Klas Östergren: Twist

Klas Östergren, Twist. Siltala 2016. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta (2014) suomentanut Hanna Tarkka.

Oletko Tukholman Sergelin torilla koskaan ajatellut olevasi suuren humanistisen hankkeen ytimessä?

Porvariston suuruusunelmia ennen kuvastaneet koreat ornamentit, muurinsakarat ja tornit korvasi nyt brutaali yksinkertaisuus, uudenlainen suora muotokieli, joka ei yrittänytkään olla muuta kuin mitä se oli: samanlaista kaikkien silmissä. Rakennustaide, joka halusi hahmotella tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan käyttämällä materiaaleja, jotka hupaisaa kyllä mielletään yleensä kylmiksi ja koviksi: terästä, lasia, betonia. Tämä oli ruotsalaisen rakennustaiteen versio vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä.

Tukholman keskustan ja Norrmalmin alueen valtavat rakennushankkeet 1960- ja 1970-luvuilla ovat taustana tälle Klas Östergrenin polveilevalle romaanille, joka yhdistää sukupolvikuvaukseen trillerin ja vakoilutarinan aineksia. 1960-luvulla opportunistinen liikemies Sigge Backlund huomaa tilaisuutensa tulleen: hän lahjoo ja keinottelee itsensä rakennusbisneksen ytimeen, tulee petetyksi, katkeroituu, muuttaa Berliiniin ja ryhtyy vakoilijaksi.

Siggen mukana hämäräpuuhissa kulkee hänen tyttärensä Anne-Marie, joka jo pikkutyttönä kuljettaa lahjusrahaa pienissä muovisissa työkalupakeissa Siggen "asiakkaille". Anne-Marien luonne koulitaan jo pienestä pitäen kätkemään, piilottamaan, salaamaan. Voi vain kuvitella, mitä lapsen todellisuuskäsitykselle tekee se, että hän saa tuon tuosta kuulla isältään: "Me emme ole oikeasti täällä."

Romaani liikkuu useassa eri aikatasossa 1960-luvun lopulta 2010-luvulle. Romaanin minäkertoja, kohtalaisen hyvin menestynyt näytelmäkirjailija, muistelee omaa menneisyyttään ja yrittää samalla selvittää Sigge ja Anne-Marie Backlundin vaiheita eri vuosikymmeninä. Romaani kurkottaa myös kauemmas menneisyyteen: kertoja tutkii 1700-luvun lopulla eläneen teatterimiehen, Lewenhagenin, elämänvaiheita pientä kirjaa varten. Lewenhagen on yksi Twist-romaanin monista "kolmikasvoisista", ristiriitaisista, henkilöistä. Samanlaisia ovat myös Sigge Backlund ja kertoja itse.

Romaani lähtee liikkelle Anne-Marie Backlundin muistotilaisuudesta. Nainen, jonka läsnäolijat ovat oppineet tuntemaan myös nimillä Ami, Anna ja Annie, on elänyt viimeiset vuotensa ainakin päältä katsoen onnellista porvarillista elämää itseään vanhemman varakkaan yrittäjämiehensä kanssa. Nyt hän on menehtynyt parantumattomaan sairauteen ja hänen leskensä on käynnistämässä Anne-Marien muistolle omistettua naisten turvakotiprojektia.

Anne-Marien persoona ei jätä rauhaan romaanin kertojaa, joka on tutustunut - ja rakastunut - "Amiin" jo 60-luvun lopulla kesälomalla saaristossa, kun molemmat olivat vielä lapsia. Saariston kesä ja kalaretket on kuvattu nostalgisen lempeästi. Lapsuuden kesissä moraalista vankkumattomuutta edustaa kertojan suomalaissyntyinen isä, joka yhden saunaillan aikana saa selville koko keinottelu- ja korruptiokuvion ja sanoutuu siitä jyrkästi irti. Isä varoittaa poikaansakin huonosta seurasta - turhaan. Samoin kuin poika kalastaa silakoita, kalastavat miljonääri-Bob ja Sigge ihmisiä.

Amin ja kertojan seurustelu jatkui hetken Tukholmassa yhteisillä elokuvakäynneillä, mutta katkesi, kun Ami muutti isänsä kanssa Berliiniin. Uudelleen suhde heräsi 1980-luvun lopulla Tukholmassa ja johti melkein avioitumiseen tai ainakin yhteisen lapsen hankkimiseen. Melkein, ei kuitenkaan aivan. Suhteen kariutumisen syyt avautuvat kertojalle vähitellen.

Menneisyyden penkominen on melko turhauttavaa puuhaa: uudet löydöt muuttavat käsitystä tapahtumista ja "totuus" karkaa aina vain kauemmaksi. Romaanin nimi antaa vihjeen kertojan toivottomasta yrityksestä:

Twist oli toisenlaista kuin mikään tanssi. Siinä ei ollut askelia, vartalo vääntyili ja taipuili kuin koukussa kiemurteleva mato, ja kun kappale loppui, oltiin hiestä märkiä ja täysin tyhjiä ilman että oli oikeastaan edes liikuttu minnekään.

En ryhdy tarkemmin selvittelemään romaanin juonta ja mittavaa henkilögalleriaa. Mukana on rakennusbisneksen ja vakoilun lisäksi muun muassa teatterimaailmaa, 70-luvun vasemmistoradikalismia ja Itämeren kaasuputkihankkeita. Varsin viihdyttävän ja lukemaan houkuttavan paketin Klas Östergren on käärinyt kokoon.

Romaani kertoo vakuuttavasti korruption ja petosten houkutuksesta. Yritin lukea rivien välistä, mikä suojaisi ihmistä tältä pahuudelta, johon Sigge Backlundin sanoin on "helppoa luiskahtaa mukaan". Ilmeisesti ainakin aidot tunnesiteet ihmisiin ovat hyväksi. Yhden vastauksen antaa Sigge itse pohtiessaan, miksi juuri kertoja voi välttää korruptoijien verkot:

"Porukan täytyy toimia kentällä. Eikä saa oikutella. Ei ajatella tai tuntea niin kovin paljon. Siinä voi olla sinun kapea onnesi. Että sinä olet aivan liian monimutkainen."

Pessimistisesti romaani kuitenkin samalla muistuttaa Sergelin torin ympäristöstä. Auttoivatko ornamentit ja monimutkaisuus vanhoja taloja säilymään?

