Jonathan Franzen, The End
of the End of the Earth: Essays. 4th Estate 2018.
Jonathan Franzenin
neljännen esseekokoelman kuudestatoista artikkelista reilu kolmasosa
käsittelee lintuja. Tämä ei tule yllätyksenä Franzenin aiempia
esseekokoelmia ja romaaneja lukeneelle: Jonathan Franzen on
intohimoinen lintubongaaja. Hieman anteeksipyydellen hän toteaa
kuuluvansa bongareiden huonomaineisimpaan osaan – niihin, jotka
pitävät kirjaa näkemistään lajeista ja jotka pyrkivät
listaamaan mahdollisimman suuren lajimäärän. Nämä esseet tosin
kertovat myös aidosta huolesta, jota kirjailija tuntee elämänkirjon
kapenemisesta ihmisen toimien vuoksi.
Pääsemme Franzenin
matkassa linturetkille esimerkiksi Albaniaan, Egyptiin, Jamaikalle,
Saint Lucian saarelle, Itä-Afrikkaan ja Antarktikselle. Kaikissa
paikoissa useita lintulajeja uhkaa sukupuutto hieman eri syistä.
Eurooppalaista kiinnostaa luonnollisesti eniten se, mitä linnuille
tapahtuu Välimeren rannoilla muuttoaikaan, koska sillä on suora
vaikutus esimerkiksi meillä Suomessa pesiviin lajeihin. Jonkin
verran ihmetyttää, miksi aiheesta ei Suomessa kirjoiteta enemmän.
Tietoni ovat peräisin pelkästään Franzenin esseistä, joita
luettuani ymmärrän paremmin, miksi en ole nähnyt esimerkiksi
kuhankeittäjää luonnossa sitten poikavuosieni.
Euroopan rannoilla
tapahtuvasta muuttolintujen teurastuksesta Franzen on kirjoittanut jo
Farther Away -kokoelmassaan, jossa pikkulintujen ja hieman
isompienkin kannalta mustimmiksi alueiksi nimettiin Kypros, Malta ja
Italia. EU:n ansiosta tilannetta on saatu korjatuksi esimerkiksi
kevätmuuton rauhoittamisella, mutta se on samalla merkinnyt
holtittoman metsästyksen siirtymistä Albaniaan ja Egyptiin. Tässä
yksi esimerkki, joka ei ole edes pahimmasta päästä:
Helmikuu 2012 toi Itä-Eurooppaan sen kylmimmän sään viiteenkymmeneen vuoteen. Hanhet, jotka normaalisti talvehtivat Tonavan laaksossa, lensivät etelään paetakseen sitä, ja noin viisikymmentätuhatta niistä laskeutui Albanian tasangoille, nälissään ja uupuneina. Joka ainoa niistä tapettiin. Haulikoita ja vanhoja venäläisiä Kalashnikoveja käyttävät miehet niittivät ne maahan, ja naiset ja lapset kantoivat ruumiit kaupunkeihin ravintoloihin myytäväksi.
Lintujen lisäksi
kokoelman aiheina ovat muiden muassa muistelut New Yorkista ja
Philadelphiasta, ihmisten yksityiselämää muuttavan digitalisaation
kyseenalaistaminen (Shelly Turklen kirjojen pohjalta) ja
ilmastonmuutoksen torjumisen vaikeus. Viimemainitun esseen ydinajatus
on se, että ihminen on lajityypillisesti ohjelmoitunut ratkaisemaan
käsillä olevaa ongelmaa, ei sellaista, jonka seuraukset näkyvät
vasta epävarmassa tulevaisuudessa.
Kirjallisuudestakin
Franzen kirjoittaa. Yksi essee käsittelee vähitellen väljähtynyttä
ystävyyttä kulttimaineen saaneeseen William T. Vollmaniin. Edith
Whartonille on omistettu laajahko essee hänen syntymänsä
150-vuotispäivän kunniaksi. Franzen aloittaa esseen toteamalla,
että hän on iän myötä yhä vakuuttuneempi siitä, että
kirjailijan tuotanto on hänen luonteensa peili. Tämän jälkeen
seuraa elämä ja teokset -pohjalta kirjoitettu mielenkiintoinen
analyysi eräistä Whartonin keskeisistä romaaneista.
Omaa
kirjailijanluonnettaan Franzen paljastaa antamalla kymmenen ohjetta
kirjailijalle. Lainaan tähän näytteeksi ensimmäisen ja viimeisen:
- Lukija on ystävä, ei vastustaja, ei katselija.
- Täytyy rakastaa ennen kuin voi olla säälimätön.
