Tilanne ei ole aivan niin paha kuin aluksi näytti, sillä hallitusten on pakko tulla pankkien avuksi – veronmaksajien rahoilla. FATCAn vanhempi osakas Chief Ken toteaa: "Jos olen pankille velkaa 10 000 puntaa, olen pulassa. Mutta jos olen sille velkaa 10 miljoonaa puntaa, pankki on pulassa. Hah hah."
Serge Free on yksi FATCAn kvanttareista. Hän on kasvanut hippikommuunissa ja siirtynyt sitten opiskelemaan matematiikkaa Cambridgen yliopistoon. Hänen vanhempansa Doro ja Marcus ovat säilyttäneet ison osan nuoruuden idealismiaan, eikä Sergellä ole ollut rohkeutta kertoa vanhemmilleen, että hän on huikean palkan houkuttelemana siirtynyt vastapuolen leiriin. Väitöskirja on jäänyt jäähylle. Serge on ihastunut kvanttarikollegaansa, ukrainalaiseen Maroushkaan, mutta suhde ei oikein etene, sillä Maroushkalle kaikessa, myös ihmissuhteissa, on kyse suurimman taloudellisen edun tavoittelemisesta.
Pitkien vessakäyntien takia suomalaisella kvanttarilla, Timolla, arvellaan olevan eturauhasvaivoja, kunnes hänen luvattomasti omaan laskuun tekemänsä kaupat paljastuvat ja Timo saa lähteä. Kvanttarien invavessa on valonaran toiminnan keskus. Hetkellisessä rahapulassa myös Serge alkaa tehdä siellä kauppaa omaan laskuunsa ja onnistuukin lyhyessä ajassa kohottamaan käyttämänsä pankkitilin saldon yli miljoonaan puntaan. Invavessa vaikuttaa olevan myös salaisten seksitreffien tapahtumapaikka. Mustasukkainen Serge epäilee Maroushkaa – luultavasti aiheesta.
Serge ei ole aivan sinut sen kanssa, että kvanttarien puhtailta laskutoimituksilta näyttävät toimet aiheuttavat jossain inhimillistä kärsimystä, yritysten konkursseja ja työttömyyttä.
Doro ja Marcus istuttivat häneen jonkin sitkeän, piikikkään rikkaruohon siemenen, joka on nyt juurtunut ja pistelee hänen sisällään. Hän ei tunne oloaan täysin mukavaksi näissä Cityn vaatteissa, tykkäsipä hän niiden tyylistä miten paljon tahansa, sen enempää kuin pystyi ottamaan omakseen kommuunin tärähtänyttä filosofiaa, riippumatta siitä, miten paljon hän vanhempiaan rakastaa.
Sergen vanhempi sisar, Clare, on alakoulun kutsumusopettaja heikon tulotason kaupunginosassa Doncasterissa. Perheen vanhimpana lapsena hän on omaksunut aimo annoksen vanhempiensa idealismia. Työ on haastavaa, sillä lasten maailmassa on paljon houkuttelevampia asioita kuin koulu.
Mutta hän näkee toisinaan heidän lapsellisuudessaan välähdyksen aikuisista, joiksi he aikanaan kasvavat – yhtenään pulassa, työttöminä, kaduilla notkumassa, ellei... Tuo "ellei" on syy, miksi hän edelleen jaksaa.
Vanhemmat, Doro ja Marcus, ovat muuttaneet pois kommuunista jo aikaa sitten. He ovat nyt molemmat eläkkeellä. Marcus kirjoittaa edelleen marxilaista tutkimustaan. Doro on omistanut parikymmentä vuotta nuorimman lapsensa, Uulin, hoitamiseen ja kasvattamiseen. Uulilla on Downin syndrooma.
Me rakennamme elämämme muuttumattomuuksille, niille seikoille, joita emme pysty vaihtamaan, ja hän on rakentanut omansa Uulin ympärille.
Uuli haluaa itsenäistyä ja muuttaa omilleen palveluasuntoon. Tähän hän saa tukea sosiaalityöntekijältä ja sisareltaan Clarelta sekä isältään Marcukselta. Doron elämä sen sijaan ajautuu kriisiin. Hän joutuu miettimään, mitä hänen elämästään olisi voinut tulla ilman Uulia. Elämä tuntuu kuluneen hukkaan. Lastenkasvatuskin tuntuu menneen vikaan.
Hän on yrittänyt selittää solidaarisuutta ja luokkatietoisuutta, mutta nuo sanat eivät merkitse heille mitään. Itse kielikin on muuttunut. "Vallankumouksellinen" liittyy nykyään uusimpiin matkapuhelimiin. "Kamppailua" on koettaa päästä kotiin bussilla ostoskassien kanssa. He kuvittelevat, että indiemusiikin kuunteleminen tekee heistä kapinallisia. He kuvittelevat keksineensä seksin. Hän oli tietysti itse samanlainen heidän iässään, ja se siinä onkin pahinta – he saavat hänet tuntemaan itsensä vanhaksi.