Romaanin oivaltavan kansikuvan on suunnitellut Mika Tuominen. Pelikorttimainen asettelu muistuttaa  raha- ja valtapeleistä, joihin romaanin henkilöt ovat uppoutuneet. Naishahmon häilyvyys kuvastaa Anne-Marien persoonaa ja myös sitä, kuinka mahdotonta on saada menneisyyden kuvaa ehjäksi.

Deborah Eisenbergin novelleja

Deborah Eisenberg, Transactions in a Foreign Currency. Faber and Faber 1987. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1986.
Deborah Eisenberg, All Around Atlantis. Granta Books 1997.

Muutama vuosi sitten luin jännittävän nimen ja, kyllä vaan, kansikuvan houkuttelemana Deborah Eisenbergin novellikokoelman Twilight of the Superheroes (2006). Sen kertomukset käsittelivät mielenkiintoisella, epäsuoralla tavalla sitä, kuinka vuoden 2001 terrori-iskut olivat vaikuttaneet ilmapiiriin Yhdysvalloissa. Muistan mielessäni verranneeni Eisenbergin novelleja arvostamani Alice Munron tuotantoon. Molemmilla on mielestäni kyky pakata kolmenkymmenen sivun tarinaan kokonaisen romaanin verran sisältöä, ajatuksia ja sävyjä. Sekä Munro että Eisenberg ovat myös keskittyneet lähes täysin novellimuotoon omassa tuotannossaan.

Tällä kertaa luin Eisenbergin ensimmäisen ja kolmannen novellikokoelman. Ne eivät yllä tuon Twilight of the Superheroes -kokoelman tasolle, mutta tarjosivat kuitenkin useita nautittavia novelleja. Molemmissa nyt lukemissani kokoelmissa on seitsemän novellia. Seitsemän - täydellisyyden luku - sekulaarin kirjailijan hienovarainen kumarrus juutalaiselle perhetaustalleen?

Näissä kahdessa kokoelmassa näkyy myös, kuinka kirjailijan keinovalikoima ja varmuus ovat kasvaneet kokoelmasta toiseen. Ensimmäisen kokoelman kaikissa novelleissa on naispuolinen minäkertoja. Heidän ikänsä vaihtelee teini-ikäisestä noin 40-vuotiaaseen. Jälkimmäisen kokoelman kerrontanäkökulmassa on enemmän vaihtelua ja keskushenkilöiden ikähaitari on venynyt kattamaan lapsuuden ja vanhuuden. Ensimmäisen kokoelman useissa novelleissa on loppupuolella kappale, jossa teema hiotaan kirkkaaksi (Eisenberg on sen verran moniselitteinen kirjoittaja, että ei sorru vääntämään rautalangasta). Jälkimmäinen kokoelma luottaa myös hienovaraisempiin vihjeisiin: kertomuksen tunnelmaan, epätäydellisiin, hapuileviin vuorosanoihin, fragmenttien voimaan.

Transactions in a Foreign Currency -kokoelman ensimmäinen novelli Flotsam nostaa heti pintaan pari keskeistä Eisenbergin teemaa. Elämä on sattumanvaraista; epätodennäköisyyskin on väistämätön osa elämää. Ihmisen elämän merkitys rakentuu sälästä.

Everything seemed to change on that one day, but really, I think, things had been changing and changing over the course of many previous days, and perhaps what eventually appears to be information always appears at first to be just flotsam, meaningless fragments, until enough flotsam accretes to manifest, when one notices it, a construction.

Kyky katsoa totuutta silmiin on tärkeää. Miksi? Eisenberg ei sano suoraan, mutta minä käytän uskonnollista termiä: totuus pelastaa, vapauttaa. Usein Eisenbergin novelleissa ainoa tapa saavuttaa itsetuntemus on nähdä itsensä toisen ihmisen silmin.

Flotsam-novelli on myös hyvä muistutus siitä, että kertojaminään pitää suhtautua varauksin: hän voi hyvinkin olla väärässä havainnoissaan ja omaa elämäänsä arvioidessaan. Heikko itsetunto on tehnyt Charlottesta ikävän ihmisen, joka yrittää elää toisten ihmisten odotusten mukaan. Novellin aikana hän oppii epämiellyttävän totuuden itsestään.

What It Was Like, Seeing Chris -novellin teini-ikäisellä kertojalla Laurelilla on konkreettisesti vikaa silmissään. Näkemisen vaikeus on myös symbolinen. Novellissa Laurel oppii ymmärtämään oman peruuttamattoman yksilöllisyytensä; lopussa hän "valaistuu" ja silmätkin paranevat - perusteet on esitetty novellissa niin vakuuttavasti, että osoitteleva loppuratkaisu ei tunnu kiusalliselta. Kertojan iän huomioon ottaen voi myös ajatella, että Laurel valaistuu vielä myöhemmin lisää.

Useissa kokoelman novelleissa on pinnan alla koominen väreily. Se syntyy siitä, että minäkertoja katselee taaksepäin entistä minäänsä, joka ei vielä ole oivaltanut jotain tärkeää ja siksi toimii tai puhuu huvittavalla tavalla. Ne novellit, joista tämä ajallinen ero puuttuu, joissa kertoja siis kertoo juuri nyt tapahtuvista asioista (A Lesson in Traveling Light ja Days), ovat totisempia, reportaasin omaisia, eivätkä oikein sytyttäneet minua.

Flotsam-novellin ohella pidin eniten kokoelman niminovellista Transactions in a Foreign Currency sekä novellista Broken Glass. Transactions-novellissa kertojaminä pääsee jälleen selvyyteen omasta elämäntilanteestaan ja ymmärtää, että vapaus jää totuuden varjoon: ihmiset ovat vapaita vain siinä määrin kuin tunnistavat elämänsä rajat.

Broken Glass viittaa jo eteenpäin Eisenbergin tuotannossa. Novellin kertoja on 34-vuotias yhdysvaltalainen nainen, joka äitinsä kuoleman jälkeen on tullut johonkin nimeämättömään Latinalaisen Amerikan maahan kokoamaan elämäänsä uudelleen. Hän näkee maanmiestensä ja -naistensa elämän tyhjyyden tropiikissa ja heidän harjoittamansa kulttuurisen hyväksikäytön. Tässäkin novellissa elämän merkityksen  - tai merkityksettömyyden - muodostuminen sattumanvaraisesta on keskeinen teema. Näin kauniin kuvan Eisenberg siitä tällä kertaa muodostaa:

It seemed that one simply ate any fruit at hand, scattering the seeds about carelessly and then years later found oneself walled in by the growth.