Tuo ensimmäisessä
kohdassa mainittu näkemys lukijasta ystävänä on muuten aivan sama
kuin Martin Amisilla hänen uusimmassa esseekokoelmassaan. Jos saisin
päähäni kirjoittaa kymmenen ohjetta lukijalle - mielenkiintoinen
ajatus oikeastaan - tekisi mieleni aloittaa vastavuoroisesti: Kirjailija on ystävä, ei vastustaja, ei esiintyjä.
Franzen osoittaa jälleen
hallitsevansa esseemuodon: yleisen ja yksityisen - jopa hyvin
intiimin - vuorottelu vetää lukijan vastustamattomasti mukaansa.
Parhaiten Franzen onnistuu mielestäni kirjan nimiesseessä. Essee
alkaa tilanteesta, jossa kirjailija on saanut yllättävän perinnön
enoltaan, kummisedältä. Mukaan tulee hieman yksityiselämän
jännitteitä, kun kalifornialaisen tyttöystävän kanssa mietitään,
mihin rahat käytetään. Tyttöystävä on oman elämäntilanteensa takia
joutunut laiminlyömään Jonathania, joten rahat päätetään
käyttää yhteiseen lomamatkaan. Jonathan saa päättää matkakohteen.
Jonkinlaisessa passiivis-aggressiivisuuden puuskassa hän valitsee
Antarktiksen.
Myöhemmin tyttöystävä
vapautetaan kyllä lupauksestaan lähteä mukaan. Matkaseuraksi
Jonathan saa veljensä. Seuraa mielenkiintoinen kuvaus kalliista
risteilystä Etelämantereelle. Se analysoi tällaisen
luontomatkailun motiivit ja osallistujat samalla kun kuvaa elävästi
karunkaunista luontokohdetta. Sävy vaihtelee koomisesta
surumieliseen. Välillä kirjailija palaa ajassa taaksepäin ja
muistelee matkarahat testamentannutta enoaan ja tämän tragedioiden
täyttämää elämää. Vastoinkäymisistä huolimatta eno on ollut
ihmisläheinen ja elämänmyönteinen - täysin erilainen kuin
kirjailija, joka on ollut eristäytymiseen taipuva depressiivinen
pessimisti. Essee kasvaa hyvin henkilökohtaiseksi elämänarvojen
puntaroinniksi.
Kokoelman ensimmäinen
essee käsittelee esseetä kirjallisuudenlajina. Lähtökohtana on
somemyrsky, johon Franzen joutui arvosteltuaan eräässä esseessään
(joka luonnollisesti on mukana tässä kokoelmassa) lintujen
suojelussa näyttävässä asemassa olevaa Audubon-seuraa siitä,
että se kyllä puhuu kovasti ilmastonmuutoksen torjunnasta mutta ei
toimi riittävästi lintujen pelastamiseksi tässä ja nyt. Esseessään Franzen antoi
useita esimerkkejä toimivista paikallisista ratkaisuista, joilla
uhanalaisten lajien kannat oli saatu nousuun.
Ääripäitä hakevalla
somelogiikalla Franzenin esseestä tehtiin järjetön päätelmä,
että kirjailija vastustaa ilmastotoimia
tai on suorastaan ilmastonmuutoksen kieltäjä. Netin taipumuksena on
hakea nopeata vastakkainasettelua, josta ei sitten liikahdeta, koska
kummallekin vastapuolelle löytyy yllin kyllin sitä tukevia
mielipiteitä.
Franzen näkee esseen nimenomaan välineenä, jolla
netin polarisoitumista täytyy vastustaa.
Ja tässä on toinen tapa, jolla essee eroaa näennäisesti samankaltaisesta subjektiivisesta puheesta. Esseen juuret ovat kirjallisuudessa, ja kirjallisuus parhaimmillaan – esimerkiksi Alice Munron tuotanto – haastaa sinut kysymään, voisitko olla jossain määrin väärässä, ehkä jopa täysin väärässä, ja kuvittelemaan miksi joku toinen voisi vihata sinua.
Jonathan Franzenin näkemys
ilmastonmuutoksesta on pessimistinen: sitä ei enää voida
pysäyttää. Tämä ei tarkoita, että ihmiset eivät voisi tai että
heidän ei pitäisi toimia elinympäristön hyväksi heidän
ulottuvillaan olevin keinoin.
Franzen muistuttaa
mieliimme kohtauksen elokuvasta Annie Hall. Siinä nuoren Alvy
Singerin äiti vie tämän psykiatrin vastaanotolle, koska Alvy on
lakannut tekemästä kotitehtäviään. Käy ilmi, että Alvy on
lukenut maailmankaikkeuden laajenemisesta, joka joskus tulee
johtamaan sen hajoamiseen. Tämä on syy olla tekemättä
kotitehtäviään: ”Mitä se kannattaa?” Alvyn äiti ei ota
perustelua kuuleviin korviinsa. ”Sinä olet täällä
Brooklynissä!” hän sanoi. ”Brooklyn ei ole laajenemassa!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!