren, maatilalle, joka sijaitsee flaaminkielisellä alueella suuren kanavan varrella lähellä Neroeterenin kaupunkia. Kun Edmée saapuu perille, käy ilmi, että myös hänen tätinsä aviomies on juuri samana päivänä kuollut. Kuusilapsinen perhe on hautajaisvalmisteluissa.

Näin synkissä merkeissä alkaa tämä sateen ja märkyyden läpitunkema romaani, eikä se siitä muutu valoisammaksi kuin hetkittäin. Romaanin aikajänne kattaa kaksi vuotta: lähes koko ajan sataa ja on talvi, kesät katoavat ilmaan hetken utuna. Ja vaikka on koko ajan talvi, joulua ei tässä romaanissa tule koskaan.

Narniassa emme kuitenkaan ole. Simenonin romaanien joukossa tämä muodostaa siinä mielessä poikkeuksen, että se sijoittuu hänen synnyinmaahansa Belgiaan. Muuten tässä ovat mukana hyvin tyypilliset Simenonin romaanien teemat: ympäristön ja perinnöllisyyden vaikutus ihmisen käyttäytymiseen, seksuaalinen himo ja mustasukkaisuus. Henkirikoksiakin tässä on riittävä määrä: yksi tappo, yksi murha, yksi itsemurha. Simenonia ei kukaan lue hauskojen sutkausten eikä iloisten loppuratkaisujen vuoksi. Hänen romaanejaan luetaan halusta ymmärtää ihmisen käyttäytymistä - ja varmaan jonkinlaisesta lukijan masokismista. Sääli on aliarvostettu nautinnon lähde.

Vanhin poika Fred saa maatilan johdon käsiinsä. Veden hallitseman tilan nimikin on Irrigations (Kastelut). Siellä kasvatetaan lähinnä heinää, jota kastellaan pääkanavasta johdetuilla pienemmillä ojilla. Pian käy ilmi, että maatila on pahoissa veloissa. Isän rahat ovat menneet rakastajattarille. Fred jatkaa siitä mihin isä jäi: jokaviikkoiset matkat rakastajattaren luo Hasseltin kaupunkiin syventävät taloudellista ahdinkoa. Nuorempi veli Jef huolehtii suurimmasta osasta tilan töistä. Vanhin tytär Mia elää nuoren maalaisneidon elämää kirkossa käynteineen ja viattomine seurusteluineen. Hänestä ei ole oikein seuraa kaupunkilaistyttö Edméelle. Täti ei puhu ranskaa, mutta tämän katseista Edmée päättelee, ettei ole oikein tervetullut. Nuoremmat tytöt eivät juuri erotu omiksi persoonikseen.

Alkutilanteen selvitettyään romaani käy tutkimaan ihmissuhteita maalaistalon seinien sisäpuolella. Kirjassa korostetaan usein sitä, että talon ikkunat ovat kuurassa, valkoiset ja läpinäkymättömät. Tämän sokein silmin lohdutonta ympäristöään tuijottavan talon katse kääntyy sisäänpäin.

Edmée tuntee olevansa kaikin tavoin muiden yläpuolella. Hän ei suostu ompelemaan eikä tiskaamaan. Maatilan töitä hän tekee silloin kun se häntä itseään huvittaa. Maatilalla syötävien ruokien tuoksu etoo häntä; perunaa pistellään kovasti. Koko romaanin aikana hän ei suostu opettelemaan sanaakaan flaamia. Hän ilmoittaa aikovansa lääkäriksi ja linnoittautuu isänsä lääkärikirjojen taakse, lähinnä maatilan töitä vältelläkseen, mutta myös koska tautikuvaukset kiehtovat häntä.

Serkut Fred ja Jef inhottavat Edméetä, mutta samalla hän tuntee heihin seksuaalista vetoa - varsinkin Frediin. Myös hänen varakas autolla liikkuva enonsa, joka auttaa perhettä liikeasioissa, on samankaltaisten ristiriitaisten tuntemusten kohteena. Vähitellen Fredkin alkaa kiinnostua kauniista serkkutytöstään, joka on kaikessa niin erilainen kuin ne rehevät ja ronskit tytöt, joita Fred on aiemmin tuntenut.

Edmée pompottaa häneen koiranpennun tavoin ihastunutta Jefiä mielensä mukaan. Pistää tämän muun muassa varastamaan itselleen kirkosta jalokiviä, jotka tosin osoittautuvat arvottomiksi. Samalla Edmée on julma tälle ilmeisen heikkolahjaiselle nuorelle miehelle. Hän ilmoittaa Jefille, että tämän isä on todennäköisesti sairastanut kuppaa. Se on ollut osasyy hänen äkilliseen kuolemaansa ja selittää perheen lasten ulkomuodon: kenelläkään ei ole suoraa nenää tai symmetrisiä kasvoja, Jefillä on Edméen mielestä vesipää, ja kaikilla lapsilla on näppyjä tai ihottumaa.

Vincent van Gogh maalasi kuuluisan teoksensa Perunansyöjät vain kuudenkymmenen kilometrin päässä tämän teoksen tapahtumapaikoista. Maalaus voisi hyvin esittää romaanin Van Elstin perhettä ruokailupuuhissaan.

Vincent van Gogh: Perunansyöjät (lähde Wikimedia Commons)

Aika varhain Edmée istuttaa Jefin päähän kohtalokkaan ajatuksen veriteosta. Nähtyään Fredin leipurintyttären seurassa luistinkentällä Edmee sanoo Jefille:

- Minä, sanoi Edmée venytellen, en koskaan voisi rakastaa kuin sellaista miestä, joka kykenee epätavallisiin asioihin, miestä joka ei pelkää mitään! En sellaista miestä joka pelkää leipurintyttären kaltaista tyttöä! Paksua, pehmeää tyttöä! Haluaisin miehen, joka pystyy tappamaan, oikeasti tappamaan, joka vaarantaisi henkensä...

Kuolema kiehtoo Edméetä ja sillä on häneen selvästi lempeä nostattava vaikutus. Hän haluaa mukaan, kun Jef pyydystää ja tappaa oravan. Kun Fred myöhemmin teoksessa syyllistyy naapurin pikkupojan tahattomaan tappoon, Edméen kiinnostus serkkuun ei suinkaan vähene.

Tapon ja ruumiin piilottamisen todistaminen saa Edméen tekeytymään sairaaksi. Hän viettää kuukausia omassa huoneessaan ja odottaa perheen palvelevan häntä. Teeskenteleminen kuitenkin harmittaa häntä, joten kun hänen enonsa vie hänet lääkäriin, joka toteaa alkavan keuhkotaudin, Edmée virkistyy kovasti. Kuolemantauti kiihottaa häntä. Tekisi mieli kutsua Edméetä tunne-elämältään perverssiksi, mutta tämän leiman kanssa pitää olla varovainen: ihmisluonto on kirjavampi kuin tahdomme myöntää.

Lääkärissäkäyntimatkat Hasseltiin ovat Edméelle tervetulleita. Siellä hän tuntee olevansa omassa ympäristössään. Kaikki huokuu lämpöä: valaistut kaupanikkunat, hyvinpukeutuneet ihmiset jouluostoksilla, valaistut raitiovaunut kuin lyhdyt.

Eräänä päivänä, toisena vuotena maatilalla varhain keväällä, Fred lopulta kosii Edméetä ja tämä suostuu. Ehtona on, että yhteiselämää jatketaan suurkaupungissa.

Romaanin loppuluvussa hypähdetään ajassa yli puoli vuotta eteenpäin lokakuun lopulle. Anversin kaupungissa on tapahtunut murha, jota poliisit ja lääkäri tutkivat. Tutkimuksen aikana käy ilmi, että kaikki Irrigations-maatilan asukkaat asuvat nyt kaupungissa. Fred ja Edmée omassa asunnossaan, muut liikerakennuksessaan, jossa valmistavat karamellejä joulumyyntiin. Jef on syyllistynyt murhaan. Ei taida tulla joulua tänäkään vuonna.

Kun poliisit kysyvät Jefiltä syytä tekoonsa, tämä vastaa:

- Mitä te itse olisitte tehneet?

Tämä on se ajatus, johon Simenon lukijansa johdattaa aina uudelleen: onko ihmisen toiminta vääjäämätöntä niin, että tietyt lähtökohdat aina johtavat määrättyyn lopputulokseen? Voiko ihminen toimia toisin? Mikä on oma vastuumme?

Mitä te itse olisitte tehneet?