Väli-Amerikka tulee tärkeäksi tapahtumapaikaksi Eisenbergin kolmannessa novellikokoelmassa All Aroud Atlantis. Myös toisen kulttuurin hyväksikäyttö selvästi vaivaa kirjailijaa. Kirjailija, joka kuvaa Meksikoa tai Väli-Amerikkaa, ei helposti voi ohittaa D. H. Lawrencen vaikutusta. Olin huomaavinani viittauksia Lawrencen tuotantoon useissa kokoelman novelleissa. Lawrencen "tummat jumalat" pulpahtavat esille esimerkiksi novellissa Across the Lake, jossa myös väkivallan vaara ja eroottinen houkutus yhdistyvät lawrencelaisella tavalla. Someone to Talk To -novellissa päähenkilö on muusikko nimeltä Aaron (viittaus Lawrencen Aaron's Rod -romaaniin), jolla on varakkaan tyttöystävän jättämä kissa nimeltä Lady Chatterley ja joka pelkää otteensa menettämistä, köyhyyttä ja osattomuutta. Ehkä sorrun taas minulle luonteenomaiseen ylitulkintaan, mutta mielestäni myös novellin nimi The Girl Who Left Her Sock on the Floor on parodinen viittaus Lawrencen pienoisromaaneihin The Woman who Rode Away ja The Man who Died.

Kuten jo aiemmin vihjasin All Around Atlantis on kielellisesti ja kerronnallisesti selvästi rikkaampi kuin Transactions-kokoelma. Kerronta on sirpaleisempaa ja vaatii lukijalta enemmän tarkkaavaisuutta. Toisaalta se myös tuottaa palkitsevia oivalluksia. Eisenberg myös luo kerronnallisia jännitteitä uusilla tavoilla: The Girl Who Left Her Sock on the Floor on juoneltaan jännittävä tarina, joka lopussa vetäisee maton lukijan jalkojen alta. Mitä todella tapahtui? Mikä oli mielikuvitusta?

Tässä kokoelmassa pidin kovasti - luultavasti oman ikäni vuoksi - novellista Tlaloc's Paradise, joka käsittelee iäkkään Meksikossa asuvan yhdysvaltalaisnaisen elämäntilannetta. Meksikossa asuvien yhdysvaltalaisten taiteilijoiden ja keräilijöiden avant garde -yhteisö on hajonnut: osa on muuttanut takaisin pohjoiseen, osa kuollut. Jean on jäänyt jäljelle miehensä Leon kanssa. Ympäröivän luonnon kauneus tuottaa yhä suurta tyydytystä. Nyt Leo on joutunut sairaalaan tutkimuksiin. Jean pelkää Leon kuolevan ja jättävän hänet yksin. Punapukuiset lesket kylän aukiolla kummittelevat hänen mielessään. Satunnaiselle nuorelle vierailijalle, Markille, Jean puhuu paljon kertomatta kuitenkaan niistä asioista, jotka todella askarruttavat häntä. Kaunis, vähäeleinen novelli, sivumääräänsä suurempi.

Novellissa Rosie Gets a Soul melkein 30-vuotias Rosie jättää huumeet ja diileripoikaystävänsä ja aloittaa uran koristetaiteilijana. Taiteilijaystävä Jamie opettaa hänelle alan alkeet. Rosie on aluksi sitä mieltä, että ei osaa maalata riittävän hyvin.

"You think anyone can do it because you can do it," Rosie said.
"Wrong," Jamie said. "I think anyone can do it because anyone can do it. Especially the easy parts, which I'm going to show you, foolproofily, how to do. Look, how do you think people get to be able to do a thing? First they pretend they can do it, and then they do it, and then they can do it."

Tuo yllä oleva keskustelu oli ihan pakko lainata tähän, sillä kävin aivan samansisältöisen keskustelun viime keväänä kolmasluokkalaisen oppilaani kanssa. Aiheena oli englannin kielen sanojen oppiminen.

Novellissa All Around Atlantis sama ajatus sanotaan suunnilleen niin, että jos haluat oppia jotain, mitä et jo osaa, sinun on annettava itsesi muuttua. Tässä novellissa käsitellään Euroopasta toisen maailmansodan takia Yhdysvaltoihin saapuneitten ihmisten yrityksiä saada kiinni elämästä. Atlantis viittaa kadonneeseen eurooppalaiseen menneisyyteen, johon ei ole paluuta.

All Around Atlantis -kokoelman sävy on surumielinen mutta rohkaiseva. Elämä ei ole osoittautunut sellaiseksi kuin on toivottu, pettymyksiä ei voi väistää - tästä huolimatta ihmiset tulevat toimeen. Otamme elämämme haltuun muistin avulla.

Tätä täytyy saada lisää: tilasin Deborah Eisenbergin uusimman, viime vuonna ilmestyneen kokoelman Your Duck Is My Duck. Voiko kirjalla houkuttelevampaa nimeä ollakaan?

Marcel Proust: Vanki

Marcel Proust, Vanki. Kadonnutta aikaa etsimässä 8. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Tätä Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osaa lukiessa tuli mieleen, että ihan kaikkea hukattua ei olisi välttämätöntä löytääkään. Pakkomielteinen mustasukkaisuus on romaanin aiheena mielenkiintoinen, mutta kun lukija vedetään mustasukkaisuudesta kärsivän mielen sisälle ja pakotetaan toistuvasti seuraamaan häilymistä epäilyn ja luottamuksen välillä, se lakkaa olemasta kiinnostavaa ja muuttuu pitkäveteiseksi ainakin sellaiselle, joka ei itse kärsi juuri tästä pakkomielteestä tai ainakaan juuri tällä hetkellä. Puhuisit psykiatrille tai papille, hyvä mies, ja kertoisit minulle, lukijallesi, jotain mitä et ole sanonut jo sataan kertaan!

Vanki kertoo syksystä ja talvesta, jonka Albertine asuu romaanin kertojan, "Marcelin", luona tämän asunnossa Pariisissa. Syksy ja talvi, tragedian ja satiirin vuodenajat. Albertinella on asunnossa oma makuuhuone - jo pelkästään sen vuoksi, että "Marcel" kärsii monista luulotelluista tai todellisista vaivoista eikä siedä vähäisintäkään vetoa eikä ikkunoiden avaamista - mutta myös ajan moraalinormien vuoksi. Samasta syystä Albertinen asumisjärjestely pidetään salassa muilta kuin aivan lähimmiltä.

