Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Afrikan ranskankielisen kirjallisuuden suomenkielisiä käännöksiä ilmestyy todella harvakseltaan. Sellaiset suositut kirjailijat kuin Leïla Slimani, Katherine Pancol ja Muriel Barbery ovat kyllä syntyneet Marokossa, mutta aihepiirinsä he ovat pääosin valinneet muualta. Keskisen Afrikan suomennettuja kirjailijoita ovat Alain Mabanckoun lisäksi Burundissa syntynyt Gaël Faye ja - niin, siinäpä he taisivat ollakin. Alain Mabanckoulta on näemmä tämän Pikku Pippurin lisäksi ilmestynyt romaani Kuppinurin (2020) Aviador-kustantamon julkaisemana. Vähäisen julkisuuden takia suomennoksiin törmää vain sattumalta. Pikku Pippuri tuli vastaan kirjakaupan poistokorista. Se on riemukas tarina orpopojan kasvusta aikuiseksi ja keski-ikään asti Kongon tasavallassa. 

Romaanin tapahtumat ajoittuvat sosialistisen vallankaappauksen aikaan vuonna 1968 ja sitä seuranneisiin vuosiin.

Romaanin päähenkilö ja kertoja on Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko ('Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille'). Pitkän lingalankielisen nimen hänelle antoi zairelainen pappi Papa Mupelo, jonka tanssipainotteiset pyhäkoulut olivat päähenkilön varhaislapsuuden kohokohtia. Pienen Mooseksen elämässä ilkeää faaraota edusti orpokodin johtaja Dieudonné Ngulmumako. Johtajan hahmossa Mabanckou maalailee hauskan kuvan poliittisesta opportunistista, joka värvää koulun henkilökunnaksi omat sukulaisensa ja korottaa palkkaansa puolella parin vuoden välein.

Papa Mupelon vierailut loppuvat äkillisesti, kun Kongon tasavallassa valta siirtyy sosialisteille. Orpokodin lapsille jaetaan punaiset huivit ja entisen pyhäkoulurakennuksen seinään naulataan kyltti Kongon sosialistisen vallankumouksen pioneerien toimitila. Kouluopiskelu muuttuu käsittämättömien  vallankumouksellisten tekstien ulkoa pänttäämiseksi.

Jokaisessa lauseessa toistui nykyään "dialektiikka" tai "dialektinen". - Ongelmaan pitää saada dialektinen näkökulma, sanoi Bissulu Ngulmumako. - Dialektisesti nähtynä koko historiamme on imperialismin ja sen kätyreiden kirjoittamaa. Meidän on saatava aikaan muutos, sillä ylärakenne ei voi määritellä perustaa, jatkoi Dongo-Dongo.

Jostain syystä tämä nosti pintaan muistoja muutamilta filosofian luennoilta Tampereen "punaisessa" yliopistossa 1970-luvulla. Kun olimme kuulleet pitkän luennon marxilaisen ajattelun ylivertaisuudesta positivistiseen ajatteluun verrattuna, yksi luennolla istuneista opiskelijoista uskaltautui viattomasti kysymään luennoitsijalta, mitähän sitten vallan mahtaisikaan olla negativistinen ajattelu. Ellen väärin muista, kysyjä oli Tapio Liinoja, joka sittemmin on jatkanut filosofin uraansa muun muassa Lapinlahden lintujen riveissä.

Takaisin kirjan pariin. Mooses sai Pikku Pippuri -nimen orpokotitovereiltaan sen jälkeen, kun hän oli uskaltanut uhmata orpokodin koviskaksosia Songi-Songia ja Tala-Talaa ja kostaa näille pahoinpidellyn kaverinsa puolesta kaatamalla chilijauhetta kaksosten ruokakätköön. Yllättävää kyllä hän tällä uhkarohkealla tempauksellaan sai liikanimen lisäksi osakseen myös kaksosten kunnioituksen.

Kun kaksoset hieman vartuttuaan ovat valmiit ottamaan hatkat orpokodista, he pyytävät Pikku Pippurin mukaansa. Kirjan takakannen viittaus Oliver Twist -romaaniin on osuva. Myös Pikku Pippurin itsenäinen elämä orpokodin jälkeen alkaa katupoikien rikollisjengissä. Välillä syödään rannalla nuotiossa paistettuja kissoja hengenpitimiksi, mikä ei ole aivan niin outoa kuin kuulostaa, sillä kongolaisessa heimokulttuurissa eräät heimot syövät kissoja, toiset koiria, kolmannet krokotiileja, jotka taas neljänsille ovat pyhiä eläimiä.

