John McGahern: Memoir

John McGahernin (1934 - 2006) kuoleman jälkeen sanomalehti Guardian nosti hänet merkittävimmäksi 1900-luvun irlantilaiseksi kirjailijaksi Samuel Beckettin jälkeen. McGahernin koko romaani- ja novellituotanto nojaa vahvasti hänen omiin kokemuksiinsa, mutta juuri ennen kuolemaansa hän julkaisi pienen muistelmateoksen, jossa hän suoraan ilman fiktion verhoa kuvaa omaa elämäänsä keskittyen ennen kaikkea lapsuuteen ja nuoruuteen Irlannin maaseudulla. McGahernin elämään nuorena kirjailijana liittyy myös yhteys Suomeen. Kerron siitä lisää vähän tuonnempana.

Kun joku kertoo koristelematta ja vilpittömästi omasta elämästään, kuten John McGahern muisteluissaan, sitä seuraa herpaantumattomalla mielenkiinnolla. Tavallisten ihmisten tavallinen elämä on jännittävää, mielikuvituksellista ja omituista. Se mikä siinä on tavallista, on vain pintaa. Kun pääsemme pinnan alle, mikään ei ole kiinnostavampaa kuin toinen ihminen.

John McGahernin äiti oli kyläkoulun opettaja, ja isä oli Gardan kersantti, siis eräänlainen poliisipäällikkö. Isä asui Gardan varuskunnassa ja vieraili perheensä luona hyvin satunnaisesti. Kesälomat perhe kuitenkin yleensä vietti isän luona Gardan "parakeissa". Äiti kuoli rintasyöpään, kun John, esikoinen, oli vasta kymmenvuotias. Siinä vaiheessa Johnilla oli jo viisi nuorempaa sisarta ja yksi pikkuveli. Äidin kuoleman jälkeen lapset muuttivat pysyvästi isän luokse asumaan. 

John McGahernin muistelmien päähenkilöt ovat isä ja äiti. Äiti oli syvästi uskonnollinen, lempeä ja pidetty. Opettajana hän ei halunnut käyttää ruumiillista kuritusta, joka vielä 1930-luvulla oli Irlannin kouluissa jokapäiväistä. Perheen palvelija kertoi aikuiselle John McGahernille, ettei ollut koskaan tavannut ihmistä, joka ajatteli vähemmän itseään. Isä puolestaan oli itsekeskeinen ja väkivaltainen. Väkivaltaisuus yltyi kohtuuttomaksi nopeasti ja yllättäen. Hän pahoinpiteli lapsiaan siihen asti, kunnes nämä kasvoivat niin suuriksi, että pystyivät puolustamaan itseään. 

Kun äidin sairaus saavutti viimeisen vaiheensa, isä ei vieraillut hänen luonaan yli kuukauteen. Puolisot eivät siis enää nähneet toisiaan elossa. Isä kyllä kirjoitti puolisolleen kirjeitä, joissa ilmoitti aloittaneensa paastot ja rukoukset tämän paranemisen puolesta. McGahern pohtii kovasti vanhempiensa toiminnan motiiveja, mutta hän ei yritä analysoida heitä psykologisin termein. Lukijalle on kuitenkin selvää, että perheen isä kärsi jonkinlaisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. McGahern kuvaa toistuvasti sitä, miten isä sekä ruokaili että rukoili peilin edessä. McGahern vihjaa, että isän väkivaltaisuudessa luultavasti oli kyse myös seksuaalisten turhautumien purkamisesta.

Uskonnolla oli perheen elämässä, kuten katolisessa Irlannissa yleensäkin, merkittävä osa. Joka ilta perhe kokoontui polvirukoukseen - pitkään ruusukkorukoukseen - ennen nukkumaan menoa. Messussa käyminen kuului itsestäänselvästi jokaiseen sunnuntaihin. Äidin uskonnollisuus oli sisäistettyä ja armeliasta, isä keskittyi ulkoisiin muotoihin ja sääntöihin. Isälle oli tärkeää se, miltä asiat näyttivät muiden silmissä. Myöhemmin useat tuttavat kertoivat Johnille, että hänen isänsä oli aina "näyttelijä", mutta eivät suostuneet tarkemmin selittämään, mitä tällä tarkoittivat.