L. P. Hartley: Sananviejä

L. P. Hartley, Sananviejä. Tammi 1955. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Go-Between (1953) suomentanut J. A. Hollo.

Onkohan briteillä - syntyperäisillä tai muualta tulleilla - aivan erityinen nostalgia-aisti? Ehkä se ainakin on herkistynyt, koska Britannialla on menneisyys, joka varmasti monista tuntuu hohdokkaammalta kuin nykyisyys. Mennyt maailma, Pitkän päivän ilta, Englantilainen potilas... Kirjallisuudessa nostalgia tuottaa toisinaan näiden teosten kaltaisia helmiä; politiikan käyttövoimana pidän sitä kauhistuttavana. Tässä nyt on kuitenkin käsiteltävänä erinomainen romaani, joka suorastaan tihkuu nostalgiaa. Sen aloitus on englantilaisella kielialueella saanut jo sananparren aseman.

Menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin. 

Romaanin kehyskertomuksessa 65-vuotias bibliografi Leo Colston löytää päiväkirjan, jota hän oli pitänyt 12-vuotiaana. Päiväkirja herättää hänessä epämääräistä pelkoa, mutta hän päättää viimeinkin tehdä tiliä menneisyytensä kanssa ja selvittää, mitä hänelle oikeastaan tapahtui kuumana kesänä vuonna 1900. Päiväkirja vie hänet takaisin tapahtumiin, jotka hän on yrittänyt unohtaa mutta jotka siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - ovat vaikuttaneet ratkaisevasti koko hänen elämäänsä.

Aikuisen Leon rauhallinen, kätketyn tuskan täyttämä kertojanääni kuljettaa meitä matkalla menneisyyteen, jossa Leo-poika saa kutsun saapua kesälomallaan pitkälle vierailulle koulutoverinsa Marcuksen kotiin Brandhamin kartanoon Maudsleyn perheen vieraaksi.

Brandhamin asukkaat kuuluvat selvästi ylempään sosiaaliluokkaan kuin Leo. Jo Leon vaatetuskin on aivan sopimaton. Marcuksen vanhempi sisar Marian vie Leon vaateostoksille ja hankkii tälle vihreän kesäpuvun. Haaveunissaan Leo on vihreäpukuinen Robin Hood ja koulutoverin kaunis sisar saa Marian-neidon roolin.

Marianin on helppo houkutella ihastunut koulupoika sananviejäksi Marianin ja tämän salaisen rakastetun, Ted Burgessin, välillä. Ted on lähiseudun maanviljelijä ja tietysti tämän takia aivan sopimaton seurustelukumppani yläluokan tytölle. Varsinkin kun samaan aikaan Mariania kosiskelee perheen mielestä soveliaampi kosija, lordi Trimmingham. Trimmingham toisi perheelle pykälän verran korkeamman aseman, ja Maudsleyn perheen rahat puolestaan olisivat tervetulleita köyhtyneelle lordille. Pian Leo kuljettaa viestejä myös Trimminghamilta Marianille. Leo on sukupuoliasioissa vielä aivan viaton. Kestää kauan ennen kuin hän alkaa ymmärtää, mistä Tedin ja Marianin "lempeilyssä" on kyse.

Suomennoksen kieli on muuten tältä osin valitettavalla tavalla vanhahtavaa. Tarkoitan sitä, että yleensä hieman vanhempaa suomennosta lukiessa on valmistautunut hyväksymään kielen vanhahtavia piirteitä. Tässäkin romaanissa esimerkiksi Leon ja Marcuksen koulupoikanaljailu on viehättävästi vanhentunutta. Vaikeampaa on hyväksyä sellaista kieltä, joka tuskin koskaan on ollut käytössä. Lempeily oli sana, joka töksähti pahemman kerran; lemmiskelyn olisin hyväksynyt. Alkutekstin termi on spooning.

Sananviejän, välittäjän, rajalla olemisen teema on romaanissa esillä monella tavalla: eletään vuotta 1900, ollaan siis kahden vuosisadan rajalla. Päiväkirja puolestaan kuljettaa viestin menneisyydestä. Viestit kulkevat myös sosiaaliluokkien välillä: Tedin "mustan farmin" ja Marianin herraskartanon; Leo on keskiluokkaisen kotinsa vuoksi näiden välimaastossa. Leo on myös siirtymässä lapsuudesta teini-ikään: kirjan ratkaisevat tapahtumat sattuvat hänen syntymäpäivänään.