Palveluskunta luonnollisesti tietää, että asunnossa elää myös nuori nainen. Vanha palvelijatar Françoise syyttää "Marcelia" yöllisistä "hurjasteluista", vaikka enimmäkseen parin kohtaamisiin liittyy vain keskusteluja ja melko hillittyjä suudelmia ja hyväilyjä. Françoisen on ylipäätään vaikea hyväksyä nuorta naista isännän läheisyydessä - mustasukkaisuuden teema kertautuu romaanissa monella tasolla.

"Marcel" yrittää säädellä ja rajoittaa Albertinen menemisiä. Hän on sairaalloisen kiinnostunut Albertinen mahdollisesti tapaamista ihmisistä ja epäilee kaikissa tapaamisissa seksuaalisia tarkoitusperiä. Lukijalle käy pian ilmi, että romaanissa on kaksi vankia: Albertine ja "Marcel". Albertine joutuu rajoittamaan elämäänsä ja valehtelemaan lievittääkseen "Marcelin" mustasukkaisuutta; "Marcel" on pakkomielteensä vanki, eikä hänellä riitä energiaa muuhun kuin mielikuvituksensa luomien kauhujen jatkuvaan seulomiseen.

Vaikka romaanin kertoja tavallisesti on tietoinen  kuvaamiensa henkilöiden ajatuksista ja pystyy kertomaan niistäkin heidän teoistaan, joita ei ole itse ollut todistamassa, Albertinen ajatuksiin ja tekoihin hän - eikä tietysti lukijakaan - pääse käsiksi. Joudumme luottamaan Albertinen sanaan. Vaikeaksi sen tekee Albertinen taipumus muuttaa kertomuksiaan tuon tuosta. Lukijakin joutuu epätietoisuuteen Albertinen suhteen niin, että jopa Albertinen ilmeinen viattomuuskin alkaa vaikuttaa epäluuloja herättävältä. Tämmöistä ketkupeliä kertoja lukijaparan kustannuksella pitää! Ehkäpä romaanisarjan seuraavat osat paljastavat, olivatko epäilyt aiheellisia.

Sivumennen sanoen samantyyppinen tilanne lukijana on osunut kohdalle muutamia kertoja ennenkin ja toisinaan vielä paljon voimakkaammin kuin nyt. Siis sellainen, jossa romaanin rakenne saa lukijan tajunnantilan muuttumaan samanlaiseksi kuin romaanin henkilöillä. Kokemus on hämmentävä. Thomas Mannin Taikavuorta lukiessani minulta katosi ajantaju aivan samoin kuin Hans Castorpiltakin.

Onnellisimmillaan Albertinen ja "Marcelin" suhde on silloin, kun Albertine on turvallisesti kotona, kertojan vuoteessa ja - nukkuu. Kertoja tuntuu kaipaavan rakastettua, joka on täysin hänen vallassaan, tajutonkin tuntuisi kelpaavan. Nukkuva ei ainakaan valehtele.

Katsella hänen nukkuvan oli yhtä suloista kuin tuntea hänen elävän, mutta tämä nautinto päättyi toiseen, hänen heräämisensä seuraamiseen. Se oli vielä astetta syvempi ja salaperäisempi, se oli onnea siitä että hän asui luonani. Tuntui tietenkin suloiselta, iltapäivällä, kun hän laskeutui autosta tullakseen nimenomaan minun huoneistooni. Vielä suloisemmalta minusta tuntui kun hän horroksensa perukoilta nousi unensa portaitten viimeiset askelmat herätäkseen tajuntaan ja elämään minun huoneessani, kun hän hetken ihmetteli "missä olen" ja nähdessään esineet ympärillään, lampun jonka valo sai hänet hädin tuskin siristelemään, saattoi vastata että oli kotonaan todetessaan olevansa minun luonani. Tuona ensimmäisenä, suloisena epävarmuuden hetkenä minusta tuntui että otin hänet taas omakseni entistä täydellisemmin, koska, sensijaan että hän olisi poissaoltuaan palannut huoneeseensa, juuri minun huoneeni, heti kun Albertine sen olisi tunnistanut, sulkisi hänet sisäänsä ilman että ystävättäreni katse ilmaisisi minkäänmoista hämminkiä; se pysyisi tyynenä ikäänkuin hän ei olisi nukkunutkaan. Heräämisen epäröinnin paljasti hänen vaikenemisensa, katse ei sitä tehnyt.

Romaanin puolivälissä kertoja vihdoin lähtee ummehtuneesta huoneestaan ulos seurapiireihin, Verdurinien konsertti-iltaan. Tämä jakso oli tervetullutta vaihtelua epäluuloiselle muhimiselle mustasukkaisuuden marinadissa.

Verdurinien pidot muuttuvat yllättävän dramaattisiksi. Niiden keskipisteenä on jälleen paroni de Charlus, jonka neljäkymmentä vuotta ylläpitämä kulissi alkaa rakoilla. Hänen on yhä vaikeampi pitää salassa homoseksuaalisuuttaan.

 -- korskeat ärtymyksen hetket jolloin paroni koetti peitellä todellisia taipumuksiaan eivät kauaa kestäneet verrattuna tuntikausien puheisiin joissa hän antoi ne arvata, levitteli niitä ärsyttävän omahyväisesti, uskoutumisen tarve kun oli hänessä voimakkaampi kuin ilmitulemisen pelko.

Paroni käyttäytyy Verdurinien juhlissa ikään kuin hän olisi niiden isäntä, mikä tavallaan onkin totta, sillä suurin osa aatelisista vieraista on saapunut sinne juuri paroni de Charlusin vuoksi ja kutsumina. Hän ottaa arvovieraat vastaan ja hyvästelee heidät. Näin hän loukkaa herra ja rouva Verdurinia, joita ylhäiset vieraat eivät ole huomaavinaankaan.

Rouva Verdurin tuntee itsensä häväistyksi. Verdurinit juonivat ja järjestävät pikaisen koston paronille: he uskottelevat paronin rakastajalle, viulisti Morelille, että paronin ja viulistin rakkaussuhde on paronin varomattomuuden takia kaikkien tiedossa ja haittaa viulistin uraa. He uskottelevat myös, että paroni on Morelin selän takana naureskellut tämän alhaisille sukujuurille ja palvelijasukulaisille. Morel sydämistyy ja katkaisee välittömästi välit paroniin. Paroni de Charlus hämmentyy, järkyttyy ja sairastuu vakavasti. Hän on ilmeisesti ollut aidosti rakastunut Moreliin, yrittänyt jopa järjestää tälle kunnialegioonan jäsenyyttä ja suotuisaa avioliittoa.