Afrikkalainen suku- ja heimokulttuurien maailma on meille eurooppalaisille ja suomalaisille vaikeasti ymmärrettävää. Onhan meilläkin ruokavalioerikoisuudet kalakukkoineen ja rössypottuineen, mutta synnyinpaikka ei meillä vaikuta virkanimityksiin. Myös nepotismia meillä paheksutaan voimakkaasti, jos sellaista paljastuu. Ne, jotka tekevät esimerkiksi kehitysaputyötä Afrikassa, eivät voi kuitenkaan jättää tätä osaa afrikkalaisesta todellisuudesta huomiotta.

Toinen romaanin eksoottiselta tuntuva piirre on se, kuinka  taikausko läpäisee koko kongolaisen yhteiskunnan. Tieteellinen sosialismi ja taikausko pystyivät afrikkalaisessa valtiossa elämään sopuisasti rinta rinnan. 

Teini-ikäiseksi varttunut Pikku Pippuri saa viimein itselleen "perheen". Sen zairelaisesta äidistä käytetään nimeä Mama Fiat 500 ja muina lapsina ovat ilotalon kymmenen tyttöä. Papa Mupelon opettamat zairelaistanssit ovat Pikku Pippurille tie Mama Fiat 500:n sydämeen. Ilotalon madame ottaa nokkelan pojan uskotukseen ja kertoo muun muassa, kuinka tuli päätyneeksi harjoittamaansa ammattiin.

Muut kylän tytöt leikkivät vielä nukeilla, kun äitini kertoi minulle, miten miehestä pidetään kiinni: ruoalla ja seksillä, muu on vain kuvitelmaa, myös kauneus. Kaunis nainen, jonka ruoka on pahaa ja joka haukottelee sängyssä, korvataan nopeasti rumalla, joka osaa laittaa saka-sakaa ja joka vie rakkaansa seitsemänteen taivaaseen.

Näiltä opetuksilta vie hieman pohjaa se, että edes Mama Fiat 500:n äiti ei saanut miestään pysymään kodin lämmössä, vaan tämä hylkäsi vaimonsa ja kahdeksan lastaan. 

Pikku Pippuri on hyvä kuuntelija, ja romaani on täynnä pieniä elämäkertoja, joita ihmiset Pikku Pippurille tarinoivat. Romaani etenee kuvauksina pienistä koomisista sattumuksista, joita nämä ihmisten elämäntarinat rytmittävät. Tällainen kerrontatapa houkuttelee mukaansa ja on sujuvaa luettavaa.

Rannan rikollisjengin hajottaminen ja ilotalojen sulkeminen on Pikku Pippurille valtava järkytys. Hän saa muistinmenetyksen, jota yrittävät parantaa niin Ranskassa koulutettu psykoanalyytikko kuin afrikkalainen poppamieskin. Mainio parodinen jakso, jossa länsimaisen ja afrikkalaisen lääkinnän keinot osoittautuvat yllättävän yhteneväisiksi. Muistinmenetys ei täysin parane, mutta Pikku Pippuri onnistuu perin pohjin suututtamaan molemmat parantajat.

Lopulta Pikku Pippuri - musta Mooses - jo keski-ikään ehtineenä ymmärtää, että pahojen henkien karkottamiseksi hänen on kaimansa lailla vapautettava kansansa, tässä tapauksessa siitä poliitikosta, joka oli katujengin hajottamisen ja ilotalojen sulkemisen takana. Robin Hoodiksi pukeutuneena ja pitkä veitsi kädessään hän lähtee toteuttamaan kohtaloaan.

Tähän on hyvä lopettaa tämä juonipaljastus. Taisin jo kertoa liikaakin.

Alain Mabanckou, Pikku Pippuri. Fabriikki Kustannus 2016. Ranskankielisestä alkuteoksesta Petit Piment (2015) suomentanut Saana Rusi. Ulkoasu Outi Vihlman. 191 s.

------------------------------- 

Kongolaisen kaupungin katujengi tai ilotalon tytöt eivät ehkä ensimmäisenä tule mieleen, kun ajattelemme kaveriporukkaa. Kaveruuttakin on kuitenkin monenlaista. Siksi tämä romaani menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7: Kirjassa on kaveriporukka.