Iälleen luonteenomaisesti Leo elää vahvasti mielikuvitusmaailmassa. Eräiden koulussa tapahtuneiden asioiden takia hän uskoo omaavansa hieman noidan kykyjä ja pystyvänsä langettamaan kirouksia. Eläinradan merkkejä ja antiikin jumaluuksia Leo näkee ympärillään olevissa ihmisissä. Marian on luonnollisesti Leon mielestä neitsyt - mikä on tietysti aika huvittavaa.

Ted Burgessin Leo tapaa ensimmäisen kerran kun tämä on ollut juuri uimassa ja näin Ted yhdistyy hänen mielessään eläinradan vesimieheen. Leon suhtautuminen Tediin on kaksijakoista: Tedin fyysisyys kiehtoo häntä, mutta samalla hän pitää tätä uhkana vallitsevalle järjestykselle: "Millainen paratiisi Brandham Hall olisikaan ollut ennen kuin tuo käärme oli sinne luikertanut!"

Lordi Trimmingham on entisenä sotilaana jousimies. Toisaalta Hugh Trimminghamin buurisodassa kasvoihinsa saama haava saa Leon ajattelemaan myös Janus-jumalaa. Leo pitää Trimminghamista, varsinkin kun tämä tulee verranneeksi Leoa antiikin Merkurius-jumalaan. Leon tapa ääntää Hugh'n nimi ilman "vihellystä" johtaa moniin hauskoihin väärinkäsityksiin, kun Marian aina kuulee sen muodossa "you".

Leo ymmärtää toimivansa väärin avustaessaan Mariania ja Tediä näiden luvattomassa suhteessa. Samalla hän kiihkeästi janoaa Marianin ja myös Tedin hyväksyntää. Leo-paralla ei ole voimia vastustaa häntä imartelullaan, lahjoillaan ja uhkailuillaan korruptoivia aikuisia.

Leo haluaa paeta hankalaa tilannettaan ja lähteä Brandhamista, mutta kun se ei onnistu, hän päättää yrittää noitakeinoin saada Tedin luopumaan Marianista. Romaanin alkupuolelta lähtien esiintynyt myrkkykoiso, lemmonmarja, belladonna atropa, toimii hänen taikansa välineenä. Se kasvaa rakastavaisten salaisessa kohtaamispaikassa. Tämän luvattoman, hallitsemattoman, myrkyllisen rakkauden symbolin Leo eräänä yönä tuhoaa.

Leo joutuu lopulta tahtomattaan paljastamaan luvattoman suhteen myös Marianin äidille. Seuraa katastrofi: Ted menettää henkensä; Leo sairastuu ja menettää muistinsa tai sulkee tapahtumat muististaan.

Romaani päättyy epilogiin, jossa vanha Leo vielä kerran kohtaa vanhan Marianin ja saa viimeisen kerran tältä viestin kuljetettavakseen.  Kertoja Leo ei missään vaiheessa syytä Mariania, mutta lukijan mielessä tämä kantaa suuren vastuun ja saa myös romaanissa rangaistuksekseen yksinäisen vanhuuden.

Olen sen verran selaillut L. P. Hartleyn elämäkertaa (Adrian Wright, Foreign Country: The Life of L. P. Hartley), että tiedän kirjailijan pyrkineen yksiselitteisesti tuomitsemaan Marianin ja Tedin menettelyn. Hartleylle oli järkytys huomata, että lukijoiden myötätunto olikin luvattomien rakastavaisten puolella.

Rehellisyys tai mikä lie oli kuitenkin pistänyt L.P. Hartleyn kirjoittamaan romaaniinsa seuraavan lapsi-Leon ja Marianin keskustelun:

"Miksi et mene naimisiin Tedin kanssa, Marian?"
Kului vain lyhyt tuokio, mutta sen kestäessä hänen kasvoihinsa kuvastui syvä kärsimys: sydämen tarina yhdessä ainoassa katseessa. "En ole voinut, en ole saanut!" hän valitti. "Etkö ymmärrä miksi en?"
Luulin ymmärtäväni, ja koska väliltämme oli kaatunut monta raja-aitaa, lisäsin - mielestäni aivan johdonmukaisesti:
"Mutta miksi menet naimisiin Hugh'n kanssa, jos et halua?"
"Siksi, että minun täytyy", hän vastasi. "Et sitä ymmärrä. Minun täytyy. On pakko!" Hänen huulensa värisivät , ja hän alkoi itkeä.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tosi on D.H. Lawrencen lause: "Älä koskaan luota kertojaan, luota kertomukseen."