Verdurinit, joista juuri saimme pikkusieluisen ja kostonhimoisen käsityksen, kuvataan hieman myöhemmin aivan toisessa valossa. Käsialantutkija Saniette, Verdurinien vakiovieras ja herra Verdurinin jatkuvan ivan ja kiusaamisen kohde, sairastuu vakavasti. Verdurinit järjestävät tälle välittömästi elinkoron, jolla Saniette voi elää viimeiset elinvuotensa toimeentulohuolista vapaana. Herra Verdurin pitää huolen, että rahojen alkuperä pysyy salassa niin Saniettelta kuin kaikilta muiltakin: "Kiitos kaunis, en halua että meidän on pakko ruveta ihmiskunnan hyväntekijöiksi. Ei filantropiaa, ei sinne päinkään!"

Kertoja toteaa: Tämä mies pystyi olemaan epäitsekäs, antelias tuomatta sitä julki, se ei välttämättä tarkoita että hän oli herkkätunteinen tai sympaattinen, omantunnontarkka, totuutta rakastava tai aina edes hyvä. Proustin henkilökuvaus ei koskaan ole musta-valkoista.

Tässä romaanissa musiikilla on keskeisempi asema kuin teossarjan aiemmissa osissa. Myös romaanin kokonaisrakenteeseen viitataan musiikillisten vertausten avulla. Tämä puoli romaanista jää minulta musiikillisen yleissivistyksen puutteen takia tavoittamatta. Paremmin pystyn seuraamaan kertojan analyysia toistuvista teemoista tunnettujen kirjailijoiden teoksissa. Käsiteltyjä kirjailijoita ovat Barbey d'Aurevilly, Thomas Hardy ja kaikkein laajimmin Dostojevski.

Romaanin lopussa kevät tekee tuloaan. "Marcel" on viimein imenyt sen verran tarmoa luonnon heräämisestä, bensiinin hajusta ja autontorvien törähdyksistä, että hän päättää jättää Albertinen ja matkustaa Venetsiaan, joka on jo pitkään herättänyt hänessä esteettisiä ja eroottisia väristyksiä. "Marcel" kutsuu palvelijatartaan lähettääkseen tämän ostamaan Venetsian matkaoppaan. Saavuttuaan
Françoise kertoo, että Albertine on aamulla käskenyt tuoda matka-arkkunsa, pakannut ja lähtenyt.

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kertojan rakkaus Albertineen herää taas entistä väkevämpänä. Ja taas mennään! Seuraava osa on nimeltään Pakenija. Mutta ennen sitä haluan lukea jotain muuta. Suosittelen Proustia kohtuullisina annoksina.

Jonathan Franzen: The End of the End of the Earth

Jonathan Franzen, The End of the End of the Earth: Essays. 4^th Estate 2018.

Jonathan Franzenin neljännen esseekokoelman kuudestatoista artikkelista reilu kolmasosa käsittelee lintuja. Tämä ei tule yllätyksenä Franzenin aiempia esseekokoelmia ja romaaneja lukeneelle: Jonathan Franzen on intohimoinen lintubongaaja. Hieman anteeksipyydellen hän toteaa kuuluvansa bongareiden huonomaineisimpaan osaan – niihin, jotka pitävät kirjaa näkemistään lajeista ja jotka pyrkivät listaamaan mahdollisimman suuren lajimäärän. Nämä esseet tosin kertovat myös aidosta huolesta, jota kirjailija tuntee elämänkirjon kapenemisesta ihmisen toimien vuoksi.

Pääsemme Franzenin matkassa linturetkille esimerkiksi Albaniaan, Egyptiin, Jamaikalle, Saint Lucian saarelle, Itä-Afrikkaan ja Antarktikselle. Kaikissa paikoissa useita lintulajeja uhkaa sukupuutto hieman eri syistä. Eurooppalaista kiinnostaa luonnollisesti eniten se, mitä linnuille tapahtuu Välimeren rannoilla muuttoaikaan, koska sillä on suora vaikutus esimerkiksi meillä Suomessa pesiviin lajeihin. Jonkin verran ihmetyttää, miksi aiheesta ei Suomessa kirjoiteta enemmän. Tietoni ovat peräisin pelkästään Franzenin esseistä, joita luettuani ymmärrän paremmin, miksi en ole nähnyt esimerkiksi kuhankeittäjää luonnossa sitten poikavuosieni.

Euroopan rannoilla tapahtuvasta muuttolintujen teurastuksesta Franzen on kirjoittanut jo Farther Away -kokoelmassaan, jossa pikkulintujen ja hieman isompienkin kannalta mustimmiksi alueiksi nimettiin Kypros, Malta ja Italia. EU:n ansiosta tilannetta on saatu korjatuksi esimerkiksi kevätmuuton rauhoittamisella, mutta se on samalla merkinnyt holtittoman metsästyksen siirtymistä Albaniaan ja Egyptiin. Tässä yksi esimerkki, joka ei ole edes pahimmasta päästä:

Helmikuu 2012 toi Itä-Eurooppaan sen kylmimmän sään viiteenkymmeneen vuoteen. Hanhet, jotka normaalisti talvehtivat Tonavan laaksossa, lensivät etelään paetakseen sitä, ja noin viisikymmentätuhatta niistä laskeutui Albanian tasangoille, nälissään ja uupuneina. Joka ainoa niistä tapettiin. Haulikoita ja vanhoja venäläisiä Kalashnikoveja käyttävät miehet niittivät ne maahan, ja naiset ja lapset kantoivat ruumiit kaupunkeihin ravintoloihin myytäväksi.

Lintujen lisäksi kokoelman aiheina ovat muiden muassa muistelut New Yorkista ja Philadelphiasta, ihmisten yksityiselämää muuttavan digitalisaation kyseenalaistaminen (Shelly Turklen kirjojen pohjalta) ja ilmastonmuutoksen torjumisen vaikeus. Viimemainitun esseen ydinajatus on se, että ihminen on lajityypillisesti ohjelmoitunut ratkaisemaan käsillä olevaa ongelmaa, ei sellaista, jonka seuraukset näkyvät vasta epävarmassa tulevaisuudessa.

