Alexis Kouros: Gondwanan lapset

Alexis Kourosin Gondwanan lapset on monikerroksinen ja monia tarina-aiheita sisältävä filosofinen saturomaani. Ensilukemalta se kertoi minulle yksinäisyydestä ja erillisyydestä sekä oman identiteetin etsimisestä. Toisella lukemisella saattaisin kiinnittää huomioni aivan eri asioihin. 

Tarinan päähenkilö on linnunpoikanen, joka kuoriutuu munasta karulla saarella. Yrityksistään huolimatta se ei opi lentämään ja jää yksin, kun sen äiti ja sisko lähtevät muuttomatkalle. Se kohtaa muita eläimiä, mutta nämä eivät pysty auttamaan sitä ydinkysymyksessä. Kuka hän oli? Mikä hän oli?

Yksinäisyyden ja erillisyyden teema toistuu myös romaanin miljöössä. Tapahtumat sijoittuvat Eteläisen jäämeren saarelle, joka on osa muinaista Eteläistä alkumannerta. Saaren kallio kertoo linnunpoikaselle:

Aika on repinyt minut palasiksi ja siirtänyt palaset tuhansien kilometrien päähän. Kaikki sisareni ovat eronneet minusta, ja heidät on nimetty uudelleen. Heidän sisälmyksensä on kaivettu esiin ja heidän kasvonsa on merkitty rajoilla ja teillä. Minut... minut on jätetty tänne yksin ja unohdettuna.

Lopulta linnunpoikaselle selviää, että saarella asustava luonnontutkija on tehnyt virheen. Hän on kerännyt linnunmunia tutkittavaksi ja mitattavaksi, mutta palauttaessaan munat pesiinsä hän on vahingossa laittanut pingviinin munan albatrossin pesään.

Olin synnyttänyt orvon. Eikä kyseessä ollut tällä kertaa mikään tavallinen orpo, joka kaipaa biologisia vanhempiaan. Hän oli joutunut eroon identiteetistään. Toivoin, että vaihdos olisi tapahtunut päinvastoin. Jos olisin laittanut albatrossin munan pingviinin pesään, hän olisi lentänyt eräänä päivänä tiehensä ja hänestä olisi tullut legenda kansansa keskuudessa.

Romaanin alkuosa on kerrottu hän-muodossa ja pingviininpoikasen näkökulmasta. Loppuosan kertoo luonnontutkija minämuodossa. Kuten sadulle sopii, sen henkilöt – niin ihminen, eläimet kuin kalliotkin – ymmärtävät vaivattomasti toistensa puhetta. 

Saarella vielä viipyvät nuoret pingviinit eivät hyväksy yksinäistä poikasta joukkoonsa. Niiden portinvartijat kysyvät: 

Missä olit silloin, kun me annoimme uhrimme? Missä olit, kun veljemme ja siskomme kuolivat lokkien ja kihujen kynsissä ja kun leopardihylkeet teurastivat meitä joukoittain ensiuinnillamme niin, että veremme värjäsi meren punaiseksi? 

Identiteetissä on kaksi puolta. Se yhdistää ja samalla erottaa. Siihen sisältyy käsitys siitä, missä suhteessa olemme toisten kaltaisia ja näin se kertoo meille, mihin ryhmään kuulumme. Toisaalta se kertoo sen, mikä erottaa minut kaikista muista. 

Miten tärkeäksi yksilö kokee yhteyden muihin? Millaisiin tekoihin hän on valmis päästäkseen osaksi ryhmää? Pingviininpoikaselle liittymisestä muihin tulee elämän ja kuoleman kysymys. Se päättää ainakin vielä yrittää.

Lukijan ratkaistavaksi jää, onnistuuko tämä yritys ja mikä on hinta, jonka yhteydestä joutuu maksamaan. Romaanin alkusanoissa lukijalle lahjoitetaan piste, jonka hän voi sijoittaa tarinan päätepisteeksi haluamaansa paikkaan. Myöhemmin romaanissa vielä selvennetään: 

– Ei tarinoilla ole loppuja tai alkuja. Me vain kehystämme palasen elämää tai kuvitelmaa. Voit laittaa viimeisen pisteen minne haluat. Joskus ihmiset laittavat sen jonkin iloisen tapahtuman jälkeen, että loppu olisi onnellinen, tai surullisen tapahtuman jälkeen, että syntyisi tragedia.

Lukiessani sijoitin tähän tarinaan pisteen siten, että syntyi sankarillinen tragedia. Pikku pingviinin kohtalon kuvailee luonnontutkija jo aiemmin kertoessaan tapahtumasta, jota on ollut todistamassa usein. Kun pingviiniparvi lähtee uintiretkelleen, sitä on odottamassa nälkäisten leopardihylkeiden lauma:

Yllättäen yksi pingviineistä sukelsi ja ui suoraan hyljettä kohti. Salamannopeasti leopardihylje nappasi pingviinin kiinni ja oli silmänräpäyksessä kirjaimellisesti kuorinut sen nahastaan raivokkaalla pään heilautuksella. Tämän tapahtuessa muut pingviinit uivat turvallisesti rantaan.

Voiko olla suurempaa yhteyttä kuin se, että antaa henkensä muiden puolesta? 

Jos lukisin tämän tarinan lapselle, sijoittaisin pisteen eri kohtaan. Gondwanan lapset sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 1997, kun palkinto oli jaossa ensimmäisen kerran. Aivan pienten lasten kirja se ei kuitenkaan ole. Se liittyy luontevasti varttuneemmille lukijoille suunnattujen filosofisten satujen perinteeseen. Siihen, jossa ovat Pikku Prinssi, Lokki Joonatan ja vaikkapa Voltairen sadut.

Orpo ja yksinäinen on myös romaanin ainoa ihminen, luonnontutkija John Doe, Matti Meikäläinen, jokamies. Hänen kauttaan romaaniin tulee myös uskonnollinen sävy. Hän näyttää linnunpoikaselle puusta veistetyn ristiinnaulitun ja kertoo: Mies ristillä on minun Jumalani. Uhrikuoleman ajatus, jota edellä käsittelin, ei siis ole romaanissa pelkästään minun mielikuvitustani.

Uskonnollista ainesta on John Doen hahmossa enemmänkin. Hän kertoo olleensa alun perin puutarhuri. Hän säilyttää karaa omenasta, jota ei omien sanojensa mukaan koskaan syönyt. Raamatulliset viittaukset eivät ole mukana sattumalta. Paratiisikertomusta on tulkittu nimenomaan vertauskuvana ihmisen erillisyydestä ja identiteetistä. Paratiisissa ihminen oli osa luontoa. Vasta kielletyn hedelmän syöminen teki hänestä tietoisen yksilön. Hyvän ja pahan tiedon puu on tietoisuuden puu. Kuolema astui ihmisen elämään tietoisuuden myötä; eläimet eivät tiedä kuolevansa.

Tätä kirjaa ei tosiaankaan pysty ammentamaan tyhjiin hetkessä. 

Parasta mitä voit löytää on "etsimisen tie", tai että löytää vain sen, mistä etsiä.

Romaanin kuvitus, jossa yhdistetään valokuvaa ja grafiikkaa, on poikkeuksellisen kaunis ja tuo jopa oman ekologisen tarinansa sanoin kerrotun tarinan rinnalle.

Alexis Kouros, Gondwanan lapset. Lasten Keskus 1997. Kuvat ja ulkoasu: Alexander Reichstein. 120 s.

--------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 40: Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole.