Nina Bawden: The Ice House

Romaani alkaa kesälauantaista vuonna 1951. Viisitoistavuotias Daisy Brown vierailee ensimmäistä kertaa samanikäisen luokkatoverinsa Ruth Perkinin kotona. Daisyn oma koti on naurun ja leikinlaskun tyyssija, joten Perkinin perheen ahdistava totisuus tulee hänelle järkytyksenä. Japanilaisten vankileirillä henkisesti vaurioitunut isä Perkin hallitsee tytärtään ja vaimoaan pelolla ja väkivallalla. Ruthin pienetkin tottelemattomuudet on rankaistu jättämällä lapsi tuntikausiksi puutarhassa sijaitsevan vanhan jäävaraston kaivoon. Daisy joutuu vierailun lopuksi todistamaan, miten isä piiskaamalla rankaisee Ruthia mitättömän ohjeen laiminlyönnistä. Jaettu salaisuus tekee Daisysta ja Ruthista läheiset ystävät.

Alkutilanteen jälkeen romaani hyppää ajassa kolmekymmentä vuotta eteenpäin. Daisyn aviomies Luke on juuri kuollut tavalla, joka voidaan tulkita itsemurhaksi. Ruth ja hänen aviomiehensä Joe saapuvat pitämään seuraa Daisylle, joka šokin ja alkoholin vapauttamana kertoo epäonnistuneesta avioliitostaan ja edesmenneeseen mieheensä kohdistuvasta halveksunnastaan. Ruthille, joka on uskonut Daisyn avioliittoa yhtä onnelliseksi kuin omaansa, paljastukset tulevat järkytyksenä.

Ystävysten nimet kuvastavat heidän luonteitaan ja olemustaan: Daisy on isokokoinen, huumorintajuinen, rehevä, vaalea, estoton kukkanen, kun taas  raamatullisen nimen omaava Ruth on hillitty, hoikka, tumma, viileä –  ruthless - kuten Daisy kerran toteaa.

Pian käy ilmi, että myös Ruthin avioliitto on kriisissä. Aviomies Joe tunnustaa pari vuotta jatkuneen suhteen "fysioterapeutti Eunice Pilbeamiin" – jos tämä nimi ei saa lukijaa varuilleen, niin sitten ei mikään. Ruthin lähes pakkomielteiset pohdinnat avioliittonsa tilasta ja siitä, onko se pelastettavissa ja kannattaako se pelastaa, ovat romaanin kovinta ydintä.

'One doesn't exist except in relation to people to whom one is of importance. What they think of you, how they see you, is what you are. I wasn't important to Joe all that time, or not in the way I believed that I was, as his wife, as his love, and so the part I was playing was a false one. He made me act falsely, and so I don't exist.'

Ruthin ja Daisyn ystävyys joutuu romaanissa koetukselle. Romaani seuraa myös vanhempien kriisin vaikutusta heidän teini-ikäisiin lapsiinsa.

Romaani on kerrottu vapaana epäsuorana esityksenä usean eri näkökulmahenkilön kautta. Sillä, kenen ajatuksiin pääsemme kurkistamaan, kirjailija luo taitavasti jännitteitä. Lukijan tietoja ja odotuksia säädellään koko ajan.

En halua kertoa romaanin juonesta kovin paljoa enempää, sillä se petkuttaa lukijaa varsin nokkelasti. Uskoin koko ajan olevani päähenkilöiden edellä ja hoksaavani asioita, joita nämä eivät vielä ymmärrä. Lopussa huomasin, kuinka kirjailija oli johtanut minua ovelasti harhaan. Tällaisesta onnistuneesta huijauksesta olen lukijana aina kiitollinen. 

Romaani näyttää pitkään kulkevan kohti ratkaisua, jossa aiempien sukupolvien luoma malli siirtyy seuraaville. Daisyn isä on ollut parantumaton häntäheikki, joten isää ihannoiva Daisykin on harrastanut huolettomia irtosuhteita. Ruthissa puolestaan vaikuttaa olevan kylmää ja laskelmoivaa kostonhimoa, joka tuntuu vain odottavan väkivaltaista purkautumista. Tätä korostetaan vihjaamalla, että Ruthin isän kuolema ei ehkä ollut aivan luonnollinen.

Romaani vaikuttaa siis ajautuvan kohti väkivaltaista loppuratkaisua. Useaan kertaan viitataan siihen, kuinka liian turvallinen ja tasainen elämä saa ihmiset hakeutumaan kriiseihin. Daisyn anoppi, joka on elänyt molemmat maailmansodat, kertoo, että sodat olivat tervetullutta vaihtelua turruttavaan turvallisuuteen. Väkivalta uhkaa myös englantilaisten rivitalojen pikkupuutarhojen takana yhteispuistoalueella, joka romaanissa saa vertauskuvallista syvyyttä luvattomien viettien purkautumispaikkana. 

Romaanin jännitteet saavuttavat huippunsa Egyptin matkalla, jolle Ruth ja Joe lähtevät yhdessä Daisyn ja tämän veljen kanssa. Dramaattisen, Joen henkeä uhanneen tapahtuman jälkeen Daisy ja Ruth nousevat Tutankhamonin haudasta uudelleen syntyneinä. He tuntuvat omaksuneet toisiltaan ystävänsä parhaat piirteet. Koeteltunakin ystävyys on säilynyt. Naiset pystyvät murtamaan aiempien sukupolvien tuhoisat käyttäytymismallit. 

