Runar Schildt: Armas Fager & Asmodeus ja kolmetoista sielua

Aiemmin lukemieni Runar Schildtin (1888–1925) novellien perusteella odotin tältä kahden pitkän novellin teokselta taitavasti rakennettuja ja synkän puoleisia tarinoita. Edellinen kokoelma, jonka häneltä luin, oli Kotiinpaluu (Love kirjat 1991). Sen neljästä novellista kolme päättyi väkivaltaiseen kuolemaan – oikeastaan teloitukseen. Synkät sävyt selittyvät osittain kokoelman kirjoitusajankohdasta. Vuonna 1919 ensimmäisen kerran julkaistut novellit kertovat kansalaissodan tapahtumista.

Nämä tämän nyt lukemani kirjan kaksi tarinaa ovat Runar Schildtin varhaisempaa tuotantoa ja tuovat esiin aivan erilaisen puolen kirjailijasta. Tarinat ovat hauskoja satiireja – varsinkin niiden vuoropuhelu oli paikoin niin hauskaa, että tunsin hytkähdyksiä palleassa. Muuta koomisuuden mittaria en tunnekaan. 

Pessimismi ihmisluonnon suhteen näissäkin tarinoissa on kuitenkin pohjavireenä. Paljon oivaa komiikkaa ovat tuottaneet sellaiset taiteilijat, joiden tuotannossa hauskuus ja epätoivo käyvät kilpaa keskenään. Runar Schildt kuuluu niihin onnettomiin, joilla epätoivo lopulta vei voiton: hän surmasi itsensä 36-vuotiaana kohtuuttoman itsekritiikin takia luomisvoimansa menettäneenä.

Kirjan aloittava Armas Fager on alaotsikoltaan siluetti. Se on muotokuva epätoivoisesti teatteriunelmiinsa ripustautuneesta harrastelijanäyttelijästä. Siluetti on hyvä määritelmä tälle henkilökuvalle. Se ei pyri kuvaamaan täydellistä ihmiskohtaloa vaan on impressionistinen väläys vanhenevan näyttelijän yhdestä illasta. Toisaalta myös Armas Fager itse on eräänlainen siluetti – pinnallinen teeskentelijä. 

Novellin juoni muodostuu Armas Fagerin yrityksistä hankkia viinaa ja ehkä myös naisseuraa teatteriesityksen jälkeen. Oman vaimonsa Wendlan, joka kauppiaana huolehtii perheen toimeentulosta miehen haihatellessa unelmissaan, Armas Fager pyrkii pitämään enimmäkseen tietämättömänä toisesta elämänpiiristään. Tässä häntä auttavat hänen tyttärensä, jotka puolestaan vastapalvelukseksi vaativat, että Armas Fager ei hiisku mammalle tyttöjen illanvietoista venäläisten upseerien seurassa.

Tässä näytteeksi pieni pätkä novellin tiiviistä ja kirpeästä vuoropuhelusta. Teatterin puvustonhoitaja, rouva Andberg ja Armas Fager siinä keskustelevat Fagerin perheestä:

– Äitiä tulee kauhean sääli – niin kunnollinen ihminen. Minähän tunsin Wendlan jo niiltä ajoilta kun hän oli valtioneuvoksella palveluksessa. Niin riuskaa ja kunnollista ihmistä kuin hän ei nykyisin näekään. Kyllä me kaikki hämmästyimme kun hän meni naimisiin Fagerin kanssa...

– Eivät kaikki voi naida paikkasuutaria, Armas sanoi viitaten myrkyllisesti herra Andberg-vainajaan.

– Rehelliset ihmiset valitsevat rehellisen työn, rouva Andberg sanoi tyynesti. – Kyllä se panee miettimään – että Wendlan tyttäret ovat teatterimamsellien joukossa! Wendlan tyttäret illastavat venäläisten merimiesten kanssa!

     Armas Fager karahti kuumaksi ja punaiseksi aristokraattinaamionsa ylevän kalvauden alla.

– Minun tyttöni saavat tehdä mihin heillä on halua ja taipumusta, eikä se kuulu kellekään.