Uuli ei ole Doron biologinen lapsi. Uulin äiti häipyi kommuunista vähin äänin ja isästä oli vain arvailuja. Uulin hoito lankesi ikään kuin luonnostaan Doron tehtäväksi. Romaanissa käy ilmi, että kommuunin sitoutumattoman rakkauden periaate on sekoittanut myös muiden kommuunin lasten geenipakkaa yllättävillä tavoilla.
Romaanin henkilögalleria on laaja, siihen kuuluu ihmisiä pankki- ja yritysmaailmasta, koulusta ja kommuunin ajoilta, Lontoosta ja Doncasterista. Doron, Claren ja Sergen ajatuksiin lukija pääsee sisälle. Se, kenen näkökulma on kyseessä, osoitetaan jokaisen luvun otsikossa. Viimeisessä luvussa myös Marcus pääsee ääneen. Kirjan juoni on vielä paljon rönsyilevämpi kuin tämä mutkikas selvitykseni antaa ymmärtää. Tästä huolimatta romaani etenee nopeasti ja sen kiemuroissa pysyy helposti mukana.
Marcuksen terveyshuolia lukuun ottamatta loppuluku on sydämellisen onnellinen. Kaikki on käynyt parhain päin. Yksinäiset ovat löytäneet parin. Irtonaiset juonilangat sitaistaan kiinni. Viihteelliseksi tarkoitetussa romaanissa tällainen "he löysivät toisensa ja elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" antaa lukijalle tunteen siitä, että sai sitä mitä tilasi.
Romaani on hyväntuulinen ja hauska hymyilyttävällä mutta ei aivan ääneen naurattavalla tavalla. Kääntäjä on joutunut pistämään parastaan yrittäessään keksiä suomenkielisiä vastineita kommuunissa käytetyille hassuille sanoille, jotka syntyivät, kun liimakorvasta lapsena kärsinyt Clare kuuli sanat hieman väärin ja muut lapset omaksuivat ne sitten häneltä. Hämmästyneelle opettajalleen pikkuinen Clare julistaa kommuunin filosofiaa: "Opettaja, perhe on pariarkkinen rakennelma, jonka tarkoitus on etsauttaa naisten ahdistusta ja uuttaa heidät Domestoksen piiriin."
Kirjan kerronnan vetävyydestä todistaa sekin, että minun kaltaiseni taloustumpelo edes romaanin keston ajaksi kiinnostui ylimyynnistä, omistusoikeudettomasta ylimyynnistä, spread bettingistä, johdannaisista ja optioista.
Kirjan nimessä mainitut hamsterit karkaavat Clarelta koululuokassa ja tekevät pesän kirjahyllyn taakse. Hamstereiden poikasia sitten kirjassa jaetaan eteenpäin. Uuli haluaisi oikeastaan vauvan, mutta on valmis tyytymään hamsteriinkin.
Tästäpä muistinkin, että ollessani noin 13-vuotias oma lemmikkihamsterini karkasi. Kuvittelin sen joutuneen koiramme tai pölynimurin nielaisemaksi. Pitkän ajan – muistoissani parin kuukauden, joka tapauksessa useamman viikon – päästä hamsteri löytyi hyvässä kunnossa kirjoituspöytäni yhdestä laatikosta. Se oli syönyt vihkoja ja papereita, erityisesti valokuva-albumit olivat maistuneet. En vieläkään ymmärrä, mistä se oli saanut vettä. Oliko jokin hedelmä unohtunut minulta sen ulottuville vai tuliko avoimesta ikkunasta sadepisaroita? Paljonko sellainen aavikoiden otus vettä edes tarvitsee?
Olen täällä blogissa kirjoittanut aiemmin Marina Lewyckan romaanista We Are All Made of Glue, joka on suomennettu nimellä Meidät on kaikki tehty liimasta.
Marina Lewycka, Meklareita, hippejä, hamstereita. Sammakko 2015. Englanninkielisestä alkuteoksesta Various Pets Alive and Dead (2012) suomentanut Elina Koskelin. Ulkoasu Riikka Majanen. 387 s.
-------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 11: Kirja kertoo köyhyydestä.
Nälkää tässä kirjassa ei suoranaisesti nähdä. Sen kuvaama köyhyys on lähinnä suhteellista. Varsinkin, jos sitä verrataan siihen pankki- ja yritysmaailman tulotasoon, josta kirja niin ikään kertoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!