Lääkäri kertoo potilaalle, että tämän nimi on Giambattista Bodoni ja että hän on menettänyt episodisen muistinsa, tapahtumamuistin, joka luo yhteyden eilisen ja tämänpäiväisen minämme välille. Hän on siis menettänyt elämänsä tapahtumat, henkilökohtaiset kokemuksensa. Sen sijaan hänen semanttinen muistinsa, joka sisältää kaiken sen minkä voi oppia lukemalla tai kuulemalla, toimii erinomaisesti. Hänen päänsä on täynnä lainauksia kirjallisuudesta, mutta hän ei tiedä, miten ne liittyvät hänen elämäänsä. Kuten hän itse toteaa, hänellä on paperimuisti.
Bodoni alkaa vähitellen kartoittaa sitä sumua, jossa hänen kokemuksensa piileskelevät. Selviää, että hän on 59-vuotias menestyvä antikvaaristen kirjaharvinaisuuksien kauppias. Hänellä on puoliso, Paola, ja kaksi aikuista tytärtä ja liuta lastenlapsia. Koomisen kiusallisia tilanteita syntyy kohtaamisesta näiden läheisten mutta ventovieraiden ihmisten kanssa.
Peittojen alla, aina ensimmäisestä illasta lähtien, Paola silitti päätäni kunnes nukahdin. Tuntui hyvältä maata hänen vierellään. Oliko se halua? Lopulta voitin häveliäisyyteni ja kysyin, oliko meillä yhä tapana rakastella. "No aina silloin tällöin, enemmänkin vanhasta tottumuksesta", hän vastasi. "Haluttaisiko sinua?"
"En tiedä. Tiedäthän sinä, ettei minulla oikeastaan vielä ole haluja. Mietin vain..."
"Älä mieti, yritä nukkua. Olet vielä heikko. Enkä missään tapauksessa haluaisi, että rakastelisit naisen kanssa, johon olet juuri tutustunut."
Sumu, jossa Bodoni tuntee haparoivansa, on hänelle erityisen merkityksellinen. Käy ilmi, että hän on kerännyt suuren arkiston kirjallisuuslainauksia, jotka kuvaavat sumua. Tuo merkitys on kuitenkin tavoittamattomissa. Myös muita hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä asioita tulee esiin. Hän kuitenkin ymmärtää ne henkilökohtaisiksi ainoastaan siksi, että muut kertovat sen hänelle. Ne eivät toisin sanoen kuulu kaikkien muidenkin kokemuspiiriin, kuten hän ilman muuta olettaa.
Paola-vaimon kannustamana Bodoni, jota ystävät kutsuvat Yamboksi, päättää palata isoisänsä taloon, jossa hän on viettänyt lapsuutensa ja jonka hän on säilyttänyt oman perheensä lomanviettopaikkana.Vanhat gramofonilevyt toimivat muistin apuna. Niitä soittaessaan Yambo kuvittelee kuuntelevansa lapsuusaikansa radiolähetyksiä.
Muistot palautuvat tuskastuttavan hitaasti. Välillä Yambon tekee mieli luopua koko yrityksestä.
Kysyin itseltäni, mitä oikein etsin, mitä oikein halusin, eikö minulle riittänyt vain olla täällä ja ihailla kukkulaa, joka on niin kaunis, kuten siinä romaanissa sanottiin, mikä sen nimi nyt taas olikaan? Pystyttää kolme temppeliä, oi Herra, sinulle, Moosekselle ja Eliaalle, ja elellä ilman menneisyyttä ja ilman tulevaisuutta. Ehkä paratiisissa on sellaista.
Tutkimusretki lapsuuteen saa lisävauhtia, kun talosta löytyy salainen huone, jonne pieni Yambo on 1930-luvulla varastoinut rakkaimmat kirjansa, postimerkkinsä ja sarjakuvalehtensä. Romaanin väriliitteissä on myös runsaasti nostalgisia kuvia näistä lapsuuden ja nuoruuden aarteista. Suuri osa niistä on peräisin Umberto Econ omista kokoelmista. Luultavasti kirjailija on jakanut ikätoverinsa Yambon mieltymykset. Yambo-poika on kerännyt myös tyhjiä savukerasioita; joukossa oli myös Armiro Jakobstad. Samanlainen aski menee taskussa lintaksi Veikko Lavin laulussa Linja-automatka eli sinhvonia Armiitalle.
Yambon (kuten myös Umberto Econ) lapsuusvuodet sattuivat Italian fasismin kukoistuskauteen. Tätä aikaa ja sen tekopyhää ilmapiiriä romaani kuvaa kiinnostavasti. Lastenkulttuurikaan ei välttynyt propagandalta. Mikki Hiiri, Topolino, oli suosittu sarjakuvasankari Italiassa siihen asti, kunnes Italia ja Saksa julistivat sodan Yhdysvalloille. Lähes yhden yön aikana sarjakuvalehdistä katosi Topolino ja hänen paikalleen ilmestyi kömpelösti piiretty ihmishahmo, Toffolino. Mikki Hiiren kaverit, Hessut ja Helunat, saivat säilyttää nimensä ja eläinhahmonsa.