– Sillä lailla, rouva Andberg sanoi ystävällisesti, – Aikahan sen näyttää, halua niillä ainakin on eikä taipumuksissakaan mitään vikaa kai ole, mikäli ne Fageriin tulevat.

Lopulta Armas Fager pääsee mielensä päähän tyttäriensä treffikumppanien avulla. Upseereilta pummatun samppanjapullon kanssa jätämme hänet unelmineen yksin puistonpenkille meren rantaan.

Kirjan takakansitekstissä kerrotaan, että Runar Schildt suunnitteli suurta Helsinki-aiheista romaania, josta Armas Fagerin ilta ja yö olisi muodostanut osan. Sääli ettei suunnitelma toteutunut: hauskan tarinan lisäksi Armas Fager antaa myös mainion kuvauksen venäläisten upseerien ja ylemmän keskiluokan kesänvietosta Helsingissä viime vuosisadan alkupuolella.

Asmodeus ja kolmetoista sielua on satiiri Asmodeus-paholaisen vierailusta Helsinkiin. Kirjan takakansiteksti vertaa novellia Mark Twainin samankaltaisiin tarinoihin, mutta toinen hyvä vertauskohta, joka myös novellissa tuodaan esiin, olisi Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. 

Kuolleiden sielujen Tšitšikov ostelee kuolleita sieluja; Asmodeus puolestaan pyrkii ostamaan eläviä sieluja. Asmodeus on Aziel-paholaisen kanssa lyönyt vetoa, että pystyy kolmessa vuorokaudessa saamaan paholaisen tusinan – siis kolmetoista – ihmistä testamenttaamaan sielunsa paholaiselle.

Novelli kertoo siitä, millaiset intohimot ovat ihmisille niin tärkeitä, että he niitä tyydyttääkseen ovat valmiit luopumaan kuolemattomasta sielustaan. Paljastan nyt aika olennaisen juonenpiirteen, mutta kovin suurta vaivaa Asmodeuksen ei tarvitse nähdä kolmeatoista allekirjoitusta hankkiessaan. Aika pessimistinen on siis kertomuksen sanoma. Kannattaa kuitenkin lukea, millaiset intohimot ihmisiä ajavat. Asmodeus itsekin on melko veikeä paholaiseksi. Siitäkin syystä suosittelen lukemaan tämän kertomuksen siitä, kuinka saatana saapuu vaihteeksi Helsinkiin. 

Esimerkin vuoksi mainitsen seuraavat syyt luopua sielusta: 

– harvinainen postimerkki

– postimerkkeilijäaviomiehen holhouksenalaiseksi julistaminen

– raha (tämä ei ole kovin yllättävä syy)

– rakkaus

– poliittisen vastustajan murhaaminen

– viriiliyden palauttava lääke (eräänlainen esi-Viagra).

Varsin hauska on myös kohtaus, jossa nykyaikainen pappi luopuu sielustaan todistaakseen, ettei usko naurettaviin satuihin, joilla takaperoiset ja paatuneet papit "yrittävät säikytellä ihmisiä jumalanpelkoon".

Runar Schildt, Armas Fager: siluetti & Asmodeus ja kolmetoista sielua: kuvakirja aikuisille. Love kirjat 1991. Ruotsinkielisistä alkuteoksista Armas Fager (1920) ja Asmodeus och de tretton själarna (1915) suomentanut Liisa Ryömä. 166 s.

Raymond Briggs: Father Christmas / Father Christmas Goes on Holiday

Tänä vuonna poistui keskuudestamme sarjakuvataiteilija Raymond Briggs (1934–2022). Useimmille hän on tullut tutuksi piirtäjänä, jonka lastenkirjaan perustuu meilläkin joka joulu televisiossa esitettävä Lumiukko-animaatio. Briggsin helposti tunnistettava piirrostyyli saattaa monille olla tuttu myös pasifistisesta sarjakuvaromaanista Minne tuuli kuljettaa.

Joltain ammoiselta Lontoon reissulta olin hankkinut molemmat Raymond Briggsin joulupukkikirjat, joilla hän löi 1970-luvulla itsensä läpi lastenkirjailijana. Lastenkirjahyllyyn kuvakirjojen joukkoon ne olivat unohtuneet, kunnes kuluneena kesänä 6-vuotias tyttärenpoikani ne sieltä kaivoi esiin ja vaati muffaa lukemaan ne suomeksi tulkaten.