Kirjallisuudestakin Franzen kirjoittaa. Yksi essee käsittelee vähitellen väljähtynyttä ystävyyttä kulttimaineen saaneeseen William T. Vollmaniin. Edith Whartonille on omistettu laajahko essee hänen syntymänsä 150-vuotispäivän kunniaksi. Franzen aloittaa esseen toteamalla, että hän on iän myötä yhä vakuuttuneempi siitä, että kirjailijan tuotanto on hänen luonteensa peili. Tämän jälkeen seuraa elämä ja teokset -pohjalta kirjoitettu mielenkiintoinen analyysi eräistä Whartonin keskeisistä romaaneista.

Omaa kirjailijanluonnettaan Franzen paljastaa antamalla kymmenen ohjetta kirjailijalle. Lainaan tähän näytteeksi ensimmäisen ja viimeisen:

1. Lukija on ystävä, ei vastustaja, ei katselija.

10. Täytyy rakastaa ennen kuin voi olla säälimätön.

Tuo ensimmäisessä kohdassa mainittu näkemys lukijasta ystävänä on muuten aivan sama kuin Martin Amisilla hänen uusimmassa esseekokoelmassaan. Jos saisin päähäni kirjoittaa kymmenen ohjetta lukijalle - mielenkiintoinen ajatus oikeastaan - tekisi mieleni aloittaa vastavuoroisesti: Kirjailija on ystävä, ei vastustaja, ei esiintyjä.

Franzen osoittaa jälleen hallitsevansa esseemuodon: yleisen ja yksityisen - jopa hyvin intiimin - vuorottelu vetää lukijan vastustamattomasti mukaansa. Parhaiten Franzen onnistuu mielestäni kirjan nimiesseessä. Essee alkaa tilanteesta, jossa kirjailija on saanut yllättävän perinnön enoltaan, kummisedältä. Mukaan tulee hieman yksityiselämän jännitteitä, kun kalifornialaisen tyttöystävän kanssa mietitään, mihin rahat käytetään. Tyttöystävä on oman elämäntilanteensa takia joutunut laiminlyömään Jonathania, joten rahat päätetään käyttää yhteiseen lomamatkaan. Jonathan saa päättää matkakohteen. Jonkinlaisessa passiivis-aggressiivisuuden puuskassa hän valitsee Antarktiksen.

Myöhemmin tyttöystävä vapautetaan kyllä lupauksestaan lähteä mukaan. Matkaseuraksi Jonathan saa veljensä. Seuraa mielenkiintoinen kuvaus kalliista risteilystä Etelämantereelle. Se analysoi tällaisen luontomatkailun motiivit ja osallistujat samalla kun kuvaa elävästi karunkaunista luontokohdetta. Sävy vaihtelee koomisesta surumieliseen. Välillä kirjailija palaa ajassa taaksepäin ja muistelee matkarahat testamentannutta enoaan ja tämän tragedioiden täyttämää elämää. Vastoinkäymisistä huolimatta eno on ollut ihmisläheinen ja elämänmyönteinen - täysin erilainen kuin kirjailija, joka on ollut eristäytymiseen taipuva depressiivinen pessimisti. Essee kasvaa hyvin henkilökohtaiseksi elämänarvojen puntaroinniksi.

Kokoelman ensimmäinen essee käsittelee esseetä kirjallisuudenlajina. Lähtökohtana on somemyrsky, johon Franzen joutui arvosteltuaan eräässä esseessään (joka luonnollisesti on mukana tässä kokoelmassa) lintujen suojelussa näyttävässä asemassa olevaa Audubon-seuraa siitä, että se kyllä puhuu kovasti ilmastonmuutoksen torjunnasta mutta ei toimi riittävästi lintujen pelastamiseksi tässä ja nyt. Esseessään Franzen antoi useita esimerkkejä toimivista paikallisista ratkaisuista, joilla uhanalaisten lajien kannat oli saatu nousuun.

Ääripäitä hakevalla somelogiikalla Franzenin esseestä tehtiin järjetön päätelmä, että kirjailija vastustaa ilmastotoimia tai on suorastaan ilmastonmuutoksen kieltäjä. Netin taipumuksena on hakea nopeata vastakkainasettelua, josta ei sitten liikahdeta, koska kummallekin vastapuolelle löytyy yllin kyllin sitä tukevia mielipiteitä. 

Franzen näkee esseen nimenomaan välineenä, jolla netin polarisoitumista täytyy vastustaa.

Ja tässä on toinen tapa, jolla essee eroaa näennäisesti samankaltaisesta subjektiivisesta puheesta. Esseen juuret ovat kirjallisuudessa, ja kirjallisuus parhaimmillaan – esimerkiksi Alice Munron tuotanto – haastaa sinut kysymään, voisitko olla jossain määrin väärässä, ehkä jopa täysin väärässä, ja kuvittelemaan miksi joku toinen voisi vihata sinua.

Jonathan Franzenin näkemys ilmastonmuutoksesta on pessimistinen: sitä ei enää voida pysäyttää. Tämä ei tarkoita, että ihmiset eivät voisi tai että heidän ei pitäisi toimia elinympäristön hyväksi heidän ulottuvillaan olevin keinoin.

Franzen muistuttaa mieliimme kohtauksen elokuvasta Annie Hall. Siinä nuoren Alvy Singerin äiti vie tämän psykiatrin vastaanotolle, koska Alvy on lakannut tekemästä kotitehtäviään. Käy ilmi, että Alvy on lukenut maailmankaikkeuden laajenemisesta, joka joskus tulee johtamaan sen hajoamiseen. Tämä on syy olla tekemättä kotitehtäviään: ”Mitä se kannattaa?” Alvyn äiti ei ota perustelua kuuleviin korviinsa. ”Sinä olet täällä Brooklynissä!” hän sanoi. ”Brooklyn ei ole laajenemassa!”

Marcel Proust: Sodoma ja Gomorra I - II

Marcel Proust, Sodoma ja Gomorra I – II. Kadonnutta aikaa etsimässä 7. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Kun luonto taas vihertää, teki mieli jatkaa Marcel Proustin suurromaanin lukemista. Jostain syystä tämä teossarja liittyy mielessäni vahvasti kesään ja joutilaisuuteen. Tämä käsillä oleva osa palkitsi jälleen odotukseni sikäli, että se kertoo kirjan kertojaminän toisesta kesästä Balbecin merenrantakaupungissa. Palvelijoita, hotellivirkailijoita ja ajureita lukuun ottamatta kukaan päähenkilöistä ei vaikuta tekevän työtä: joitain lehtiartikkeleita luonnostellaan, joku hieman maalailee – sotilaatkin vaeltelevat kasarmiin ja sieltä pois niin kuin huvittaa. Kerronnan ytimessä on kansanosa, jonka varallisuus on perittyä tai perustuu joskus kauan sitten tehtyihin onnistuneisiin liiketoimiin.