Romaanissa kypsytelty väkivalta purkautuu kuitenkin päähenkilöiden ympärillä, kun Egyptin presidentti Anwar Sadat murhataan ja matkalaiset joutuvat hetkeksi levottomuuksien keskelle. Samaan aikaan kotona yhteispuistoalueen väkivallan uhka lopulta tavoittaa Ruthin perheen. Kodin turvaksi hankittua koiraa puistosta etsiessään Ruthin tytär joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Romaani kuitenkin päättyy onnellisiin tunnelmiin. Näyttää siltä, että ulkoisesta väkivallasta selvitään, jos perheen sisäinen harmonia on kunnossa.

The Ice House -romaanin kuvaus ystävyydestä ei ole epäuskottavan sokerinen. Ystävyyteen sisältyy paljon rakkautta mutta myös ongelmia, kaunaa, kateutta ja vihaa. Ystävyys ei ole tunne vaan sitoumus, pyrkimys jaettuun hyvään.

Virago-kustantamon naiskirjailijoita esiin nostavia vihreäkantisia pokkareita on kirjahyllyihini kertynyt useita. Ne ovat poikkeuksetta olleet tutustumisen arvoisia. Tästä Nina Bawdenin romaanista pidin kovasti – kuten perhettä oivaltavasti käsittelevistä romaaneista yleensäkin.  

Nina Bawdenin (1925 - 2012) laajasta tuotannosta on suomennettu seitsemän lasten- ja nuortenkirjaa. 

Nina Bawden, The Ice House. Virago Press 1993. Virago Modern Classics No. 381. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1983. 236 s.

----------------------

Helmet lukuhaasteen kohta 7: Kirja kertoo ystävyydestä.

Joyce Cary: Näinkin voi käydä

Lähettäessään minut vankilaan 
tuomari sanoi, että minä olin käyttäytynyt täysin moraalittoman naisen tavoin.

Näin aloittaa Sally Monday kertomuksen elämästään maailmansotien välisen ajan Englannissa. Romaanin viimeisessä luvussa hän kertoo ne seikat, jotka hänet lopulta veivät telkien taakse. Jo ensimmäinen virke paljastaa, että Sally toimii romaanin minäkertojana. Se paljastaa myös sen, että Sally näkee itsensä eri tavalla kuin muut ihmiset. Romaani esittää koomisesti sävytetyn moraliteetin puutteellisen itsetuntemuksen seurauksista. 

Jo romaanin toisella sivulla on mainio kohtaus, joka kertoo paljon romaanin teemasta. Alle 20-vuotias keittäjätär Sally on juuri mennyt naimisiin isäntänsä, nelissäkymmenissä olevan aran Matthew Mondayn kanssa. Kuherruskuukauden aikana pariisilaisessa tavaratalossa Sally luulee katsovansa oven läpi mutta näkeekin itse asiassa oman peilikuvansa:

Luulin katsovani ovesta toiseen halliin ja ajattelin: Katsos tuotakin tytönpullukkaa perunanenineen ja kiiltävine poskipäineen; hänhän näyttää aivan hyppäävän nahoistaan siitä hyvästä, että on saanut pariisilaishatun päähänsä. Eikö olisi helppoa lyödä vetoa, että hän oli viime viikolla Dartmouthin markkinoilla? Voipa melkein tuntea omenaviinin maun hänen huulillaan. On häpeällistä paljastaa itsensä – ja kansansa – tuolla tavalla ulkomaalaisille!

Vaikka Sally romaanin viimeisessä lauseessa vakuuttaa tuntevansa "heikon lihansa" paremmin kuin ennen, lukija voi aivan perustellusti olla uskomatta häntä. Kertojan herkullinen epäluotettavuus on yksi niistä syistä, jotka pitävät tämän romaanin edelleen lukemisen arvoisena.

Lähes täydellisestä itsepetoksestaan huolimatta Sally on ihastuttava romaanihenkilö. Nykyinen muotitermi kehollisuus kuvaa mainiosti hänen olemustaan. Hänen optimistisuutensa ja elämänilonsa pulppuaa näkyviin jokaisella sivulla. Hän nauttii ruoasta ja sen valmistamisesta, usein tapaammekin hänet keittiöstä, omimmasta valtakunnastaan. Kun 1930-luvun muoti alkoi suosia väljää vyötäröä, Sally pitää sitä hyvänä asiana "kaikille niille, jotka pitävät maukkaasta ruoasta". Hän iloitsee siitä, ettei naisen "enää tarvitse koettaa tehdä itsestään polkupyöränpumpun näköistä vain muodin vuoksi". 

Ilmiselvästi Sally nauttii myös muista lihan iloista. Jo ensimmäinen avioliitto varakkaan Matthew Mondayn kanssa paljastaa, että englantilaisen yhteiskunnan jyrkät säätyrajat kaatuvat ryskyen Sallyn eroottisen vetovoiman vaikutuksesta. Sallyn suhteet miehiin ovat romaanin keskeistä juoniainesta. Leskeksi jäätyään Sally solmii avioliiton kaltaisen suhteen ensin taidemaalari Gulley Jimsonin ja sitten kartanonomistaja Tom Wilcherin kanssa.  

