Minulla on nyt sama ongelma kuin näillä fiktiivisillä kartanpiirtäjillä: haluaisin kertoa Silvia Hosseinin tähänastisista esseekokoelmista Pölyn ylistys sekä Tie, totuus ja kuolema niin yksityiskohtaisesti, että tulisin lopulta kopioineeksi ne sanasta sanaan. Ajanpuutteen (ja mahdollisesti joidenkin tekijänoikeusjuttujen) takia joudun tyytymään vain ylimalkaisiin viittauksiin.
Tuo Borges tuli mieleeni siitä, että Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien avajaisissa heinäkuussa Silvia Hosseini lainasi Borgesin novellia "Borges ja minä" puhuessaan esseistiikan suhteesta totuuteen ja esseestä kaunokirjallisuuden lajina. Hän päätti oman puheenvuoronsa sanoihin: "Kaunokirjallisuus on valehtelun ylevin muoto." Avajaisten juontaja Karo Hämäläinen lupasi varastaa lauseen omaan käyttöönsä. Minä puolestani päätin sillä hetkellä hankkia ainakin toisen Hosseinin esseekokoelmista. Pölyn ylistys oli nimenä houkuttelevampi, mutta kun selailin Tie, totuus ja kuolema -kokoelmaa, huomasin, kuinka osuvasti kirjan esseet sijoittuivat noiden kolmen otsikon alle. Ostin sitten molemmat.
Silvia Hosseini kirjoittaa kirkasta, selkeää, läikehtivää proosaa. Se soljuu vaivattomasti ja tuottaa tuon tuosta komiikan hytkähdyksiä, kun ylevä ja karkea, korkea ja matala, yhdistyvät.
Useiden esseiden nokkelat ensimmäiset lauseet imaisevat mukaansa. Tässä muutama sattumanvaraisesti valittu esimerkki:
Vincent van Gogh tuli minua vastaan muutama vuosi sitten Kööpenhaminassa. Olin herkässä mielentilassa: avioerostani oli muutama kuukausi, ja eron myötä mieleni kaivoi auki vanhojen surujen ja pettymysten tukahduttavia kerroksia.
Kesällä 2015 pääsin veren makuun.
Näin taas kuolleen linnun. Se oli hyvin pieni sinitiainen (minitiainen?) kerrostalon sisäpihalla.
Parhaan esseeperinteen mukaisesti Hosseinin esseiden loppulauseet puolestaan viittaavat jo eteenpäin, mahdollisiin uusiin näkökulmiin ja pohdintoihin. Ehkä tuleviin esseisiin.
Pölyn ylistys -kokoelma ottaa selvitelläkseen sitä, miten huonosta, kevyestä ja halveksitusta voi löytyä ylevää. Kukapa ei olisi joskus kokenut väsymystä mestariteosten äärellä?
Kansallisgalleriat ovat, ihanuudestaan huolimatta, ikävystyttäviä paikkoja. Vaikka missään ei ole pölyä, kaikki tuntuu pölyiseltä. Tylsyyden historia roikkuu jokaisen huoneen yllä kuin matalapaine ja saa jalat painumaan lattiaan raskaina, aivan kuin olisi juuri noussut uima-altaasta.
Tulkitsen Hosseinin opetusta niin, että se, mikä ei kosketa minua, ei oikeastaan koske minua. Hieno ja upea voi olla väsyttävää, huono voi olla hyvää minulle.
Yllättävät assosiaatioketjut saavat lukijan näkemään asioiden piilotetut yhteydet. Silvia Hosseini ilmaisee asian kauniisti toisen esseekokoelmansa esipuheessa:
Tie, totuus ja kuolema on kirjoitettu vastakohtien välisellä kujalla. Se on toisinaan niin kapea, etteivät vastakohdat ole vastakohtia laisinkaan.
Esseemuoto sallii kirjoittajalle runsaasti liikkumatilaa tiukan asiapitoisesti aiheessa pitäytyvän ja vapaammin assosioivan kaunokirjallisen välillä, samoin henkilökohtaisen ja yleisen välillä. Hosseinin esseistiikka sijoittuu useimmiten janojen kaunokirjalliseen ja henkilökohtaiseen päähän. Sanon useimmiten, sillä esseissä on tässä suhteessa virkistävää vaihtelua.
Minua miellyttivät eniten jälkimmäisen kokoelman viimeiset esseet, jotka pysyivät aiheessaan melko tiiviisti. Marraslinnut-esseessä Hosseini sitoo ovelasti uskomukset linnuista kuoleman valtakunnan lähettiläinä lintuja itseään ja muuta elonkirjoa uhkaavaan lajikatoon. Kukapa olisi uskonut, että Jonathan Franzenin esseissään koluamasta aiheesta voisi saada irti vielä jotain näin oivaltavaa ja liikuttavaa?
