Ainakin meille 1970-luvulla kirjallisuutta opiskelleille Robert Scholes on tuttu nimi. Hänen Robert Kelloggin kanssa kirjoittamastaan The Nature of Narrative -teoksesta minäkin ammensin perustietoni juonesta, henkilöhahmoista ja näkökulmasta. Se taisi jopa kuulua tutkintovaatimuksiin.
Tämä nyt lukemani pieni tutkielma lähtee siitä havainnosta, että 1960-luvulle tultaessa monet kirjailijat olivat sanoutuneet irti realismin valtavirrasta ja loivat uutta ja omaperäistä kirjallisuutta elvyttämällä ikivanhoja ja muodista jääneitä kirjallisuudenlajeja - romanssia, satiiria, pikareskiromaania ja allegoriaa. Scholes näki, että realistinen fiktio oli menettämässä pelin elokuvalle, ja tämä uusi kirjallinen suuntaus, fabulointi, merkitsi paluuta "verbaalisempaan" fiktioon, joka keskittyi enemmän muotoon, ideoihin ja ihanteisiin. Tämän uusvanhan kirjallisen suuntauksen edustajia Scholes nimitti fabulisteiksi (fabulators). Heihin kuuluivat muiden muassa William Golding, Iris Murdoch, Lawrence Durrell, Vladimir Nabokov, Kurt Vonnegut, Terry Southern, John Hawkes ja John Barth.
Monille fabulisteille oli tyypillistä mustan huumorin viljeleminen, jopa siinä määrin, että mustasta huumorista puhuttiin lähes lajityyppinä 1960-luvulla.
Fabulistit-nimitys ei ole juurtunut kirjalliseen keskusteluun. Arvelen sen johtuvan siitä, että nimitys viittaa liian voimakkaasti vain yhteen vanhaan kirjallisuudenlajiin, faabeliin. Lisäksi termissä on jonkinlainen liioittelevan valehtelun vivahde - vähän samoin kuin suomen sanassa sepite, jota on joskus tarjottu fiktion kotoperäiseksi vastineeksi. (Suomalainen fabulisti Juhani Peltonen tosin rohkeasti totesi: "Sepitän mitä sepitän." Sepustamista hänkin kyllä piti huonona juttuna.)
Jos unohdamme Scholesin termissä piilevän ongelman ja keskitymme vain tämän kirjan sisältöön, uskoisin, että spekulatiivinen fiktio kattaa ison osan siitä kirjallisuudesta, jota Scholes tässä teoksessaan käsittelee. Se, että spekulatiivinen fiktio jo on kirjallisuuden valtavirtaa, osoittaa, että Scholes oli oikeassa pohtiessaan kirjallisuuden kehityssuuntaa.
Scholes käy yksityiskohtaisten teosanalyysien avulla läpi sen, miten kirjailijat hyödyntävät vanhoja lajeja ja missä suhteessa he poikkeavat vanhoista esikuvistaan.
Kirjallisuudenlajit ja teokset, jotka esitellään ovat seuraavat:
Romanssi: Lawrence Durrell, Aleksandria-kvartetti
Satiiri: Kurt Vonnegut, Kissan kehto ja Äiti Yö
Pikareskiromaani: John Hawkes, The Lime Twig ja Terry Southern, Ihmekristitty
Allegoria: Iris Murdoch, Yksisarvinen ja John Barth, Giles Goat-Boy.
Olen edellä olevassa luettelossa käyttänyt suomennetuista teoksista niiden suomalaisia nimiä. Näitä fabulistien perusteoksia on siis ollut aika nopeasti saatavilla myös suomeksi. Hawkesilta ja Barthilta on myös suomennoksia, vaikkakaan ei noita Scholesin tässä teoksessa analysoimia. Nämä romaanit ovat olleet luomassa otollista lukijakuntaa myös Suomessa. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin saama Finlandia-palkinto ei siis tullut aivan puun takaa, niin kuin tuolloin vuonna 2000 usein annettiin ymmärtää.
Tämä Robert Scholesin The Fabulators on kirja, jonka olemassaolosta ja perusajatuksista olen ollut tietoinen yli neljäkymmentä vuotta. Arvelin jo silloin, että tämä kiinnostaisi minua, mutta en saanut sitä mistään käsiini. Viimein sain sen luettavakseni - nettidivarista tietenkin. Kiinnosti se toki vieläkin, mutta erityisen radikaalilta se ei enää vaikuttanut.
Miksi sitten olin tästä kiinnostunut silloin kauan sitten? Olin nuorena miehenä, melkein poikasena, lukenut lähes peräjälkeen kolme romaania, jotka muuttivat lukemiseni suunnan ja siinä samalla opettivat minulle uuden tavan lukea. Ne kolme romaania olivat Italo Calvinon Halkaistu varakreivi, John Hawkesin Toinen nahka ja Philip Rothin Miehen muotokuva. Kaksi ensimmäistä ovat ilmiselvää fabulointia eikä kolmaskaan kerronnan tasoilla leikitellessään ole ihan perinteinen realistinen romaani.
En siis silloin kauan sitten löytänyt Scholesin kirjaa, mutta sen tilalle löysin Northrop Fryen kirjat Anatomy of Criticism ja The Secular Scripture, jotka tarjosivat yllin kyllin teoreettista pohjaa lukumieltymyksilleni. Niitä suosittelen edelleen lämpimästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!