Energiaa pursuava ja yhteisön normeista piittaamaton taiteilija Gulley Jimson on Sallyn elämän suuri rakkaus, josta hän ei koskaan pääse täysin irti. Syytä olisi, sillä pian suhteen alettua Jimson alkaa pahoinpidellä Sallya. 

Hän oli murskannut nenäni ja lyönyt hampaani melkein irti, ja vaikka en nenästäni suuria välittänytkään, sillä minun ikäiselleni naiselle sellainen olisi ollut turhamaista, pidin aina hyvää huolta hampaistani terveyteni vuoksi.

Tapa, jolla Sally yrittää oikeuttaa Gulley Jimsonin käytöksen, on surullista luettavaa. Se, miten hän vähättelee Jimsonin väkivaltaisuutta, kertoo paljon Sallyn suhtautumisesta muihinkin moraalisesti tuomittaviin tekoihin – myös omiinsa. Hän ummistaa niiltä silmänsä. Huolimatta jatkuvista viittauksista uskontoon ja ahkerasta kirkossakäynnistä Sally ei kuitenkaan ole vähääkään tekopyhä. Hän uskoo tarkoitusperien puhtauteen ja on siksi valmis antamaan hairahdukset anteeksi muille ja itselleen.

Sallyn tekee kiinnostavaksi ja eläväksi myös se, ettei hän ole johdonmukainen itsepetoksessaan. Hänen persoonallisuutensa väistää lopullista luokittelua. Välillä hän on hyvinkin tarkkanäköinen. Puolusteltuaan ensin pitkästi Jimsonin käytöstä hän toteaa:

Kun lyöty nainen palaa uudelleen piestäväksi, ei hän enää milloinkaan tule yhtä onnelliseksi kuin oli ennen sitä eikä hän enää voi pitää henkistä ryhtiään suorana. Hän on tyytymätön itseensä, ja se vaikuttaa hänen koko olemukseensa. Minun arvoni laski, kun palasin Gulleyn luokse.

Näinkin voi käydä on romaanitrilogian ensimmäinen osa. Kaikki osat kertovat samoista henkilöistä ja osittain samoista tapahtumista. Jokaisessa osassa on minäkertoja, toisessa osassa (Uuden taivaan alla) Tom Wilcher ja kolmannessa (Jimson ja valaskala) Gulley Jimson. Tämän ensimmäisen osan perusteella seuraavatkin osat luultavasti täytyy lukea. Sen verran houkutteleva on trilogian avaus. En lainkaan ihmettele, että Hannu Salama uransa alkuvaiheessa piti näitä romaaneja jonkinlaisina esikuvinaan.

Käännös maistui paikoin juuri siltä – käännökseltä – mutta ei kuitenkaan häirinnyt liikaa. Totta puhuen aika moni 40- ja 50-luvun suomalainenkin romaani maistuu nykyään käännökseltä. Sen verran muodollisempaa kirjakieltä tuohon aikaan suosittiin. Veijo Meri ja monet muut 60-lukulaiset tekivät kyllä valtavan palveluksen suomalaiselle kirjallisuudella ammentamalla uutta voimaa puhekielestä.

Joyce Cary, Näinkin voi käydä. Gummerus 1952. Englanninkielisestä alkuteoksesta Herself Surprised (1941) suomentanut Matti Karjalainen. 242 s.

----------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 32: Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

Pirkko Saisio: Passio

Passio on iso sana. Siihen sisältyy halu, nautinto, pelko ja kärsimys. Ylpeys ja nöyryys. Näistä kertoo myös Pirkko Saision romaani. Se kertoo paljosta muustakin: tästä romaanista jokainen lukija löytää sen, mitä etsii ja kaipaa. Jos autiolle saarelle saisi mukaansa vain yhden kirjan, tämä voisi olla se.

Epäjärjestystä oli kaikkialla, eikä ihminen ollut viisaampi kuin lammas, sen oli Girolamo Savonarola huomannut jo kauan sitten.

     Ihmisen halut olivat monimutkaisempia kuin lampaan, mutta yhtä lyhytnäköisiä. Yhtä mitättömiä.

     Lammas halusi ruohoa, vettä, parittelua, etsi toisista lampaista turvaa.

     Ihminen halusi kaikkea samaa, sen lisäksi kultaa.

Kirja kuljettaa lukijan 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin useiden välietappien kautta. Mukana on tunnettuja historian henkilöitä sekä niitä, joiden elämäntarina kerrotaan nyt ensimmäistä kertaa. Ihailtavalla varmuudella kirjailija vetää lukijan osaksi juutalaisten selviytymistaistelua Venetsian Cannaregion ghetossa ja Wienissä, puolalaisen luostarin järkyttäviin ihmiskohtaloihin, laajan Venäjän ylhäisön ja musikoiden ihmeellisesti toisiinsa nivoutuviin ihmiskohtaloihin, kauhukertomukseen virolaisesta muotokuvamaalarista, sisällissodan jakamaan Helsinkiin ja Neuvostoliiton vankileirien saaristoon Solovetskin luostarin pakkotyöläisten pariin. Raskaita kohtaloita keventää kertojan myötätunto ja huumori.  