Kirjan juonesta paljastin jo varmaan liikaakin. Siinä on kuitenkin vielä jäljellä paljon hienouksia. Tämä romaani kestää kyllä useita lukukertoja.

Koko kirjan luettuani ymmärsin, että sen surullisimmat lauseet olivat jo sivulla 6. Pystyyn kuivunut kirjamies siinä availee irtokauluslaatikkoa, josta kohtalokas päiväkirja löytyi:

Siinä minulla oli lajittelutehtävä, jonka olin päättänyt suorittaa talvi-iltoina ja johon punainen kauluslaatikko oli kuulunut melkein kaikkein ensimmäisenä osana; ja minä ajattelin, tuntien katkeraa itsesäälin ja itsesyytösten sekoitusta, että jos tuota päiväkirjaa tai sitä, mitä tuo päiväkirja merkitsi, ei olisi ollut, kaikki olisi toisin. En istuisi tässä kolkossa kukattomassa huoneessa, jonka ikkunaverhoja ei edes ollut suljettu peittämään näkyvistä ruutuihin takovaa kylmää sadetta, en mietiskelisi näitä monia menneisyyden muistoja enkä sitä selonteon vaatimusta, jonka ne minulle asettivat. Istuisin jossakin toisessa huoneessa, sateenkaaren värisessä, enkä katselisi menneisyyteen vaan tulevaisuuteen - enkä istuisi yksin.

Robert Scholes: The Fabulators

Robert Scholes, The Fabulators. Oxford University Press 1967.

Ainakin meille 1970-luvulla kirjallisuutta opiskelleille Robert Scholes on tuttu nimi. Hänen Robert Kelloggin kanssa kirjoittamastaan The Nature of Narrative -teoksesta minäkin ammensin perustietoni juonesta, henkilöhahmoista ja näkökulmasta. Se taisi jopa kuulua tutkintovaatimuksiin.

Tämä nyt lukemani pieni tutkielma lähtee siitä havainnosta, että 1960-luvulle tultaessa monet kirjailijat olivat sanoutuneet irti realismin valtavirrasta ja loivat uutta ja omaperäistä kirjallisuutta elvyttämällä ikivanhoja ja muodista jääneitä kirjallisuudenlajeja - romanssia, satiiria, pikareskiromaania ja allegoriaa. Scholes näki, että realistinen fiktio oli menettämässä pelin elokuvalle, ja tämä uusi kirjallinen suuntaus, fabulointi, merkitsi paluuta "verbaalisempaan" fiktioon, joka keskittyi enemmän muotoon, ideoihin ja ihanteisiin. Tämän uusvanhan kirjallisen suuntauksen edustajia Scholes nimitti fabulisteiksi (fabulators). Heihin kuuluivat muiden muassa William Golding, Iris Murdoch, Lawrence Durrell, Vladimir Nabokov, Kurt Vonnegut, Terry Southern, John Hawkes ja John Barth.

Monille fabulisteille oli tyypillistä mustan huumorin viljeleminen, jopa siinä määrin, että mustasta huumorista puhuttiin lähes lajityyppinä 1960-luvulla.

Fabulistit-nimitys ei ole juurtunut kirjalliseen keskusteluun. Arvelen sen johtuvan siitä, että nimitys viittaa liian voimakkaasti vain yhteen vanhaan kirjallisuudenlajiin, faabeliin. Lisäksi termissä on jonkinlainen liioittelevan valehtelun vivahde - vähän samoin kuin suomen sanassa sepite, jota on joskus tarjottu fiktion kotoperäiseksi vastineeksi. (Suomalainen fabulisti Juhani Peltonen tosin rohkeasti totesi: "Sepitän mitä sepitän." Sepustamista hänkin kyllä piti huonona juttuna.)