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen olen joutunut lukemaan ne uudelleen varmaan kymmenisen kertaa. Tiedän kyllä ainakin yhden syyn, miksi näistä tuli heti tällaiset suursuosikit: pojasta on hauska seurata, millä tavalla muffa, joka normaalioloissa ei koskaan kiroile, selviää tällä kertaa joulupukin uutterasta sadattelusta. Olen käyttänyt jo moneen kertaan penteleet, peijoonit, pahukset ja himputit ynnä muut tuntemani lempeät voimasanat.

Tyttärenpoikani on asian ytimessä. Juuri tässä piilee Raymond Briggsin joulupukkikirjojen viehätys, siis siinä, että joulupukille – kiltteyden perikuvalle – annetaan muutamia realistisia piirteitä. Briggsin pukki on yksinäinen, äreä vanha äijä, joka puuhastelee arkisissa askareissa, istuu välillä vessanpöntöllä, kirota pärskyttelee estoitta, mutta joka kuitenkin kohtelee läheisiään – kissaa, koiraa ja poroja – suurella hellyydellä.

Kirjat sopivat mainiosti aikuisen ja lapsen yhteiseen lukuhetkeen. Muutamat vitsit on selvästi suunnattukin nimenomaan aikuiselle. Suomenkielinen lapsi tarvitsee aikuisen myös kääntäjäksi, koska kirjoja ei vielä ole suomennettu. Vähälläkin kielitaidolla näistä kuitenkin selviytyy – ja loput voi panna ihan omiaan. Varsinkin Father Christmas on helposti ymmärrettävissä pelkästään kuvien avulla; Father Christmas Goes on Holiday sisältää enemmän tekstiä.

Ensimmäinen kirja, Father Christmas, alkaa jouluaatosta. Joulupukki valmistautuu suururakkaansa tukevalla englantilaisella aamiaisella ja huolellisella kerrospukeutumisella. Sitten on vuorossa rekimatka surkeassa ja vaihtelevassa säässä. Englantilaiseen tapaan pukki tietysti joutuu ahtautumaan taloihin savupiipun kautta.

Vaikka joulupukki koko ajan marmattaakin, hän hoitaa työnsä tunnollisesti, kuten kohtaamansa toinen yötyöläinen, pulloja koteihin toimittava maitomies. Perienglantilaisessa viitekehyksessä siis enimmäkseen pysytään niin tapojen kuin talojen arkkitehtuurinkin osalta. Välillä ollaan tosin lumiaavikolla viemässä lahjoja igluun – hmm, ei ainakaan pahuksen savupiippuja – sitten majakalle – typerä paikka asua! Viimeisenä on vuorossa Buckinghamin palatsi – Hyvä! Lippu on liehumassa. He ovat kotona. Kaikki saavat lahjansa.

Kotimatkan jälkeen on joulupukillakin pieni juhla. Eipä juuri kummempi kuin kenellä tahansa yksinäisellä vanhalla miehellä. Pukin puuhat ovat kuitenkin täynnä hiljaista huumoria. Ensin pukki tietenkin ruokkii porot, kissan ja koiran. Sitten hän valmistaa kalkkunan ja vanukkaan, käy kylvyssä ja pukee puhtaat vaatteet. Ilta-aterian jälkeen hän avaa sukulaisilta saamansa lahjat. Lopuksi kissa ja koira saavat omat pakettinsa. Kissan paketti näyttää kovasti kalalta ja koiran paketti luulta. 

Jatko-osassa Father Christmas Goes on Holiday kerrotaan, miten joulupukki viettää vapaa-aikaansa kesällä. Hän tutkii ensin matkaesitteitä ja valitsee Ranskan – kulttuurin, taiteen, sivistyksen, ruoan, viinin ja auringon maan! Seuraavaksi hän rakentaa reestään matkailuvaunun. Siinä puuhastellessaan hän samalla opiskelee ranskaa radion ja television avulla. 

Kissa ja koira päätyvät kenneliin juuri ennen matkalle lähtöä. Kennelistä pukki poistuu liikuttuneena nenäliinaa hypistellen.