Aikakaudet, maantieteelliset sijainnit ja ihmiskohtalot sitoo yhteen kulta. Jalokivin koristeltu kultakoru kulkee halki Euroopan ja läpi vuosisatojen. Jalokivet vaihtuvat matkalla rahaksi ja ihmisen elintarvikkeiksi, omaisuuden tuomaksi turvaksi; kulta muuttuu syntiinlankeemusta kuvaavasta korusta ikonin riisaksi, sitten kultapisaroiksi ja edelleen neuvostoliittolaisten työn sankareiden kunniamerkeiksi.

Lukija oppii pian odottamaan ja arvailemaan, kenelle ja miten koru seuraavaksi päätyy. Romaanin leikkaukset tarinasta toiseen ovat nopeita. Sen kerronnan imu on vastustamaton. Tarinat etenevät ilmavasti lyhyinä kappaleina. Lopussa oli pakko hidastaa tahtia, jotta kirja ei loppuisi liian pian. Ne jotka ovat tutustuneet Pirkko Saision tuotantoon laajemmin, voivat paremmin arvioida, onko Saisio tässä kirjassa löytänyt aivan uuden tavan kirjoittaa. Muutaman näkemäni Saision näytelmän perusteella en osannut odottaa tätä tarinoiden riemukasta runsautta. Ilman puolisoni yllytystä tuskin edes olisin ymmärtänyt tarttua tähän kirjaan. Lukematta jättäminen olisi ollut suuri vahinko.

Romaani käsittelee suuria teemoja. Siinä on vahva uskonnollinen pohjavire, vaikka Jumala pirskahtelevan luomisvimmansa ja sattumanvaraisen armeliaisuutensa jälkeen näyttääkin menettävän kiinnostuksen luotuihinsa. Kuten säälimätön konna Pietro Calimani kuolinvuoteellaan toteaa:

Kyselin Jumalalta, miksi hän palkkasoturiksi oli minut johdattanut, mutta ei Jumala mitään vastannut, arveli ehkä, että hän kun on järjestänyt jo sen, että ihminen nukkuu katon alla ja syö vatsansa täyteen päivittäin, niin voi se ihminen jotakin itsekin ajatella.

Sieluaan etsii niin rikas kuin köyhä, niin ryöväri kuin munkki ja nunna. Harva sen näyttää pyrkimyksestään huolimatta varmuudella löytävän. Yhdelle sielu on aivojen materiaa ja hajoaa samalla kuin ruumiskin, toiselle se on vain nimitys parhaille pyrkimyksillemme. Tuntematon kiehtoo meitä ja houkuttelee luotaamaan omia syvyyksiämme. Etsimisessä on onni.

Oliko se kummallinen asia, joka oli jokaisen ihmiselämän tavoitelluin päämäärä, onni, lopultakin vain kaipaamisen kaipaamista?

Romaanissa on kaunis vertaus siitä, miten merkityksellisyys piiloutuu arkiseen. Taiteilija Rybakov kertoo virolaiselle oppilaalleen Jaan Haamerille Pieter Brueghelin maalauksesta Ikaroksen putoaminen, jonka etuala on realistinen: maanviljelijä kyntää, lampaat kuljeskelevat, onkimies kalastaa. Katsoja kiinnittää huomionsa näihin hahmoihin eikä välttämättä edes huomaa taivaalta pudonneen Ikaroksen sätkiviä jalkoja tai taustan satumaisia jääpalatseja.

– Katso tarkasti, Jaan pieni, oli Maksim Rybatsky sanonut. – Näin tapahtuvat maailman ihmeet.

– Mitä tarkoitatte, oli Jaan kysynyt.

– Kukaan ei huomaa mitään, oli Maksim Rybatsky vastannut. – Ja sitä, joka huomaa, pidetään lapsellisena. Sitä joka uskaltaa nähdä, väitetään hulluksi.

Myöhemmin Haamer löytää oman tyylinsä. Samalla tavalla kuin kirjassa kuvataan Haamerin tyyliä, voitaisiin kuvata Pirkko Saision kirjoitustapaa tässä hämmästyttävässä romaanissa:

Haamerin maailma oli uniikki, synkkä, eikä kuitenkaan ollut.

     Hänen maailmastaan hehkui outo musta valo, ja niissä valve, uni ja kaipaus sulautuivat yhteen, ja kaikessa, kuten pihamaalle jääneessä härän pääkallossa, sen tyhjissä silmäkuopissa, avuttomissa sorkissa ja katkenneissa sarvissa yhdistyivät halu ja ylpeys ja epätoivo.   

Pirkko Saisio, Passio. Siltala 2021. Graafinen suunnittelu: Elina Warsta. 732 s.

--------------------------- 

Helmet-lukuhaasteen kohta 1: Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota.

Joyce Carol Oates: Night. Sleep. Death. The Stars.

Joyce Carol Oates kirjoitti Twitterissä tänään suurin piirtein näin (oma käännökseni): Uskon vakavasti, että ainoastaan fiktion, elokuvien, taiteen kautta ne ihmiset, jotka haluavat kohdata "rakenteellisen rasismin" ennen ja nyt, saavat laajemman (valkoisen) yleisön ymmärtämään. Teoriat, aatteet, kolumnit, esseet eivät herätä tunnereaktioita, jotka vaaditaan myötätunnon heräämiseen hyväksikäytettyjä kohtaan.

Vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissaan Night. Sleep. Death. The Stars. Oates toimii juuri tämän esittämänsä ajatuksen mukaisesti. Romaanissa hyväosainen amerikkalaisperhe joutuu kohtaamaan pikkukaupungin piilevän rasismin ja poliisiväkivallan karmealla tavalla.

Kotimatkallaan kirjastolautakunnan kokouksesta 67-vuotias John Earle "Whitey" McClaren, kirjapainoyhtiön toimitusjohtaja ja kotikaupunkinsa entinen pormestari, näkee poliisien pahoinpitelevän tummaihoista miestä tien reunassa. Whitey, joka on tuntenut ylpeyttä hyvistä suhteistaan kaupungin poliisivoimiin, pysäyttää autonsa ja puuttuu tilanteeseen. Tästä on seurauksena se, että poliisien väkivalta kohdistuu häneen itseensä silmittömällä tavalla. Hänet kaadetaan maahan ja vaikka hän ei vastustele, häntä ammutaan useita kertoja tainnutusaseella. Tässä käsittelyssä Whitey saa aivoinfarktin. Säikähtäneet poliisit hälyttävät paikalle ambulanssin mutta poistuvat itse paikalta ennen sen saapumista.

Whiteyn toipuminen sairaalassa sujuu aluksi hyvin, vaikka puhekykyään hän ei saa takaisin eikä voi itse kertoa, mitä hänelle on tapahtunut. Kahden viikon sairaalajakson jälkeen, juuri kun hänet ollaan siirtämässä kuntoutuslaitokseen, Whitey sairastuu keuhkokuumeeseen ja kuolee.

Whiteyn leski ja hänen viisi aikuista lastaan saavat vähitellen tietää, mitä Whiteylle tien laidalla tapahtui. Poliisien alkuperäisen hyökkäyksen kohde, intialaista syntyperää oleva lääkäri Azim Murthy, ottaa yhteyttä Whiteyn perheeseen, koska uskoo Whiteyn pelastaneen hänen henkensä. 

Perhe nostaa oikeusjutun pahoinpitelyyn syyllistyneitä poliiseja vastaan, mutta rikossyyte kuivuu kasaan siinä vaiheessa, kun seurauksia pelkäävä Azim Murthy peruu todistajanlausuntonsa. Siviilikanne poliisilaitosta kohtaan etenee tuskastuttavan hitaasti. Se pulpahtaa esiin aina silloin tällöin romaanin kuluessa, mutta juonen keskipisteeksi se ei nouse missään vaiheessa. Epäilemättä romaani antaa hyvin todenmukaisen kuvan siitä, kuinka tämäntyyppiset oikeudenkäynnit vesittyvät ja väljähtyvät tilanteessa, jossa silminnäkijöitä ei ole tai jossa poliisi voi pelolla ohjailla todistajien käytöstä. Romaanin lopulla poliisilaitos viimein myöntää osavastuunsa Whiteyn kuolemaan ja on valmis korvauksiin. Veronmaksajat siis maksavat. Pahoinpitelyyn syyllistyneet poliisit selviävät ilman rangaistuksia ja saavat pitää virkansa.

Romaani ei taustalla aistittavasta rasismin vastaisesta agendastaan huolimatta ole liikkeellä vain yhden asian puolesta. Se on ennen kaikkea kuvaus ylemmän keskiluokan amerikkalaisesta perheestä 2010-luvulla. Aiheen ja käsittelytavan perusteella romaanin hengenheimolaiset löytyvät esimerkiksi Jonathan Franzenin tuotannosta.

Romaanin laajasta henkilögalleriasta tärkeimmäksi kohoaa Whiteyn leski, Jessalyn. Lesken tie itsetuhoisesta toivottomuudesta kohti uutta elämää ja uutta rakkautta on kuvattu niin sisäistetyllä tavalla, että voi hyvin ajatella Joyce Carol Oatesin kirjoittavan omasta kokemuksestaan nyt jo kaksinkertaisena leskenä. Romaani on omistettu Oatesin toisen aviomiehen, Charlie Grossin, muistolle.

Whitey on monessa suhteessa ollut erinomainen aviomies. Hän on taannut perheelleen korkean elintason ja arvostetun aseman yhteisössä. Kestää kauan ennen kuin Jessalyn pystyy edes itselleen myöntämään, että erinomaisuudellaan Whitey oli vienyt hapen ympäriltään. 

She had married the man who'd loved her. She had rejoiced in the man's love, she had allowed herself to be adored as a woman who was someone other than herself, and this woman she had become, to please the man who loved her. What was wrong with that? What was the mistake in that? Otherwise, the children would not exist.

Missään vaiheessa Jessalyn ei kuitenkaan täysin pääse irti Whiteysta, eikä haluakaan. Kuolemansakin jälkeen Whitey kulkee hänen matkassaan eräänlaisena sisäisenä äänenä ja neuvonantajana. 

