Joyce Carol Oates: Night. Sleep. Death. The Stars.

Joyce Carol Oates kirjoitti Twitterissä tänään suurin piirtein näin (oma käännökseni): Uskon vakavasti, että ainoastaan fiktion, elokuvien, taiteen kautta ne ihmiset, jotka haluavat kohdata "rakenteellisen rasismin" ennen ja nyt, saavat laajemman (valkoisen) yleisön ymmärtämään. Teoriat, aatteet, kolumnit, esseet eivät herätä tunnereaktioita, jotka vaaditaan myötätunnon heräämiseen hyväksikäytettyjä kohtaan.

Vuonna 2020 ilmestyneessä romaanissaan Night. Sleep. Death. The Stars. Oates toimii juuri tämän esittämänsä ajatuksen mukaisesti. Romaanissa hyväosainen amerikkalaisperhe joutuu kohtaamaan pikkukaupungin piilevän rasismin ja poliisiväkivallan karmealla tavalla.

Kotimatkallaan kirjastolautakunnan kokouksesta 67-vuotias John Earle "Whitey" McClaren, kirjapainoyhtiön toimitusjohtaja ja kotikaupunkinsa entinen pormestari, näkee poliisien pahoinpitelevän tummaihoista miestä tien reunassa. Whitey, joka on tuntenut ylpeyttä hyvistä suhteistaan kaupungin poliisivoimiin, pysäyttää autonsa ja puuttuu tilanteeseen. Tästä on seurauksena se, että poliisien väkivalta kohdistuu häneen itseensä silmittömällä tavalla. Hänet kaadetaan maahan ja vaikka hän ei vastustele, häntä ammutaan useita kertoja tainnutusaseella. Tässä käsittelyssä Whitey saa aivoinfarktin. Säikähtäneet poliisit hälyttävät paikalle ambulanssin mutta poistuvat itse paikalta ennen sen saapumista.

Whiteyn toipuminen sairaalassa sujuu aluksi hyvin, vaikka puhekykyään hän ei saa takaisin eikä voi itse kertoa, mitä hänelle on tapahtunut. Kahden viikon sairaalajakson jälkeen, juuri kun hänet ollaan siirtämässä kuntoutuslaitokseen, Whitey sairastuu keuhkokuumeeseen ja kuolee.

Whiteyn leski ja hänen viisi aikuista lastaan saavat vähitellen tietää, mitä Whiteylle tien laidalla tapahtui. Poliisien alkuperäisen hyökkäyksen kohde, intialaista syntyperää oleva lääkäri Azim Murthy, ottaa yhteyttä Whiteyn perheeseen, koska uskoo Whiteyn pelastaneen hänen henkensä. 

Perhe nostaa oikeusjutun pahoinpitelyyn syyllistyneitä poliiseja vastaan, mutta rikossyyte kuivuu kasaan siinä vaiheessa, kun seurauksia pelkäävä Azim Murthy peruu todistajanlausuntonsa. Siviilikanne poliisilaitosta kohtaan etenee tuskastuttavan hitaasti. Se pulpahtaa esiin aina silloin tällöin romaanin kuluessa, mutta juonen keskipisteeksi se ei nouse missään vaiheessa. Epäilemättä romaani antaa hyvin todenmukaisen kuvan siitä, kuinka tämäntyyppiset oikeudenkäynnit vesittyvät ja väljähtyvät tilanteessa, jossa silminnäkijöitä ei ole tai jossa poliisi voi pelolla ohjailla todistajien käytöstä. Romaanin lopulla poliisilaitos viimein myöntää osavastuunsa Whiteyn kuolemaan ja on valmis korvauksiin. Veronmaksajat siis maksavat. Pahoinpitelyyn syyllistyneet poliisit selviävät ilman rangaistuksia ja saavat pitää virkansa.

Romaani ei taustalla aistittavasta rasismin vastaisesta agendastaan huolimatta ole liikkeellä vain yhden asian puolesta. Se on ennen kaikkea kuvaus ylemmän keskiluokan amerikkalaisesta perheestä 2010-luvulla. Aiheen ja käsittelytavan perusteella romaanin hengenheimolaiset löytyvät esimerkiksi Jonathan Franzenin tuotannosta.