Tämän kirjan myötä oivalsin, miksi katolisella kirkolla on ollut näihin päiviin asti valtava vaikutus Irlannissa. Kun Irlannin vapaavaltio syntyi vuonna 1921, pääasiassa englantilaisten hallussa ollut hallinto siirtyi irlantilaisille. Katolisella kirkolla oli tuossa vaiheessa jo valmis, irlantilaista syntyperää olevista kirkonmiehistä koostuva organisaatio, joka vaivatta otti hoidettavakseen monet alat, jotka muualla Euroopassa yleensä kuuluvat maallisen hallinnon piiriin. Kasvatus ja koulutus, terveydenhoito ja jopa kirjastolaitos toimivat joko suoraan tai välillisesti - pappien johtamien johtokuntien kautta - katolisen kirkon alaisuudessa.

Kuvaavaa on, että kun Johnin äiti sai viimeisen opettajan pestinsä Aughawillanin kyläkoulusta, hänen täytyi käydä antamassa viiden punnan lahja kylän papille. McGahern toteaa, että tällainen maksu ei ollut virallinen, mutta ei sen vuoksi vähemmän pakollinen. Vertailukohdaksi sopii, että saman summan maksoi äidin syöpäleikkaus dublinilaisessa sairaalassa.

Kirjan kuvaus varhaisista vuosista äidin kanssa on onnentäyteinen. Koulumatka äidin käsipuolessa oli opettavainen seikkailu: äiti tunsi nimeltä kaikki kasvit ja opetti nimet Johnille kuin huomaamatta. Koulupäivä katkaisi hetkeksi työnteon pienessä Aughawillanin taloudessa, jossa innolla ja valittamatta tehtiin raskastakin työtä puutarhassa ja pelloilla. Pienellä aasintammallaan ja sen rattailla John kuljetti itse nostamaansa polttoturvetta ja kävi välillä vierailuilla sukulaisten luona. 

Äidin toive pojan pappisurasta otti tulta. John pyrki itse kohti tätä tavoitetta, ja sukulaisten ja tuttavien mielestä oli selvää, että Johnista tulisi pappi. Kirjan lopussa John McGahern toteaa, että äidin haave antoi hänelle voimia vastustaa isää, kun tämä leskeksi jäätyään halusi ottaa Johnin pois koulusta ja pistää tämän työelämään. John McGahernin pappiskutsumus korvautui sittemmin toisella vahvalla kutsumusammatilla, kirjailijan työllä.

John McGahern toteaa, että Irlannissa uskonto vaikuttaa myös maalliseen kielenkäyttöön. Tämä on huomattavissa myös näissä muistelmissa. Muutamat lauseet ja kuvaukset toistuvat läpi koko kirjan sanatarkasti samanlaisina. Minulle ne toivat mieleen rukoukset tai messun kaavat. Sanatarkasti samalla tavoin toistuu esimerkiksi kuvaus koulumatkan vaiheista, ja kotitalon kukkapenkistä muistetaan aina mainita, että se oli "kuin linnoitus erämaan keskellä". 

Kirjan kieli pyrkii muutenkin usein kohti hengellistä ilmaisua. Näin kauniisti ja uskottavasti kirja kuvaa lapsen kokemusmaailmaa.

We come from darkness into light and grow in the light until at death we return to that original darkness. Those early years of the light are also a partial darkness because we have no power or understanding and are helpless in the face of the world. This is one of the great miseries of childhood. Mercifully, it is quickly absorbed by the boundless faith and energy and the length of the endlessly changing day of the child. Not even the greatest catastrophe can last the whole length of that long day.

Vuodet isän kanssa varuskunnassa olivat enimmäkseen kauheita, vaikka isä osasi hetkittäin olla miellyttäväkin, varsinkin silloin, kun halusi lastensa tekevän jotain hänen hyväkseen. Jatkuvassa ahdistavassa kurissa ja lyöntien pelossa John löysi henkireiän luonnosta, kalastusretkistä läheisellä joella.

Toinen pelastus olivat kirjat. Käydessään ostamassa omenoita läheiseltä protestanttien omistamalta maatilalta John tuli sattumalta puhuneeksi kirjoista talon isännän kanssa ja sai luvan käyttää talon kirjastoa. Joka viikko vuosien ajan, pelkkä lukemisen mielihyvä mielessään, John haki viisi tai kuusi kirjaa luettavakseen samalla kun palautti edellisellä viikolla lainaamansa. John uppoutui lukemiseen niin innokkaasti, että kerran havahtuessaan lukemisestaan hän huomasi, että siskot olivat vieneet toisen kengän hänen jalastaan ja panneet olkihatun hänen päähänsä. John McGahern toteaa, että myöhemmin kirjoittaminen sai hänet samalla tavalla unohtamaan ajan ja paikan.

Vapautusta kodin ilmapiiristä tarjosivat myös koulu ja kirkko. John oli opinhaluinen ja menestyi koulussa hyvin. Kirkossa hän avusti kuoripoikana messussa.

My father's world went inwards to darkness and violence, lies and suppression: the school, the library, the river, the Church, all went outwards, to light and understanding, freedom and joy.

Aikuistuttuaan lapset vapautuivat isän vaikutuspiiristä, vaikka tämä yrittikin itsepintaisesti hallita lastensa elämää myöhemminkin. John opiskeli opettajaksi ja työskenteli alakoulussa 8-vuotiaiden opettajana Dublinin lähellä. Samalla hän kirjoitti esikoisromaaninsa The Barracks, joka sai hyvän vastaanoton. Hän voitti sillä myös stipendin, joka oli tarkoitettu vuoden työskentelyyn ulkomailla.

Nyt tulee lupaamani Suomi-yhteys. Pariisissa kesällä 1964 John tapasi suomalaisen teatterinohjaajan Annikki Laaksin. Lokakuussa saatuaan vuoden virkavapaan koulustaan John matkusti Helsinkiin ja myöhemmin samana vuonna heidät vihittiin.

Toukokuussa 1965 julkaistiin John McGahernin toinen romaani The Dark. Irlannin sensuurilautakunta kielsi romaanin levittämisen.  Kun John yritti palata opettajanvirkaansa, hän sai kuulla, että hänet on erotettu. Koska kielletyn kirjan kirjoittaminen ei ollut lainvastaista, McGahern yritti saada erottamisen peruutetuksi. Opettajien asioita käsittelevän lautakunnan kokouksessa hänelle kerrottiin, että kielletyn kirjan kirjoittaminen olisi vielä voitu katsoa sormien lävitse, mutta avioituminen maistraatissa ulkomaalaisen naisen kanssa oli liikaa. McGahern joutui jättämään virkansa Irlannissa. Lontoosta hän sai kuitenkin pian tilapäisiä opettajantöitä.

Seuraavat vuodet John ja Annikki asuivat välillä Irlannissa, välillä Englannissa, välillä Suomessa. Annikki ei ollut halukas luopumaan kokonaan radio- ja tv-työstään Suomessa. John puolestaan ei halunnut asettua pysyvästi Suomeen. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1969. Sitä ennen Annikki ja John olivat yhdessä kääntäneet Veijo Meren Manillaköyden englanniksi.

John avioitui uudelleen melko pian. Puolisonsa Madeline Greenin kanssa hän asettui lopulta asumaan Leitrimiin, Irlantiin, lapsuutensa kotimaisemiin.

Muistelmiensa lopuksi John McGahern palaa vielä äitinsä vaikutukseen. Hän kuvittelee äitinsä henkiin ja kertoo, kuinka hän nyt vuorostaan kuljettaisi äitiä luonnossa ja kertoisi tälle kukista ja eläimistä.

I would want no shadow to fall on her joy and deep trust in God. She would face no false reproaches. As we retracted our steps, I would pick for her the wild orchid and the windflower.

John McGahern kuoli vuosi näiden muistelmien ilmestymisen jälkeen. Hänet on haudattu Aughawillanin kirkkomaalle samaan hautaan äitinsä kanssa.

John McGahern, Memoir. Faber and Faber 2006. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2005. 272 s.

--------------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 2: Kirjan on kirjoittanut opettaja.