Se, että Jessalynin uusi rakkaus on latinalaisamerikkalaista syntyperää, nostaa jälleen esiin keskiluokan piilevän rasismin: "hispano" on sille kasvoton ja nimetön puutarhuri tai muu työläinen, automaattisesti epäluotettava ja rahanhimoinen. Jessalynin lapsista varsinkin kolmella vanhimmalla on suuria vaikeuksia hyväksyä Hugo Martinezin ilmaantumista heidän äitinsä elämään. 

Jokainen Jessalynin ja Whiteyn nyt jo aikuisista lapsista saa runsaasti tilaa romaanissa. Isossa perheessä on sisäisiä jännitteitä ja mielenkiintoisia jakolinjoja. Perheen lasten kautta saamme kiinnostavan näköalan amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Kovin kaukana se ei ole suomalaisesta todellisuudesta. Ehkä kuitenkaan meillä ei ihmisten arvo määräydy yhtä voimakkaasti heidän varallisuudestaan. Rasismi ei niin ikään meillä ole ihan yhtä syvällä rakenteissa. Voi tietenkin olla, että minä suljen silmäni todellisuudelta. Haluaisin myös uskoa, että suomalainen perhe kestää rosoja paremmin kuin amerikkalainen. Meillä ei ole aivan yhtä voimakasta ongelmien piilottamisen perinnettä. 

Vanhin lapsista, hieman alle 40-vuotias Thom, on ollut komea, urheilullinen ihannepoika, josta Whitey-isä on kasvattanut imperiuminsa perijää. Thom on yrittänyt olla häneen kohdistuvien odotusten arvoinen. Vain joinain heikkoina hetkinään hän on äidilleen tunnustanut riittämättömyyden tunteensa. Thomissa on paljon purkautumaisillaan olevaa agressiota: hän muun muassa haaveilee murhaavansa isänsä kuolemaan syyllistyneet poliisit. Thomin päällisin puolin onnellisen avioliiton hajoaminen on yksi romaanin sivujuonista.

Lapsista toinen, Beverly, on hieman kliseinen viiniä lipittelevä ja masennuspillereitä napsiva kotirouva. Nuoruuden koulutanssiaisten kuningattaren on vaikea hyväksyä elämäänsä, jossa hän on jäänyt ilman korkeampaa koulutusta ja työuraa. Perhe, jonka vuoksi hän tuntee uhranneensa omat tavoitteensa, ei pidä häntä arvossa: lapset ovat töykeitä ja aviomies tapailee nuorempia naisia. Beverly aloittaa avioeron valmistelut, mutta sen toteutuminen jää romaanissa avoimeksi.

Kolmas lapsista, 35-vuotias Lorene, on urallaan menestynyt lukion rehtori. Hän uskoo olleensa isänsä suosikki, jonka isä pyysi aina kanssaan katsomaan videolta suosikkielokuvaansa Panssarikenraali Pattonia. Lorenen mielessä elokuvan panssarikenraalin loukkaavat ja kärttyiset lauseet ovat muuttuneet isän antamiksi ohjeiksi. Kunnianhimoisessa yrityksessään nostaa koulunsa sijoitusta kouluvertailussa hän on kadottanut opettajan kutsumuksensa, inhimillisyytensä ja melkein järkensäkin. Amerikkalaiselle naiselle hiukset näyttävät olevan hänen kruununsa. Lorenen henkinen mureneminen ilmenee ensimmäisenä siten, että hän alkaa kiskoa hiuksiaan irti tuppoina.

Lorene on luonut kouluun opettajien suosikkijärjestelmän, jota hän pitää yllä uhkailulla ja irtisanomisilla. Oppilaisiin hän suhtautuu vihollisina. Hän jopa tietoisesti tuhoaa häntä panetelleiden oppilaiden jatkomahdollisuudet hyviin yliopistoihin. Romaanin lopulla Lorenen paraneminen alkaa terapeutin avulla. Hän oppii, että ihmisen ei tarvitse olla hyvä tehdäkseen hyviä tekoja. 

Neljäs lapsista, 31-vuotias Virgil, on ollut perheen musta lammas. Hän on hylännyt keskiluokkaisen elämän ja asuu taiteilijakommuunissa. Isän kuoleman jälkeen Virgilin taide kokee muodonmuutoksen: hän luopuu hyvin kauppansa tehneen koristetaiteen luomisesta ja siirtyy kohti suurempia, kantaaottavia veistoksia. Myös Virgilin seksuaalinen identiteetti kokee romaanissa murroksen, kun hän yllätyksekseen huomaa rakastuneensa miespuoliseen nigerialaissyntyiseen taiteilijatoveriinsa. Isän kuolema on kaikille lapsille suuri järkytys, mutta siihen sopeutuminen auttaa heitä jokaista kohti selkeämpää käsitystä itsestään.

Nuorin tytär, 29-vuotias Sofia, ei enää isänsä kuoleman jälkeen pysty palaamaan aikaisempaan työhönsä tutkimuslaboratorioon, jossa hänen tehtävänään on ollut koe-eläinten lopettaminen myrkkypistoksilla. Sofia aloittaa myös suhteen itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman tutkijan kanssa. Ehkä kyseessä on jonkinlainen oidipaalinen kouristus. Romaanin lopulla Sofia pistää uuden suhteen katkolle ja lähtee opiskelemaan lääketiedettä.

