Pian kaikkitietävän kertojan huomio kiinnittyy Pariisin vasemman rannan taloon, joka on muutettu Punaisen Ristin sairaalaksi. Sitä johtaa tohtori Verne. Suuren arvotalon siviilipuolella asustaa tilapäisesti nuori leskiruhtinatar Clémence de Bormes, jonka teini-ikäinen tytär Henriette toipuu umpisuolen leikkauksesta. Rouva de Bormes on iloinen siitä, että tyttären sairastuminen on pakottanut hänet jäämään Pariisiin. Hän on henkilö, joka haluaa olla näyttämön keskellä.
Melko pian rouva de Bormes alkaa ajankulukseen organisoida autosaattuetta, jonka on määrä hakea haavoittuneita sotilaita pois rintamalta. Avukseen hän saa rouva Valichen, joka on värväytynyt Punaisen Ristin sairaanhoitajaksi ja tuonut mukanaan miesystävänsä, jota väittää kirurgiksi, vaikka tämä todellisuudessa on koulutukseltaan hammaslääkäri. Kertojan suhtautuminen rouva Valicheen ei jää epäselväksi.
Elle était aussi laide, vulgaire et rapace que madame de Bormes était belle, noble, désintérressée. Ces deux femmes se rencontraient sur le terrain de l'intrigue. Simplement, l'une intriguait pour son plaisir, l'autre pour son intérêt.
(Hän oli yhtä ruma, alhainen ja ahne kuin rouva de Bormes oli kaunis, jalo, epäitsekäs. Nämä kaksi naista kohtasivat juonittelun maaperällä. Toinen vain juonitteli mielihyvänsä vuoksi, toinen oman hyötynsä takia.)
Jos kertojan asenne tuo mieleen sadun selkeärajaisen hyvän ja pahan erottelun, ei varmaan olla ihan hakoteillä. Sadut ja myytit olivat aina lähellä kirjailija Jean Cocteaun sydäntä.
Tarvittavien kulkulupien saaminen ambulansseille osoittautuu hankalaksi. Nyt astelee sairaalan pihalle romaanin keskushenkilö, Guillaume Thomas. Tämä 16-vuotias poika olisi uteliaisuuttaan halunnut mukaan rintamalle, mutta koska hänen ikänsä ei riitä, hän turvautuu valheeseen: hän hankkii itselleen asepuvun ja väittää olevansa Guillaume Thomas de Fontenoy, kuuluisan kenraali de Fontenoyn veljenpoika. Hän väittää myös olevansa kenraali d'Ancourtin sihteeri ja on nyt toimettomana, koska kenraali on tuotu sairaalaan jalka-amputaatiota varten. Leikkaus ei ole onnistunut toivotusti: kenraali on sekava ja hänen odotetaan menehtyvän pian.
de Fontenoyn maineikas nimi avaa kaikki lukot. Guillaume hankkii nopeasti ambulanssisaattueelle tarvittavat luvat. Saattueen avustusretkestä tosin tulee farssimainen sotku, josta on hyvin vähän hyötyä kenellekään. Melkoista sekamelskaa on sota yleensäkin tässä romaanissa: yksittäiset ihmiset toimivat omien vaikuttimiensa vuoksi ilman yhteistä suunnitelmaa.
Guillaumesta tulee pian kaikkien lemmikki. Hän on kuin kala vedessä mihin hän ikinä ryhtyykään. Guillaumen luonnekuva on kuitenkin omalaatuisen epäselvä. Hän tuntuu olevan pelkkää pintaa, ikään kuin hänellä ei olisi omaa luonnetta ollenkaan. Guillaume Thomas on romaanin henkilöiden joukossa kuin katalyytti kemiallisessa reaktiossa, aine joka nopeuttaa reaktiota. Hän jää lopulta kuitenkin kaikille, myös itselleen, vieraaksi ja ulkopuoliseksi.
Rouva de Bormesin tytär Henriette rakastuu Guillaumeen tulisesti. Guillaume antaa tytön ymmärtää, että tunne on molemminpuolinen, mutta lukijan mielikuvaksi jää, että Guillaume ikään kuin kokeilee, miltä tuntuisi olla rakastunut. Aitoa tunnetta hänellä ei ole.
Rouva de Bormesia kosiskeleva Jour-lehden toimitusjohtaja Pesquel-Duport pelkää, että myös rouva de Bormes on ihastunut Guillaumeen ja saadakseen kilpailijan pois tieltään hän tukee täysin Henrietten ja Guillaumen suhdetta. Hän myös auttaa Guillaumea, kun tämä ilmoittaa haluavansa rintamalle Belgiaan.
Romaanissa on hienoja aihelmia, joita ei sitten kuitenkaan seurata loppuun asti. Mielenkiintoista on esimerkiksi se, että sekä tohtori Verne että johtaja Pesquel-Duport saavat jo melko pian tietoonsa, että Guillaume on huijari. Koska he itsekin hyötyvät Guillaumen valheista, he eivät kuitenkaan paljasta tätä. Tohtori Verne katoaa näkyvistämme romaanin keskivaiheilla eikä häneen sen koommin palata. Pesquel-Duport joutuu hankalaan tilanteeseen, kun näyttää siltä, että Guillaumen ja Henrietten avioliitosta saattaa tulla totta. Rouva de Bormes ei varmaan suhtautuisi suopeasti siihen, että johtaja on junaillut hänen vävykseen alaikäisen varattoman pojan.