Romaanin laajasta henkilögalleriasta tärkeimmäksi kohoaa Whiteyn leski, Jessalyn. Lesken tie itsetuhoisesta toivottomuudesta kohti uutta elämää ja uutta rakkautta on kuvattu niin sisäistetyllä tavalla, että voi hyvin ajatella Joyce Carol Oatesin kirjoittavan omasta kokemuksestaan nyt jo kaksinkertaisena leskenä. Romaani on omistettu Oatesin toisen aviomiehen, Charlie Grossin, muistolle.

Whitey on monessa suhteessa ollut erinomainen aviomies. Hän on taannut perheelleen korkean elintason ja arvostetun aseman yhteisössä. Kestää kauan ennen kuin Jessalyn pystyy edes itselleen myöntämään, että erinomaisuudellaan Whitey oli vienyt hapen ympäriltään. 

She had married the man who'd loved her. She had rejoiced in the man's love, she had allowed herself to be adored as a woman who was someone other than herself, and this woman she had become, to please the man who loved her. What was wrong with that? What was the mistake in that? Otherwise, the children would not exist.

Missään vaiheessa Jessalyn ei kuitenkaan täysin pääse irti Whiteysta, eikä haluakaan. Kuolemansakin jälkeen Whitey kulkee hänen matkassaan eräänlaisena sisäisenä äänenä ja neuvonantajana. 

Se, että Jessalynin uusi rakkaus on latinalaisamerikkalaista syntyperää, nostaa jälleen esiin keskiluokan piilevän rasismin: "hispano" on sille kasvoton ja nimetön puutarhuri tai muu työläinen, automaattisesti epäluotettava ja rahanhimoinen. Jessalynin lapsista varsinkin kolmella vanhimmalla on suuria vaikeuksia hyväksyä Hugo Martinezin ilmaantumista heidän äitinsä elämään. 

Jokainen Jessalynin ja Whiteyn nyt jo aikuisista lapsista saa runsaasti tilaa romaanissa. Isossa perheessä on sisäisiä jännitteitä ja mielenkiintoisia jakolinjoja. Perheen lasten kautta saamme kiinnostavan näköalan amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Kovin kaukana se ei ole suomalaisesta todellisuudesta. Ehkä kuitenkaan meillä ei ihmisten arvo määräydy yhtä voimakkaasti heidän varallisuudestaan. Rasismi ei niin ikään meillä ole ihan yhtä syvällä rakenteissa. Voi tietenkin olla, että minä suljen silmäni todellisuudelta. Haluaisin myös uskoa, että suomalainen perhe kestää rosoja paremmin kuin amerikkalainen. Meillä ei ole aivan yhtä voimakasta ongelmien piilottamisen perinnettä. 

Vanhin lapsista, hieman alle 40-vuotias Thom, on ollut komea, urheilullinen ihannepoika, josta Whitey-isä on kasvattanut imperiuminsa perijää. Thom on yrittänyt olla häneen kohdistuvien odotusten arvoinen. Vain joinain heikkoina hetkinään hän on äidilleen tunnustanut riittämättömyyden tunteensa. Thomissa on paljon purkautumaisillaan olevaa agressiota: hän muun muassa haaveilee murhaavansa isänsä kuolemaan syyllistyneet poliisit. Thomin päällisin puolin onnellisen avioliiton hajoaminen on yksi romaanin sivujuonista.

Lapsista toinen, Beverly, on hieman kliseinen viiniä lipittelevä ja masennuspillereitä napsiva kotirouva. Nuoruuden koulutanssiaisten kuningattaren on vaikea hyväksyä elämäänsä, jossa hän on jäänyt ilman korkeampaa koulutusta ja työuraa. Perhe, jonka vuoksi hän tuntee uhranneensa omat tavoitteensa, ei pidä häntä arvossa: lapset ovat töykeitä ja aviomies tapailee nuorempia naisia. Beverly aloittaa avioeron valmistelut, mutta sen toteutuminen jää romaanissa avoimeksi.