Joyce Carol Oatesilla on taito mennä henkilöidensä nahkoihin. Henkilöt ovat täysin uskottavia. Lukija löytää heistä pian omat suosikkinsa tai samastumiskohteensa. Pidän siitä, että voin suhtautua romaanihenkilöihin kuin ystäviin: tiedän heistä tarpeeksi, jotta voin ymmärtää heidän tekojaan ja ajatuksiaan silloinkin, kun en hyväksy niitä. Jokainen päähenkilö pääsee vuorollaan ja useaan otteeseen esittämään oman näkökulmansa. Hugo Martinez on tässä suhteessa poikkeus: romaanin jännitteen säilymisen kannalta on olennaista, että hänen ajatuksiinsa emme pääse sisälle. Näin lukija – kuten jokainen romaanin keskeinen henkilökin – joutuu muodostamaan käsityksensä Martinezin motiiveista omien ennakkoluulojensa pohjalta. 

Romaanin nimi tulee Walt Whitmanin runosta A Clear Midnight, joka on romaanin mottona ja jonka Hugo Martinez lausuu romaanin loppupuolella Beverlyn järjestämällä kiitospäivän aterialla:

This is thy hour, O Soul, thy free flight into wordless,

Away from books, away from art, the day erased, the lesson done,

Thee fully forth emerging, silent, gazing, pondering the themes thou lovest best.

Night, sleep, death and the stars.

Useimmat runon kuulijat ovat haltioissaan. Beverly kuitenkin pahoittaa mielensä siitä, että iloinen juhla pilataan sellaisilla sopimattomilla sanoilla kuin yö, kuolema ja tähdet.

Joyce Carol Oates, Night. Sleep. Death. The Stars. 4th Estate 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2020. 787 s.

----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 35: Kirjassa on oikeudenkäynti.

Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Jari Tervon uusin romaani löytyi joululahjapaketista. Lahja oli mieluinen, sillä Tervon romaanit ovat kuin Disneyn pitkät piirretyt: taitavasti tehtyjä ja viihdyttäviä. Ne yhdistelevät hauskaa, vakavaa ja jännittävää siten, että katsojan tai lukijan mielenkiinto pysyy varmasti vireillä loppuun asti. Ansaitsemaansa arvostusta ne eivät ikävä kyllä aina saa.

Miten kirjoittaa kieltä, jota ei ole.

Kansalle, joka ei osaa lukea.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa kertoo Mikael Agricolan elämästä ja kuolemasta. Romaani jakautuu neljään kirjaan, joista jokainen keskittyy yhteen tärkeään vaiheeseen suomen kirjakielen isän elämässä. Takaumien kautta esitetään myös Agricolan toimet näiden avainkohtien välillä. Kerronnan näkökulma on useimmiten Agricolan tai hänen ystävänsä Petrus Paljaspään. Martti Lutherille kirjoitetuissa "tunnustuksissa" sekä Birgitta-puolisolle kirjoitetuissa kirjeissä Mikael Agricola kertoo elämästään minämuodossa. Romaani perustuu tositapahtumiin niiltä osin, kuin ne ylipäätään ovat tiedossa, mutta muuten siinä otetaan täydet kaunokirjallisuuden vapaudet. Romaanin Agricolalla on kaksi suurta salaisuutta, joista virallinen historiankirjoitus ei puhu mitään. Molemmat estäisivät pappina toimimisen, jos ne tulisivat julki.

Ensimmäinen salaisuuksista on epilepsia, kaatumatauti. Sitä yritetään romaanissa parantaa välillä hengenvaarallisin keinoin, toisinaan pelkästään tehottomin. Toinen salaisuus on aatteellinen: Agricola uskoo, että Jumala on nainen. Tai nainen on Jumala. Blogikirjoituksessani Tervon edellisestä Aamen-romaanista väitin, että Tervon maailmassa ainoa positiivinen jumaluus on Eros. Taisin olla väärässä. Ehkä se onkin Venus. Tai ehkä ei sittenkään, kannattaa kysyä siltä joka tietää. Viimeisinä sanoinaan miehelleen Agricolan Birgitta-vaimo sanoo: Olen ihminen.

Kirjan Mikael-poika kerää meheviä ilmauksia ja Malin-piian kipakoita haukkumasanoja jo lapsesta pitäen. Hän kirjoittaa ne hiilellä laudankappaleille ja säilöö vintille talteen. Sama verevän kielen arvostus leimaa koko romaania. Etenkin Martti Luther, Kustaa Vaasa ja Venäjän tsaari Iivana ammentavat estoitta sanaisista arkuistaan. Kielen kautta lukijalle avautuu mainio luonnekuva Martti Lutherista, ylevää ja alhaista yhdistelevästä hengellisestä johtajasta, sontasäkistä ja pyhimyksestä, joka pohjimmiltaan janoaa marttyyriutta. Kustaa Vaasa ja Iivana muistuttavat toisiaan rajattoman vallan pönkittämässä ylimielisyydessään. Iivana on lisäksi sadisti, minkä Agricola tässä romaanissa kouriintuntuvasti saa kokea.