Koulun ainekirjoitus, jossa pieni Yambo sujuvasti käytti fasistien iskulauseita ja halusi antaa oman "veriuhrinsa", herättää nyt jälkeenpäin levottomuutta. Onko Yambo ollut fasisti? Ovatko hänen auto-onnettomuudesssa menehtyneet vanhempansa olleet fasisteja? Isoisä ainakin oli tunnettu fasistien vastustaja ja partisaanien apuri. Toinen aine hieman myöhemmältä ajalta paljastaa kuitenkin aivan toisenlaisen elämänkatsomuksen: skeptisen tarkkailijan, joka on immuuni kaikenlaisille illuusioille. Yambo päättelee, että opettajan vaihtuminen on kirjoitusten erilaisen sävyn takana. Ensimmäinen aine on kirjoitettu fasistiopettajalle, toinen opettajalle, joka on suosinut itsenäistä ajattelua. Lapset ovat mielistelijöitä, Yambo toteaa.
Löydettyään salaisesta huoneesta mieltä kuohuttavan kirjaharvinaisuuden, Shakespearen koottujen teosten ensimmäisen foliopainoksen, Yambo saa uuden kohtauksen ja vajoaa jonkinlaiseen koomaan. Ulkopuolisten ärsykkeiden sulkeutuessa pois hänen mieleensä lopulta palaavat kirkkaina lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat. Paljastuu myös jännittävä tapahtumasarja, joka selittää sumun erityisen merkityksen. Poikaiässä Yambo on osallistunut vaaralliseen partisaanien pelastusoperaatioon, jossa on ensimmäisen kerran kohdannut kuoleman ja menettänyt läheisen ystävän.
Romaanin lopussa Yambon mieli loihtii esiin amerikkalaista varietee-elokuvaa muistuttavan kavalkadin, jossa kaikki hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kuvat, tutut ihmiset ja kirjojen henkilöt ovat osallisina. Lopulta myös itsepintaisesti muistin tavoittamattomissa tähän asti pysynyt nuoruusvuosien kaukorakkauden kohde, Lila, jota hän on kaikissa myöhemmissä naissuhteissaan etsinyt, astelee alas portaita, kuten kauan sitten nuoruudessa, kun hänen rohkeutensa oli viime hetkellä pettänyt. Yambo tietää, että hänen on tartuttava tilaisuuteen.
Romaanin salapoliisiromaania muistuttava rakenne tekee siitä jännittävää luettavaa. Kirjallisuudesta ja kulttuurista innostuvalle lukijalle tämä kirja on todellinen viittausten aarreaitta, mutta uskon, että kirjan seikkailuaiheet viekoittelevat mukaansa myös ne lukijat, joita kirjallisuusviittaukset eivät sytytä. Esikoisromaanista Ruusun nimi lähtien Umberto Econ tavaramerkkinä on ollut antaa jokaiselle jotakin.
Muistin merkitystä minuudelle romaani pysäytti miettimään useampaan otteeseen. Onko minuutta, jossa muisti ei ole osana? Mikä osa minuudesta säilyy, jos muistot katoavat? Seurasin tuskallisen läheltä oman lähiomaiseni muistin asteittaista katoamista Alzheimerin taudissa. Jotain tuntui säilyvän, vaikka muistot katosivat. Asennoituminen toisiin ihmisiin, temperamentti, onneksi ilon sävyttämä, säilyi loppuun asti samanlaisena. Vaimoni sanoi, että se perusasenne oli kuin kärpäspaperi, josta ne kärpäset – muistot – vähitellen varisivat pois, kun liima ei enää pitänyt.
Olen nyt lukenut lyhyen ajan sisällä kaksi romaania, joissa muistin toiminta on korostetusti esillä. Susanna Clarken Piranesissa päähenkilön muistot ovat kadonneet ja tämän takia hänen persoonallisuutensa on hajonnut. Hänellä on ikään kuin useampi sivupersoona, joiden kokemukset ovat erilaisia ja jotka eivät tunne juuri minkäänlaista yhteyttä toisiinsa.
Käsillä olevassa Umberto Econ romaanissa päähenkilö pakottaa muistot palautumaan. Hän lukee ja kuuntelee itsensä ehjäksi, löytää itsensä ja saa rauhan.
Umberto Eco, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. WSOY 2005. Italiankielisestä alkuteoksesta La misteriosa fiamma della regina Loana (2004) suomentanut Helinä Kangas. Päällys Mika Tuominen. 458 s.
-----------------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.
Toinen muistista kertova teos (kohta 47): Susanna Clarke, Piranesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!