Kolmas lapsista, 35-vuotias Lorene, on urallaan menestynyt lukion rehtori. Hän uskoo olleensa isänsä suosikki, jonka isä pyysi aina kanssaan katsomaan videolta suosikkielokuvaansa Panssarikenraali Pattonia. Lorenen mielessä elokuvan panssarikenraalin loukkaavat ja kärttyiset lauseet ovat muuttuneet isän antamiksi ohjeiksi. Kunnianhimoisessa yrityksessään nostaa koulunsa sijoitusta kouluvertailussa hän on kadottanut opettajan kutsumuksensa, inhimillisyytensä ja melkein järkensäkin. Amerikkalaiselle naiselle hiukset näyttävät olevan hänen kruununsa. Lorenen henkinen mureneminen ilmenee ensimmäisenä siten, että hän alkaa kiskoa hiuksiaan irti tuppoina.

Lorene on luonut kouluun opettajien suosikkijärjestelmän, jota hän pitää yllä uhkailulla ja irtisanomisilla. Oppilaisiin hän suhtautuu vihollisina. Hän jopa tietoisesti tuhoaa häntä panetelleiden oppilaiden jatkomahdollisuudet hyviin yliopistoihin. Romaanin lopulla Lorenen paraneminen alkaa terapeutin avulla. Hän oppii, että ihmisen ei tarvitse olla hyvä tehdäkseen hyviä tekoja. 

Neljäs lapsista, 31-vuotias Virgil, on ollut perheen musta lammas. Hän on hylännyt keskiluokkaisen elämän ja asuu taiteilijakommuunissa. Isän kuoleman jälkeen Virgilin taide kokee muodonmuutoksen: hän luopuu hyvin kauppansa tehneen koristetaiteen luomisesta ja siirtyy kohti suurempia, kantaaottavia veistoksia. Myös Virgilin seksuaalinen identiteetti kokee romaanissa murroksen, kun hän yllätyksekseen huomaa rakastuneensa miespuoliseen nigerialaissyntyiseen taiteilijatoveriinsa. Isän kuolema on kaikille lapsille suuri järkytys, mutta siihen sopeutuminen auttaa heitä jokaista kohti selkeämpää käsitystä itsestään.

Nuorin tytär, 29-vuotias Sofia, ei enää isänsä kuoleman jälkeen pysty palaamaan aikaisempaan työhönsä tutkimuslaboratorioon, jossa hänen tehtävänään on ollut koe-eläinten lopettaminen myrkkypistoksilla. Sofia aloittaa myös suhteen itseään kaksikymmentä vuotta vanhemman tutkijan kanssa. Ehkä kyseessä on jonkinlainen oidipaalinen kouristus. Romaanin lopulla Sofia pistää uuden suhteen katkolle ja lähtee opiskelemaan lääketiedettä.

Joyce Carol Oatesilla on taito mennä henkilöidensä nahkoihin. Henkilöt ovat täysin uskottavia. Lukija löytää heistä pian omat suosikkinsa tai samastumiskohteensa. Pidän siitä, että voin suhtautua romaanihenkilöihin kuin ystäviin: tiedän heistä tarpeeksi, jotta voin ymmärtää heidän tekojaan ja ajatuksiaan silloinkin, kun en hyväksy niitä. Jokainen päähenkilö pääsee vuorollaan ja useaan otteeseen esittämään oman näkökulmansa. Hugo Martinez on tässä suhteessa poikkeus: romaanin jännitteen säilymisen kannalta on olennaista, että hänen ajatuksiinsa emme pääse sisälle. Näin lukija – kuten jokainen romaanin keskeinen henkilökin – joutuu muodostamaan käsityksensä Martinezin motiiveista omien ennakkoluulojensa pohjalta. 

Romaanin nimi tulee Walt Whitmanin runosta A Clear Midnight, joka on romaanin mottona ja jonka Hugo Martinez lausuu romaanin loppupuolella Beverlyn järjestämällä kiitospäivän aterialla:

This is thy hour, O Soul, thy free flight into wordless,

Away from books, away from art, the day erased, the lesson done,

Thee fully forth emerging, silent, gazing, pondering the themes thou lovest best.

Night, sleep, death and the stars.

Useimmat runon kuulijat ovat haltioissaan. Beverly kuitenkin pahoittaa mielensä siitä, että iloinen juhla pilataan sellaisilla sopimattomilla sanoilla kuin yö, kuolema ja tähdet.

Joyce Carol Oates, Night. Sleep. Death. The Stars. 4th Estate 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2020. 787 s.

----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 35: Kirjassa on oikeudenkäynti.