Kuten teoksen nimestä käy ilmi, romaanissa on kaksi osaa. Ensimmäinen osa alkaa siitä, että kertoja odottelee Guermantesin herttuan porraskäytävässä isäntäväen saapumista. Odotellessaan hän siirtyy ikkunan ääreen, koska haluaa nähdä pihalla kasvavaan koristepensaaseen saapuvat pölyttäjät. Yllättäen hän joutuukin aivan toisenlaisen pölytyksen todistajaksi: pihalla paroni de Charlus ja räätäli Jupien löytävät nopeasti yhteisymmärryksen ja siirtyvät sisätiloihin homoseksuaaliseen aktiin. Kertoja siirtyy vaivihkaa viereiseen huoneeseen ja kuulee tarkasti, miten paronin ja räätälin kohtaaminen etenee. Tämän jälkeen seuraa noin neljänkymmenen sivun mittainen parodinen tutkielma homoseksuaalisuudesta – Sodoman ja Gomorran asukkaista, kuten mies- ja naispareja tässä romaanissa kutsutaan.

Proust joutuu turvautumaan raamatulliseen tai mytologian terminologiaan käsitellessään tätä ilmiötä, josta vielä 1900-luvun alussa ei ollut totuttu puhumaan peittelemättä. Parempien termien puutteessa hän päätyy myös laajentamaan sanojen mies ja nainen käyttöalaa: hän riisuu niistä biologiseen sukupuoleen viittaavan merkityksen ja muuttaa ne ihmisen käyttäytymistä kuvaaviksi metaforiksi. Tällä tavoin hän ajautuu siihen nykylukijan mielestä huvittavaan näkemykseen, että homomies onkin nainen. Jotain sankarillista on kuitenkin Proustin yrityksessä ymmärtää ja tuoda esiin tällaista tabuaihetta.

Nykyaikana termeistä ei enää totisesti ole puutetta: onhan meillä cis-sukupuolinen (kömpelö ja epäinformatiivinen laina), transsukupuolinen, intersukupuolinen, muunsukupuolinen ja henkilökohtaiset näsäviisaat inhokkini naisoletettu ja miesoletettu. Yliopistoissa opiskellaan sukupuolentutkimusta; minun mielestäni Proust on tämän tutkimuksen uranuurtaja.

Romaanin toisessa osassa, joka kattaa sitten loput 500 sivua, siirrytään aiemmista osista tuttuun kerrontatyyliin. Minäkertoja, joka ei kerro nimeään mutta josta aiempien blogitekstieni tapaan käytän nimeä ”Marcel”, kertoo rauhallisin ja polveilevin lausein sattumuksia elämästään ja luo tarkkoja luonnekuvia ympärillään olevista ihmisistä. Kertoja on siis yksi kirjan henkilöistä, mutta hän ei koko ajan pitäydy sivustakatsojan näkökulmaan. Hän säätelee tietojaan taitavasti: toisinaan hän pääsee sisälle ihmisten salaisimpiin ajatuksiin, toisinaan viivyttää tietojensa kertomista hakeakseen dramaattista vaikutusta ja joskus hän on yllättyvinään selville saamistaan asioista.

Kun olemme jo näin pitkällä tässä romaanisarjassa, ”Marcel” sallii itselleen pienen leikittelyn kertojaratkaisullaan – lukija pääsee yllättäen hetkeksi ääneen. Samalla tässä katkelmassa on pientä leikinlaskua teossarjan keskeisen teeman, muistin toiminnan, kustannuksella. Tätä lainausta edeltää pitkähkö pohdinta, jossa kertoja yrittää saada mieleensä eräissä juhlissa häntä ystävällisesti puhutelleen naisen nimen.

”No hyvä”, sanoo lukija, ”tällä kaikella ei ole mitään tekemistä kyseisen naisen avuliaisuuden kanssa, mutta koska te, herra kirjailija jo pysähdyitte niin pitkäksi aikaa niin suokaa minulle vielä minuutti sanoakseni, että on valitettavaa jos niin nuorella miehellä kuin te silloin olitte (tai teidän sankarinne, ellette ole se itse) oli jo siinä vaiheessa niin huono muisti ettei hän saanut päähänsä varsin hyvin tuntemansa naisen nimeä.” Se on todella harmillista, hyvä lukija. Ja murheellisempaa kuin luulettekaan, jos siinä näkee enteilyä ajasta, jolloin nimet ja sanat katoavat ajatusten selkeältä alueelta ja meidän on lopullisesti luovuttava ilosta saada nimetä mielessämme ne jotka parhaiten tunsimme.

Nimien ja sanojen ilo. Tässä minun on helppo päästä samalle aaltopituudelle Proustin kanssa. Minua ilahduttivat romaanisarjan tässä osassa jopa esseenomaiset selvittelyt ranskalaisten paikannimien etymologiasta. ”Marcel” urkkii niitä seurapiireissä viihtyvältä professori Brichot'lta, joka on onnensa kukkuloilla, kun viimein on löytänyt yhden, jota tällaiset asiat kiinnostavat.

Ensimmäisen kerran tässä osassa kertoja muuten nimetään edes jollain tavoin. ”Herra Proustista” puhuvat keskenään puheliaat kamarineidot Balbecin Grand-Hôtelissa. Näistä naisista ”Marcel” toteaa, ettei ole ”ikinä tavannut niin tahallisesti tietämättömiä ihmisiä”. Samat naiset antavat myös kuvauksen kertojasta. Tässä näytteeksi pieni pätkä:

"Voi tätä otsaa, näöltään niin seesteinen mutta kätkee niin paljon, posket, herttaiset ja raikkaat kuin mantelin sydän, silkinhienot, samettiset kätöset, niissä kynnet kuin pedolla jne. Katso miten hän juo maitoaan, niin hartaasti että mieleni tekee lukea rukoukseni. Totisen näköisenä kuin mikä! Hänestä pitäisi nyt piirtää muotokuva. Ilmetty lapsi, sanon minä. Siksikö Teillä on heidän heleä ihonsa kun juotte maitoa juuri kuin hekin? Voi tätä nuoruutta! Voi tätä ihoa! Te ette vanhene koskaan. Teillä on onnea, teidän ei tarvitse uhata ketään, teillä on silmät jotka saavat tahtonsa läpi. No, nyt hän suuttui. Seisoo siinä tikkusuorana kuin itse totuus.”