Rintamalle Guillaume toiveidensa mukaisesti myös pääsee. Romaanin kuvauksessa asemasotavaiheesta Belgian juoksuhaudoissa kirjailija on epäilemättä käyttänyt omia kokemuksiaan. Jean Cocteau palveli ensimmäisessä maailmansodassa Punaisen Ristin ambulanssinkuljettajana. Romaanissa toisiaan vastassa olevien armeijoiden sotilaat vaikuttavat tuntevan jonkinlaista veljeyttä toisiinsa, vaikka kuolonuhreiltakaan ei vältytä. Ne selitetään harhalaukauksiksi. Rintamalla Guillaume tekeytyy sotilaaksi ja hänestä tulee pian suosittu tovereidensa keskuudessa. Tässä toveruudessa Guillaume romaanin aikana ensimmäisen ja ainoan kerran tuntuu pääsevän lähelle jonkinlaista käsitystä omasta perimmäisestä olemuksestaan.
Jatkossa on juonipaljastuksia, jotka haluat ehkä välttää, jos aiot lukea romaanin itse.
Guillaumelle käy loppujen lopuksi huonosti. Pohjattomassa optimismissaan ja siinä käsityksessään, että hänelle ei voi sattua mitään, hän lähtee vapaaehtoiseksi viestinviejäksi vihollislinjan tuntumaan. Hän saa tappavan luodin mahaansa. Tämän mestariteeskentelijän viimeinen ajatus on ironian läpitunkema:
Je suis perdu si je ne fais pas semblant d'être mort. (Olen hukassa jollen tekeydy kuolleeksi.)
Guillaumen kuolema ratkaisee johtaja Pesquel-Duportin ongelman: hänen ei tarvitse paljastaa Guillaumen salaisuutta, koska nuorten avioliitosta ei missään tapauksessa tule mitään. Rouva Valiche, tarinan pahis, joka on urkkinut tietoonsa Guillaumen henkilöllisyyden, käy kuitenkin pelkkää ilkeyttään kertomassa sen rouva de Bormesille ja tämän tyttärelle. Henriette luhistuu henkisesti, joutuu parantolaan ja tekee itsemurhan. Rouva de Bormes ja Pesquel-Duport päätyvät avioliittoon.
Romaanin yksi ajatuslinja on se, että ihmisestä tulee se, miksi hän tekeytyy. Päähenkilön hautakivessä sotilashautausmaalla Guillaume Thomasin nimikin on jo lähes kadonnut ja hänestä on tullut sotasankari de Fontenoy.
G. - T. de Fontenoy. Mort pour nous. (G. T. de Fontenoy. Kuollut meidän puolestamme.)
Jean Cocteau (1889 – 1963) oli todellinen taiteen moniottelija: runoilija, näytelmä- ja romaanikirjailija, kuvataiteilija, elokuvantekijä. Hänen muistonsa elää näyttävästi Villefranche-sur-Merin pikkukaupungissa, jonka Welcome Hotelin huoneessa 22 taiteilija asusti useaan otteeseen. Hän on kuvannut näitä vierailuja elämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Hotellin vieressä on pieni Pyhän Pietarin kappeli, joka on rakennettu jo 1300-luvulla, mutta se oli päässyt pahasti rapistumaan. Paikalliset kalastajat käyttivät sitä pyydystensä säilytyspaikkana. Kalastajien aloitteesta kappeli kunnostettiin 1950-luvulla ja Cocteau maalasi sen seinille Pietaria ja seudun kalastajia esittävät seinämaalaukset. Nykyisin kappeli on suosittu turistikohde. Uteliaan kävijävirran varmistaa se, että seinämaalausten kuvaaminen on ehdottomasti kielletty. Pääsylipputulot menevät kalastajien eläkerahastoon.
 |
| Welcome Hotel. Kuvan oikeassa reunassa Chapelle Saint-Pierre. Villefranche-sur-Mer 2019. |
Oma tutustumiseni Jean Cocteaun tuotantoon alkoi lähes kuusikymmentä vuotta sitten. Meille kotiin vastikään hankitusta Telefunken-merkkisestä ensimmäisestä televisiostamme katselin Jean Cocteaun käsikirjoittaman ja ohjaaman Kaunotar ja hirviö -elokuvan. Se teki lähtemättömän vaikutuksen pikkupoikaan.
Omat lapseni sitten katsoivat tuon satuelokuvan Disneyn versiona lukemattomat kerrat.
Molemmissa elokuvissa on sama kuvalliseen ilmaisuun liittyvä dramaturginen ongelma, jota ei kerrotussa sadussa ole. Kun hirviö elokuvan lopussa muuttuu prinssiksi, katsojan on vaikea peittää pettymystään. Mikään prinssi ei voi ulkonäöltään ja karismaltaan vetää vertoja hirviölle. Tuollaisia prinsseja mahtuu kolmetoista tusinaan.
Olen ihan varma, että Belle toisinaan lauantaina saunan jälkeen pyytää, että prinssi vetäisi ylleen jonkin vanhan turkin – tai ainakin karjuisi vähän...
Jean Cocteau, Thomas l'imposteur. Gallimard 1957. Le Livre de Poche N° 244. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1923. 184 s.
-------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 14: Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!