Romaanin viimeisen jakson rauhanneuvottelut Moskovassa ovat erityisen dramaattiset ja jännittävät. Tämän jakson mielenkiintoisimpana henkilönä pidin kuninkaallista kirjuria Olavi Larsinpoikaa, joka  tosiasiallisesti johtaa Ruotsin valtuuskuntaa. Larsinpojassa romaani luo kuvan järki-ihmisestä, reaalipoliitikosta,  realistista ilman harhakuvitelmia. Hänellä olisi myös ratkaisu siihen, miten voitaisiin tieteellisesti selvittää, talvehtiiko pääsky, Agricolan sielunlintu, todella järven pohjassa, kuten ajan luonnonoppi väitti.

Romaanin kieli on mukavalla tavalla nykyaikaista ja samalla vanhahtavan oloista, kuten 1500-luvulle sijoittuvalle kirjalle sopiikin. Aluksi hieman oudostuttanut tuo- ja nuo-pronominien käyttö persoonapronomineina alkoi pian tuntua luontevalta. Useissa kohdissa hän-pronomini olisi vaikuttanut suorastaan teennäiseltä. Millä korvaisit nuo-sanan seuraavassa esimerkissä? He viittaisi Agricolaan ja Larsinpoikaan. Rakennusmiehet olisi pitkä ja toisteinen.

Agricola ja Larsinpoika kävelivät portaissa ja alakerran hallissa läpi rakennusmiesten parven. Nuo kantoivat lastoja ja laastiastioita, kirveitä, vuolurautoja, huterilla pukeilla tiiliä ja heinillä vuoratuissa laatikoissa kirkkaita kaakeleita.

Agricolan kautta Jari Tervo esittelee myös oman kirjallisen tyylioppinsa. Kirjanpainaja Amund Lauritsanpoika opettaa Agricolalle:

Ei hyövännyt tuhlata rahaa itsestäänselviin sanoihin, turhiin kirjakkeisiin: vettä oli turha luonnehtia märäksi, aurinkoa kuumaksi tai tyttöä nuoreksi.

Tervo kirjoittaa kuin stand up -koomikko: jokaisen luvun – melkeinpä jokaisen kappaleen – päättää punchline, huipentuma. Kerronnassa on koominen vire, joka tekee siedettäviksi tapahtumat, jotka muuten tuntuisivat liian julmilta. Jostain syystä tällaista koomista etäännyttämistä ei tunnuta arvostavan. Synkkä ja ahdistava löytää varmemmin tiensä erilaisten kirjallisuuspalkintoraatien sydämeen. Hauska on pinnallista, ahdistava on syvällistä. Näinkö helppoa on taiteen arvottaminen?

Vain kirjoitukseen voi ajatuksen kätkeä. Kun lukija löytää kätkön, hänestä tuntuu siltä kuin keksisi sen itse.

Jari Tervolla on jännittävä tapa sirotella tekstiinsä vihjeitä, jotka avautuvat lukijalle vasta kymmenien tai satojen sivujen päästä. Tekstissä on salalokeroita, joiden avaimet on huolellisesti piilotettu. Kirjailija arvostaa lukijaansa luottamalla tämän kykyihin. Lukijalle jää löytämisen ilo.

Onko romaanissa sitten jotain huonoa? No, makuasioitahan nämä ovat. Mielestäni viimeisen kappaleen dramaattinen yllätys ei tee romaanista parempaa. On kuin Tervo olisi halunnut kirjoittaa loppuun vielä yhden huipentuman, vääntää tiukalle vielä viimeisen ruuvin, jotta rakennelma tulisi valmiiksi. Ongelma on siinä, että liian tiukalle väännetty ruuvi halkaisee puun. Romaanissa pääsee voitolle Vaiva-Sturen tulkinta kristinuskosta: sen mukaan uskon ytimessä on pojanmurha. Tämä ei kuitenkaan ole ainakaan romaanin Agricolan käsitys, eikä se muutenkaan ole sopiva lopetus tälle ystävyyden, hellyyden ja rakkauden ylistyslaululle.

Yhden vaivaisen minua vaivanneen kohdan annan kuitenkin ilomielin anteeksi jo pelkästään tämän Melanchtonin suuhun laitetun ajatuksen takia:

Jumala keksi ajan turvatakseen ihmisille tilaisuuden lukea ja kirjoittaa, kohottaa päänsä eläinten yläpuolelle. Kun kuolinvuoteellaan kääntää kylkeään ja katsoo taakseen, katuu vain päiviä, jolloin ei tehnyt kumpaakaan.

Tai tämän romaanin Agricolan mietteen takia:

Tätä tahdoin: suomenkieliset voisivat puhua ja kirjoittaa niistä asioista, joista kaikki sivistyskansat keskustelevat. Kuvata ihmistä. Kuvata maailmaa. Kuvata mitä sijaitsee sisällämme ja mitä ulkopuolella. Miksi me täällä vaellamme? Mistä me iloitsemme? Miksi lyömme toisiimme haavoja? Että tajuaisimme, että emme olisi ainutkertaisia. Toiset ajattelevat ja tuntevat niin kuin me. Emme olisi yksin.

Jari Tervo, Pääskyt talvehtivat järven pohjassa. Otava 2021. Kansi: Tuuli Juusela. 456 s.

------------------------ 

Helmet-lukuhaasteen kohta 43: Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (esim. kohtiin 1, 2, 5, 7, 9, 14, 16, 26, 29, 30, 31, 32, 35 ja 37).