Jos unohdamme Scholesin termissä piilevän ongelman ja keskitymme vain tämän kirjan sisältöön, uskoisin, että spekulatiivinen fiktio kattaa ison osan siitä kirjallisuudesta, jota Scholes tässä teoksessaan käsittelee. Se, että spekulatiivinen fiktio jo on kirjallisuuden valtavirtaa, osoittaa, että Scholes oli oikeassa pohtiessaan kirjallisuuden kehityssuuntaa.

Scholes käy yksityiskohtaisten teosanalyysien avulla läpi sen, miten kirjailijat hyödyntävät vanhoja lajeja ja missä suhteessa he poikkeavat vanhoista esikuvistaan.

Kirjallisuudenlajit ja teokset, jotka esitellään ovat seuraavat:

Romanssi: Lawrence Durrell, Aleksandria-kvartetti

Satiiri: Kurt Vonnegut, Kissan kehto ja Äiti Yö

Pikareskiromaani: John Hawkes, The Lime Twig ja Terry Southern, Ihmekristitty

Allegoria: Iris Murdoch, Yksisarvinen ja John Barth, Giles Goat-Boy.

Olen edellä olevassa luettelossa käyttänyt suomennetuista teoksista niiden suomalaisia nimiä. Näitä fabulistien perusteoksia on siis ollut aika nopeasti saatavilla myös suomeksi. Hawkesilta ja Barthilta on myös suomennoksia, vaikkakaan ei noita Scholesin tässä teoksessa analysoimia. Nämä romaanit ovat olleet luomassa otollista lukijakuntaa myös Suomessa. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin saama Finlandia-palkinto ei siis tullut aivan puun takaa, niin kuin tuolloin vuonna 2000 usein annettiin ymmärtää.

Tämä Robert Scholesin The Fabulators on kirja, jonka olemassaolosta ja perusajatuksista olen ollut tietoinen yli neljäkymmentä vuotta. Arvelin jo silloin, että tämä kiinnostaisi minua, mutta en saanut sitä mistään käsiini. Viimein sain sen luettavakseni - nettidivarista tietenkin. Kiinnosti se toki vieläkin, mutta erityisen radikaalilta se ei enää vaikuttanut.

Miksi sitten olin tästä kiinnostunut silloin kauan sitten? Olin nuorena miehenä, melkein poikasena, lukenut lähes peräjälkeen kolme romaania, jotka muuttivat lukemiseni suunnan ja siinä samalla opettivat minulle uuden tavan lukea. Ne kolme romaania olivat Italo Calvinon Halkaistu varakreivi, John Hawkesin Toinen nahka ja Philip Rothin Miehen muotokuva. Kaksi ensimmäistä ovat ilmiselvää fabulointia eikä kolmaskaan kerronnan tasoilla leikitellessään ole ihan perinteinen realistinen romaani.

En siis silloin kauan sitten löytänyt Scholesin kirjaa, mutta sen tilalle löysin Northrop Fryen kirjat Anatomy of Criticism ja The Secular Scripture, jotka tarjosivat yllin kyllin teoreettista pohjaa lukumieltymyksilleni. Niitä suosittelen edelleen lämpimästi.

Gustave Flaubert: Salambo

Gustave Flaubert, Salambo. WSOY 1984. Ranskankielisestä alkuteoksesta Salammbô (1863) suomentanut Annikki Suni.

Gustave Flaubert tuo useimpien mieleen varmaankin rouva Emma Bovaryn ja ranskalaisen realismin. Tätä taustaa vasten on yllättävää, miten harvoja realistiseksi luokiteltavia teoksia Flaubert kirjoitti. Rouva Bovaryn lisäksi oikeastaan vain Sydämen oppivuodet on realistinen romaani.

Heti Rouva Bovaryn jälkeen Flaubert kirjoitti tämän tarkasti taustoitetun historiallisen kertomuksen, joka tarjoaa ruhtinaallisesti visuaalisia ärsykkeitä sielujemme silmille.

Romaani sijoittuu Karthagoon, joka on juuri hävinnyt ensimmäisen puunilaissodan Rooman valtakuntaa vastaan. Karthagon apuna taistellut sekalainen palkkasoturiarmeija jää ilman luvattua maksua ja alkaa kapinoida entisiä aseveljiään vastaan.

