Ja vielä kirjan arkkitehtuurista. Kirja on rakentunut kirjoittamisaikojen ja -paikkojen mukaan. Loppukesästä päätin pitää lyhyen loman ja matkustaa etelään halki Ranskan, mikä on, kuten lukija tulee huomaamaan, minun henkinen (ja osan vuotta myös aktuaalinen) kotimaani. Päätin panna matkani varrella paperille ajatuksiani ruoasta ottaen vinkkejä ympärilläni olevista paikoista ja tapahtumista yhtä lailla kuin muistoistani, unistani, haaveistani, siis keittää kokoon jotakin synergisesti muunnellen makuja ja ainesosia kuin täydellistä lihapataa valmistettaessa.
Heti käy ilmi, että Tarquin Winot on ruoanlaiton ja makujen taitaja. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti nauttimiaan ja valmistamiaan aterioita. Osa resepteistä toi oikeasti veden kielelle, osa vaikutti pikemminkin korkean keittotaidon parodioilta. Ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, ettei kertojaan voi luottaa.
Ranskan kiertomatkan tarkoitus paljastuu meille vain vähitellen. Ensin lukija joutuu vain ihmettelemään. Miksi hän vaihtelee vuokra-autoa? Miksi hän pukeutuu valepukuihin? Miksi hän tuntuu seuraavan häämatkalla olevaa pariskuntaa? Ja ennen kaikkea: miksi lähes kaikki läheiset ihmiset, joita hän muistelee, ovat kuolleet epäselvissä olosuhteissa?
Henkilö, jota Tarquin Winot seuraa, on Laura Tavistock, nuori tutkija, joka valmistelee tutkimusta Tarquin Winot'n menestyneestä kuvataiteilijaveljestä. Bartholomew-veli on menehtynyt sienimyrkytykseen. Tarquin vähättelee veljensä taidetta; kuten on jo käynyt ilmi, hän pitää itseään perheen todellisena taiteilijana. Omahyväisyysharhoissa ja sairaalloisessa mustasukkaisuudessa elävä Tarquin haluaa uskoa, että Laura todellisuudessa on kiinnostunut hänestä, Tarquinista. Lauran avioliitto ja häämatka sulhasensa Hugh'n kanssa on loukkaus hänen itsetunnolleen.
Tästä romaanista on todella vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa sen juonesta. Kyllähän sinä jo tuosta edellä kerrotustakin olet voinut päätellä yhtä ja toista. Kyllä, Tarquin Winot on sarjamurhaaja. Hänen mielestään murhaaja ei ole epäonnistunut taiteilija, vaan taiteilija on epäonnistunut murhaaja. Se, onko hän murhaaja vain mielikuvituksessaan vai myös todellisuudessa, jää lopulta lukijan ratkaistavaksi. Romaani antaa ainekset molempiin tulkintoihin. Romaanin loppupuolella Tarquin Winot kertoo "hylätystä suunnitelmastaan", romaanista, jota hän ei ole kirjoittanut, mutta jonka mielestäni tulin juuri lukeneeksi. Hyvään romaaniin on usein kirjoitettu myös sen esteettinen teoria. Samalla tämä luonnollisesti on parodia romaanin analyysista.
Alun alkaen kepeä efekti, koomisen inkongruentti ja nerokkaasti keksitty, kasvaisi intensiteetissään; vähitellen juonen stabiliteetin ja henkilöhahmojen karistessa ja kaikkien varmojen asioiden kadotessa työ muuttuisi hämmentävämmäksi, emootioiden ja ahdistuksen pohjavirta muuttuisi selkeämmin läsnäolevaksi ja samaan aikaan epäselvemmäksi, kunnes tympiintyneet lukijat pystymättä enää ymmärtämään mitä heissä tai tarinassa tapahtuu, mutta kykenemättä toisaalta lopettamaan lukemistakaan, seuraavat henkilöiden etäpesäköitymistä joksikin toisiksi, juonen, rakenteen, liikkeen, itsensä romahtamista, niin että kun he viimein laskevat kirjan kädestään, he tajuavat vain olleensa päähenkilöinä jossakin syvässä ja väkivaltaisessa unessa jonka perimmäinen tarkoitus on heidän parantumaton epämukavuutensa.
Romaani pursuaa mielenkiintoista gastronomista pikkutietoa ja ihastuttavia anekdootteja sekä koomisia yksityiskohtia. Kaiken kaikkiaan nautittavaa luettavaa, kaunokirjallista leikkiä. Yhteiskunnallista kantaaottavuutta tai syvää eettistä merkitystä tästä kirjasta on turha etsiä, ellei siksi lasketa lukijan "parantumatonta epämukavuutta" kirjallisen parodian äärellä.
Romaanin suomalainen nimi Nautinnon hinta on näkökulmaltaan hieman vinossa. Alkuperäinen nimi The Debt to Pleasure on lainaus toiselta herkkusuulta, Maun fysiologian kirjoittajalta Jean-Anthelme Brillat-Savarinilta ja tarkoittaa mielestäni sitä, että olemme nautinnolle (ja itsellemme) velkaa pyrkimyksen täydelliseen makuelämykseen. Tämän romaanin nimenä voisi kyllä olla myös Velka Nabokoville, sillä niin selvästi tässä seuraillaan Humbert Humbertin jäljillä. "Murhaajaan voi aina luottaa, jos oikukkaasta proosatyylistä on kysymys", todetaan jo Lolitan ensimmäisessä kappaleessa.
Kristiina Rikmanin käännös on erinomainen. Kertojan kiemurainen kieli kääntyy pakottomaksi suomen kieleksi. On väärin nostaa esiin ainoa huomaamani virhe - vuokra-autossa on käsivaihteet, ei käsikirja - mutta minkäs teet, kun kissa vaan nostaa häntäänsä. Kääntäjää ei voi moittia siitä, että romaanissa oli myös useita ikäviä tavutusvirheitä (maantiet-eellisesti, angloran-skalainen), mikä pistää miettimään, onko oikoluku nykyään ihan vain koneiden työtä.
John Lanchester, Nautinnon hinta. WSOY 1997. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Debt to Pleasure (1996) kääntänyt Kristiina Rikman. 227 s.
--------------------------------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 44: Kirjassa on reseptejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!