Aurinkokuningatar on erinomainen esimerkki siitä armottomuudesta, jolla Hosseini käyttää omia kokemuksiaan esseen materiaalina. Henkilökohtaisen kokemuksen todistusvoima on hirmuinen: esseistin vastuullisuus näkyy aina siinä, kuinka henkilökohtainen sidotaan tieteelliseen, historialliseen, tietoon. Aurinkokuningatar käsittelee peräsuolta ja sen sairauksia, ulostamista ja ulosteita - voiko matalampaa aihetta ollakaan? - mutta lupauksensa mukaan Hosseini tarjoaa aiheeseen myös "glooriaa ja kimallusta". Sivumennen sanoen tämän esseen pitäisi kuulua jokaisen sometrollin lukuvaatimuksiin. He käyttävät "peppukipua" huolettomasti lievän ärsyyntymisen synonyymina. Tämän esseen luettuani ja itsekin kirurgin pöydällä maanneena voin sanoa, ettette kuulkaa tiedä peppukivusta mitään!
Hosseini tekee myös jännittäviä muotokokeiluja. Iranilaisia kirjeitä koostuu pelkästään matkakirjeistä rakastetulle. Matkakirje jo sinänsä on hyvin esseistinen tekstilaji: omat kokemukset yhdistyvät luontevasti maantieteelliseen, kulttuuriseen ja historialliseen tietoon. Essee Kuka minä olen? sisältää 140 numeroitua kohtaa kuin filosofinen tractatus. Menetyksen ammattilaiset käsittelee surua ja havainnollistaa samalla keskeisen toteamuksensa: "Puuttuva on eniten läsnä."
Kirjat ovat useiden esseiden lähtökohtana ja tukirankana. Mitä sivullisuus tarkoittaa? alkaa Camus'n tunnetuimman romaanin herättämistä ajatuksista ja onnistuu tästä esseistin itsekin kuluneeksi toteamasta lähtökohdasta puristamaan irti niin paljon uutta, että tämä esseehelmi oli ensimmäisen kokoelman suosikkini. Toisen kokoelman Montalbano-dekkareista yllättävästi vauhtia ottava Etsivä löytää kertoo arabien vaikutuksesta eurooppalaiseen kulttuuriin. Miesten tarinoita käsittelee Jack Kerouacin Matkalla-romaania ja tekee siinä sivussa melkoisen kiertomatkan feminismiin ja cancel-kulttuuriin.
Esseet pistävät myös lukijan omat ajatukset liikkeelle. Ymmärsin Miesten tarinoita -esseetä lukiessani paremmin myös sen, miksi sosiaalinen ja liikkeessä oleva Matkalla ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta, mutta paikallaan oloa ja yksinäisyyttä kuvaava Dharma Bums oli pitkään suosikkiromaanejani.
Jonkinlainen kitka lukijan ja esseen välillä on usein eduksi. Parhaimmillaan se voi muistuttaa väittelyä. Kaikesta ei voi eikä tarvitse olla samaa mieltä. Eniten kitkaa aiheutti Vähän saa kuristaa -esseen suhtautuminen väkivaltaan ja kipuun erotiikan osana. Ymmärrän ja hyväksyn kyllä, että seksuaalisuus jos mikä on alue, jossa mieltymysten kirjo on valtava, ja se, mikä toiselle toimii afrodisiakkina, on toiselle halun välitön sammuttaja.
Matkustamisen ilo sai pohtimaan omia elämäntapavalintojani, joissa esseistin tapaan selvästi huomaan ristiriitaisuuksia. Tämä on aihe, josta Silvia Hosseini ei toivottavasti ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Tarvitsemme jonkinlaisia kompromisseja matkustushalumme ja ympäristötietoisuutemme välille. Ja poliitikoilla on tässä kyllä suurin vastuu, siitä olemme yhtä mieltä. Silvia Hosseinin luonteva kansainvälisyys ei herättänyt minussa kateutta, lievää alemmuudentuntoa kylläkin aluksi. Esseistiin verrattuna koin, että olen vasta äsken kömpinyt maakuopasta näivettynyt nauris hyppysissäni. Sitten huomasin, että vaikka aina olenkin kokenut itseni vähän sivulliseksi ja ulkopuoliseksi, minulla on kuin onkin juuret - siellä suomalaisessa naurismaassa.
Paljon muutakin tähän esseekokoelmaan sisältyy. En ole ehtinyt sanoa sanaakaan Leonard Cohenista tai Jane Austenista ja pääomasta, Al Pacinon huudosta tai Dubaista. Olisiko tässä kuitenkin jo riittävä kartta, jotta löydät Silvia Hosseinin esseiden luo?
Silvia Hosseini, Pölyn ylistys. Gummerus 2019. 2. painos. (Ensimmäinen painos on ilmestynyt Savukeitaan kustantamana.) 215 s.
Silvia Hosseini, Tie, totuus ja kuolema. 2. painos. Gummerus 2021. 238 s.
--------------------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!