Tähän väkivaltaiseen maailmaan Flaubert sijoittaa yllättävän rakkaustarinan. Libyalainen barbaarisoturi Matho rakastuu pakkomielteisesti karthagolaisen sotapäällikön ja valtiomiehen Hamilkarin tyttäreen Salamboon. Salambo toisaalta vihaa Mathoa vihollisenaan, mutta tuntee toisaalta tähän myös voimakasta fyysistä vetoa.

Lukeminen eteni jostain syystä hitaasti. Aisteja hellittiin, tietoa annettiin, mutta henkilöihin ei syntynyt sellaista kiinnostusta, joka saa historiallisen romaanin heräämään henkiin. Oikeastaan kerronta sähköistyi ensimmäisen kerran vasta, kun Hamilkar palaa Karthagoon ja hänelle uskotellaan - tässä vaiheessa valheellisesti - että hänen tyttärensä Salambo on seksuaalisesti antautunut barbaarille. Isän ja tyttären keskustelu, jossa molemmat puhuvat toistensa ohi ja ymmärtävät toisensa väärin, on loistavaa kirjallisuutta.

Kertomuksessa yksityinen ja yleinen risteytyvät, kun Hamilkar päättää suostua barbaarien karkottamiseen lääkitäkseen loukattua kunniaansa. Seuraa ankara sota, jossa palkkasoturien armeija lopulta surmataan lähes viimeiseen mieheen.Yhden kunnia, tuhansien kuolema.

Salambo on myös kuunjumala Tinitin papitar ja kun Matho varastaa kuunjumalattaren patsaalle kuuluvan viitan, Salambo saa ylipapilta tehtäväksi hankkia viitan takaisin hintaan mihin hyvänsä - ylipappi kyllä tietää miten maksu suoritetaan, viaton Salambo ei.

Salambon ja Mathon ainoa intiimi kohtaaminen on kuvattu niin sumuisesti ja houreisesti, että Mathon ja Salambon rakastelu paljastuu oikeastaan vain siitä, että Salambon nilkkaketju (siis eräänlainen siveysvyö) katkeaa. Sen puolesta tämän aistillisen romaanin voisi antaa vaikka alakoululaisen luettavaksi. Alakoululainen ei taatusti tiedä, mistä kohtauksessa on kyse. Eivätpä siitä kyllä ole selvillä itse rakastavaisetkaan: kumpikin luulee unessa kohdanneensa jonkinlaisen jumalolennon.

Alakoululaiselle en kuitenkaan kirjaa antaisi sen väkivaltaisuuden takia. Esimerkiksi barbaarijoukko-osaston näännyttäminen nälkään piiritetyssä solassa on kuvattu yksityiskohtia säästelemättä. Nälän piinaamien soturien yritykset syödä hiekkaa ja lopulta turvautuminen toveriensa syömiseen on karmeaa luettavaa. Flaubertin otteessa ei kuitenkaan ole sadistista sävyä, vaan kysessä on pikemminkin luonnontieteilijän kiihkoton ja tarkka havainnointi - samanlainen kylmyys ja säälimättömyys tulee esille Rouva Bovaryssakin. Emma-parka on kuin hyönteinen tutkijan neulassa.

Historiallista tietoa esimerkiksi sodankäynnistä ja erilaisten sotakoneiden toiminnasta tämä Salambo-romaani antaa yllin kyllin. Myös poliittinen tilanne ja vallan rakenteet kuvataan perusteellisesti. Oikeastaan vain Mathon ja Salambon rakkaustarina ei aivan avautunut minulle. Heidän tunne-elämänsä kuvailu oli vahvasti romantisoitua huokailua ja haikailua. En päässyt tarpeeksi päähenkilöiden sisälle, jotta minua olisi jaksanut kiinnostaa, mitä heille tapahtuu. (No, tämä ei ole ihan totta, muutamat viimeiset sivut olin täysin mukana heidän surullisessa kohtalossaan.)

Pienenä yksityiskohtana Flaubertin kerronnallisesta maltista haluan mainita sen, että tuleva suuri sotapäällikkö Hannibal (Hamilkarin poika) on maltettu jättää mitättömäksi sivuhenkilöksi. Tässä romaanissa häntä tarvitaan vain osoittamaan Hamilkarin luonteenlaatua, kun tämä rikkoo Karthagon lakia ja uhraa orjapojan hengen pelastaakseen oman lapsensa.