Kirjasammon Päivän täky -sivuilta löysin Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman -romaanista seuraavan lainauksen, joka tuntui tuovan aivan uudenlaisen näkökulman muistamiseen:
Hänen puheensa nosti kurkkuuni kireän palan. Halusin nostaa käteni ylös ja sanoa, että muistamisessa ei ole mitään hyvää. Muisti on yksi elämän kohtuuttomuuksista, jonka edessä olemme voimattomia. Halusin nousta seisomaan, pysäyttää muistiinpanoja kirjoittavat kynät ja innokkaasti nyökkäilevät kasvot ja huutaa, että minä en muuta tahdo kuin keinon, jolla muistista pääsee eroon.
Onko todella olemassa muistoja, jotka ovat niin kauheita, että niistä mieluummin pääsisi kokonaan eroon? Ehkä olisikin, jos voisi olla varma, ettei edes huomaisi, että jotakin puuttuu. Muistojen tarkoituksellisesta kadottamisesta Elina Hirvosen romaanissa ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole kyse. Minulle se kertoi toiveikkaan tarinan siitä, miten ihmiset jakamalla muistonsa voivat palauttaa kadonneen yhteyden toistensa välille.
Romaanin kehyskertomuksessa Anna, vapaa toimittaja, valmistautuu viettämään aurinkoisen huhtikuun päivän kahvilassa kahvin ja mokkaruutujen äärellä. Hän odottaa nautinnollista lukuhetkeä kirjan parissa (mitä ilmeisimmin Michael Cunninghamin Vuodet-romaanin). Mukana on myös tietokone lehtijutun loppuun saattamista varten.
Äidin soitto keskeyttää lukemisen. Annan pitäisi mennä katsomaan veljeään Joonaa, joka on mielisairaalassa ahdistuskohtauksen vallassa, koska uskoo Annan hylänneen tämän. Muistot – enimmäkseen ahdistavat – tulvivat Annan mieleen. Lapsuus, jota varjosti pappisisän arvaamattomuus ja ajoittainen väkivaltaisuus. Joona-veljen kapinallisuus ja ajautuminen skitsofreniaan. Erillisyyden ankeuttama murrosikä. Amerikkalaisen miesystävän, Ianin, vaikea lapsuus perheessä, jonka isä Vietnamin sodasta palattuaan joutui loppuiäkseen hermoparantolaan. Ianin kokemukset kiusatuksi tulemisesta.
Myös lähempänä olevat muistot Irakin sotaa vastustavasta mielenosoituksesta, johon Anna ja Ian osallistuvat ja johon Joona yllättäen ilmaantuu aamutakissaan sairaalasta karanneena. Annan syyllisyys jatkotilanteesta, jossa hän toimittaa Joonan uudelleen mielisairaalaan. Annan itsetuhoiset ajatukset. Joonan itsemurhayritys.
Romaanin rytmitys muistojen ja kahvilan nykytodellisuuuden välillä toimii luontevasti: näin toimii ihminen, joka jumittuu vaatimusten ristipaineessa. Anna on pienestä asti tuntenut olevansa se, joka on vastuussa kaikesta. Näin muistaa Anna viisivuotiaan – viisi! – itsensä:
Mutta kun astuin lastenhuoneen ovesta kynnykselle, ja näin kuvani heijastuvan kuun valossa eteisen peilistä, ymmärsin jo. Olisi minun tehtäväni huolehtia siitä, että päivän varjot haalistuisivat pois ja meidän kaikkien elämä saisi onnellisen lopun.
Annan kahvilapäivä venyy, kahvi vaihtuu drinkkeihin. Hän ei saa luetuksi. Kirjoitustyö jää tekemättä. Vierailu veljen luo lykkääntyy. Lopulta isä saapuu kahvilaan etsimään Annaa. Kaikki ovat olleet huolissaan. Lyhyessä keskustelussa isän kanssa on viitteitä siihen, että asiat voivat muuttua. Kuin näkynä Anna näkee toisenlaisen kuvan itsestään, naisen joka aurinkoisena huhtikuun päivänä on lukenut kirjan Virginia Woolfin itsemurhasta ja voi miettiä: Miten surullista, että joku on tullut tappaneeksi itsensä tietämättä, että tällaisia hetkiä on olemassa.
Myös Annan ja Ianin vankka parisuhde tuo kirjaan toiveikkuutta. Anna on aiemmissa miessuhteissaan toistanut hoivaajakaavaansa. Hän on hakeutunut toivottomiin suhteisiin vaurioituneiden miesten kanssa – huumeiden käyttäjien, alkoholistien, mielenterveysongelmaisten: Mitä repaleisempi ihminen nukkui sängyssäni, sitä selkeämmäksi tunsin itseni. Ianissa hän löytää ihmisen, joka tarvitsee häntä mutta on myös valmis jakamaan itsensä hänen kanssaan ja olemaan tukena hänelle.
En ollut koskaan osannut kuvitella sitä. Rakkautta, joka tuntui niin ehdottomalta, että voin sen turvin olla itkuinen ja sekava, ja silti joku piti minusta kiinni ja halusi, että heräisin seuraavana aamuna hänen vierestään.
Kirjassa eletään Irakin sodan alkuvaiheita. Sota ylisukupolvisen kärsimyksen lähteenä on romaanissa muutenkin vahvasti esillä. Annan isän väkivaltaisuutta selittävät hänen kokemuksensa traumatisoituneen sotaveteraanin lapsena. Ianin isän mielenterveyden vei Vietnamin sota.
Ihmiskunnan kulttuurievoluution surkein epäonnistuminen on se, ettemme ole päässeet eroon miekkojen kalistelusta. Monet ongelmat voitaisiin ratkaista sotateollisuuteen käytettävillä rahoilla. Omassa nuoruudessani oli edes jonkinlaista aatteellista pasifismia, nyt meitä pasifisteja kai pidetään yksinomaan hyödyllisinä idiootteina.
Että hän muistaisi saman on kieleltään kaunis ja herkkä. Tekisi mieleni käyttää sanaa lyyrinen, vaikka olenkin aika usein samaa mieltä kuin Jörn Donner, jonka mielestä lyyrinen romaani oli nimitys, joka varmisti sen, ettei hän kirjaan tarttunut. Tässä Elina Hirvosen romaanissa lyyrisyys tarkoittaa ennen kaikkea selkeyttä, tarkkuutta ja sitä, että sen sävyt ovat sopusoinnussa: mikään ei kirskahda lukijan korvassa.
Koska luen omassa kuplassani, joka kelluu ajasta irrallaan, olen lukijana usein auttamattoman myöhässä. Kaipa tästä romaanista olisi pitänyt kirjoittaa jo viisitoista vuotta sitten. No, tämä löytyi hyllystäni ja kyllä sen varmasti saa myös kirjastosta. Hyvä kirja ei parissa vuosikymmenessä happane.
Sitä paitsi kirjoissa – varsinkin vähän vanhemmissa – on myös apumuisti. Tässä romaanissa kirjallisuudentutkija Ian perustelee uravalintaansa seuraavasti:
"Olen vakuuttunut, että muistaminen on tärkeää. Vain muistamalla voimme ymmärtää jotain itsestämme. Mutta minulla sattuu olemaan hirvittävän huono muisti. Halusin paikata sitä varastamalla muilta."
Elina Hirvonen, Että hän muistaisi saman. Avain 2005. Kansi: Jarkko Virtanen. 158 s.
-----------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!