”Marcelin” maidonjuonnin syytä ei kerrota, mutta koska usein mainitaan hänen hengenahdistuskohtauksensa, hän on todennäköisesti käyttänyt maitoa lääkinnällisessä tarkoituksessa. Pastörointi oli jo Proustin aikana keksitty, mutta lääkinnällisessä tarkoituksessa käytetty maito oli luultavasti raakamaitoa, jonka vaikutus terveyteen on vähintään kyseenalainen. Uskomuslääkintää 1900-luvun alun tapaan siis. Astmalääkkeitä ei vielä ollut.

Suurin osa romaanisarjan käsillä olevasta osasta käsittelee lomanviettoa Balbecissa. Moni asia on muuttunut sitten ensimmäisen vierailun vuosia sitten. Tällä kertaa ”Marcel” on Grand-Hôtelin johtajan suosima arvovieras. Rakastettu ja edelleen syvästi kaivattu isoäiti on kuollut; tämän asemesta viereisessä hotellihuoneessa asuu ”Marcelin” äiti, joka alkaa yhä enemmän muistuttaa omaa äitiään niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Edellisellä kerralla "Marcel" solmi kömpelösti suhteita ”kukkaan puhkeaviin tyttöihin”; nyt hän on playboy, joka kertoo olevansa suhteessa kolmentoista nuoren naisen kanssa. Hänestä on tullut myös haluttu vieras seudun seurapiireissä.

Vierailuretket tehdään paikallisjunalla ja hevosvaunuilla. Muutaman kerran ”Marcel” heittäytyy tuhlaavaiseksi ja liikkuu autolla, jonka on vuokrannut käyttöönsä kuljettajineen. Romaani antaa mielenkiintoisen todistuksen siitä, miltä auton käyttöönotto tuntui ihmisistä, jotka olivat tottuneet hevoskyytiin. Käsitys välimatkoista muuttui. Oli kuin vuorokauteen olisi tullut lisää tunteja.

Balbecissa ”Marcelin” kyläilykohteista tärkeimmät ovat herra ja rouva Cambremerin talo sekä Verdurinien huvila. Suurelta osin samat henkilöt tavataan molemmissa paikoissa, mutta tästä huolimatta kilpailu seurapiirien nokkimisjärjestyksessä on armotonta: ylempiä mielistellään ja alempia ivataan julmasti. Koko ajan on arvioitava omaa asemaa suhteessa muihin ja oltava kiinnostava.

Seurapiirien johtohahmo on tänä kesänä paroni de Charlus, joka on saapunut Balbeciin, koska hänen rakastettunsa, viulutaiteilija Charlie Morel, suorittaa asepalvelustaan läheisessä varuskunnassa. Paroni de Charlus pyrkii pitämään homoseksuaalisuutensa piilossa ja vaanii koko ajan keskusteluissa mahdollisesti esiintyviä viittauksia siihen, että salaisuus on muiden tiedossa.

Olen jo aiemminkin maininnut, ettei seurapiirielämän kuvaus oikein sytytä minua. Niinpä olinkin aidosti hämmästynyt, kun huomasin pariin otteeseen nauravani ääneen. Proustin hauskuus on suurimpia yllätyksiäni tätä klassikkosarjaa lukiessani: romaanin ”syvällisyyttä”, ”tarkkanäköisyyttä” ja ”hienoutta” tulee korostetuksi aivan liikaa – kunnon röhönauru silloin tällöin pitää minut varmemmin kirjan äärellä.

”Marcel” osallistuu seurapiirielämään antaumuksella ja kirjoittaa kauniisti ystävyyden kokemuksesta, jonka hän siellä on kohdannut. Samalla hän kuitenkin myös säilyttää välimatkan kuvattavaansa: hän näkee ilkeyden ja julmuuden, jotka kätkeytyvät näennäisen hyvien tapojen taakse. ”Marcel” sanoutuu pariinkin kertaan irti seurapiirien snobismista:

- - tapanani ei ollut tehdä eroa työläisten, porvareitten ja ylimysten välillä; ystäväni olisin voinut valita keiden joukosta tahansa. Ja antanut tietyn etusijan työläisille ja heidän jälkeensä ylimyksille, en snobismista, vaan tietäen että heiltä voi odottaa suurempaa kohteliaisuutta työläisiä kohtaan kuin porvareilta, joko siksi että ylimykset eivät halveksi työläisiä niin kuin porvarit, tai koska he osoittavat kernaasti kohteliaisuuttaan kenelle tahansa, aivan kuin kauniit naiset suodessaan sydämensä kyllyydestä hymyn jonka tietävät tuottavan suurta iloa vastaanottajalleen. Sitä vastoin en voi sanoa, että tapani asettaa kansanihmiset samalle tasolle suurmaailmaan kuuluvien kanssa, olisi aina ollut äidilleni mieleen.

Äidille ei ole mieleen myöskään syntyperältään vaatimaton tyttö, jota ”Marcel” kolmentoista muun ohella tapailee. Tämä tyttö on Albertine, johon ”Marcel” oli korviaan myöten rakastunut ensimmäisellä Balbecin vierailullaan. Suhde Albertineen on keskeinen osa myös tämän romaanin juonta. Suhde näyttää voivan hyvin silloin, kun ”Marcel” suhtautuu välinpitämättömästi Albertineen; heti kun Marcel kiintyy Albertineen voimakkaammin, alkaa aiemmista osista tuttu sairaalloinen mustasukkaisuus taas jäytää kertojaamme.

Tämä osa päätyy ”Marcelin” tunteiden myllerrykseen. Hän on päättänyt jättää Albertinen ja odottaa sopivaa tilaisuutta kertoa päätöksestään tytölle, kun saa kuulla, että Albertine on pitkän aikaa ollut hyvä ystävä neiti Vinteuilin kanssa ja aikoo lähteä pitkälle risteilylle tämän seurassa. Neiti Vinteuil on tunnettu naisiin suuntautuvasta rakkaudestaan -  hän on "Gomorran asukkaita". Heti syttyvä mustasukkaisuus saa kertojan taas muistamaan lapsuuden hylätyksi tulemisen tunteen. Hän ilmoittaa äidilleen, että toisin kuin oli tälle jo luvannut, hän ei jätäkään Albertinea, vaan aikoo mennä tämän kanssa naimisiin.

Minulla on tunne, että tässä romaanisarjassa on viimeinkin tulossa talvi.