Perillä Ranskassa joulupukki tuntee ylpeyttä, koska uskoo ranskan taitojensa ja pukeutumisensa ansiosta käyvänsä täysin paikallisesta asukkaasta. Kuvista näemme kuitenkin, miten hänelle selän takana naureskellaan. 

Ranskan ruoat ovat herkullisia, mutta ruokakulttuuri tuottaa pieniä ongelmia. Ranskanperunoita ja ketsuppia ei tuoda pöytään pyynnöistä huolimatta. Juomarahakin on vähällä unohtua. Tuhdit ilta-ateriat juomineen aiheuttavat myös mahavaivoja ja painajaisia. Aamiaiset puolestaan tuottavat pettymyksen runsaaseen englantilaiseen aamiaiseen tottuneelle.

Joulupukin ongelmana on, että minne ikinä hän meneekin, joku – yleensä lapsi – aika pian tunnistaa hänet ja hänen on pakko vaihtaa maisemaa. Tunnistamista tietysti helpottavat pukin mukana seuraavat porot. 

Kirjan aikana joulupukki vierailee vielä Skotlannissa, jonka puhtaita vesiä hän Ranskan ylenpalttisen ruoan ja juoman jälkeen on alkanut kaivata, sekä Las Vegasissa, jossa hän majoittuu ylelliseen Nero's Palace -kasinohotelliin. Kukkarolle tämä paikka käy raskaasti, mutta toisaalta siellä ei ole mitään vaikeuksia saada aterialla ranskiksia ja ketsuppia.

Kotona eteinen on loman aikana täyttynyt lasten korteilla ja kirjeillä, joten kotiin palattuaan joulupukki alkaa käydä niitä läpi punaisessa työasussaan.

Vaikka ei täällä kukaan ole näkemässä. Jumissa täällä. Yksinäni. Kylmässä. Silti, ainakin minulla oli pahuksen hyvä loma!

Raymond Briggs, Father Christmas. Puffin Books. Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1973. 30 s.

Raymond Briggs, Father Christmas Goes on Holiday. Puffin Books. Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1975. 32 s.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan nämä kohtaan 41: Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista. Tämän kohdan myötä sain täyteen tämänvuotisen lukuhaasteen kaikki kohdat. 

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Tässä kirjassa on lyhyen romaanin mittainen nimikertomus sekä kolme lyhyehköä novellia. En ole nähnyt romaaniin pohjautuvaa elokuvaa enkä kirjan luettuani oikeastaan haluakaan nähdä sitä. Se ei johdu siitä, että pitäisin kirjaa kehnona. Minä nimenomaan pidän kirjaa niin onnistuneena, että en välitä nähdä, miten sen mainio kerrontaratkaisu on yritetty kääntää elokuvan kielelle. Ilman väkivaltaa se tuskin on onnistunut. Kirja on vahvasti kerrottu, sen viehätys on sanataiteen viehätystä.

Aamiainen Tiffanylla

Pienoisromaanin kertojana toimii nuori nimettömäksi jäävä kirjailijanalku, joka sivustakatsojana ja vain satunnaisesti sen tapahtumiin vaikuttaen seuraa newyorkilaisen naapurinsa Holiday "Holly" Golightlyn värikästä elämää ihailijaparviensa piirittämänä. Kirjan alussa ja lopussa, sen nykyhetkessä, siinä kerrotuista tapahtumista on kulunut jo kymmenisen vuotta. Holly on kadonnut maailmalle, ensin Etelä-Amerikkaan ja sitten Afrikkaan. Ikiliikkuja ei näytä pystyvän pysähtymään.

Kirjan kepeästi etenevä komiikan sävyttämä muistelu ja ennen kaikkea 19-vuotiaan seurapiiripörrääjän, Holly Golightlyn, valloittavan höpsö pilpatus, joka täyttää suuren osan kirjasta, harhauttaa lukijan pitämään tarinaa komediana. Pelkkä päähenkilön nimi saa jo hyvälle tuulelle. Vasta kun pysähtyy ajattelemaan, mitä kaikkea Holly tekee ja on tehnyt ja mitä hänelle on tehty, lukija alkaa ymmärtää, että kyseessä on itsensä hukanneen ja itseään epätoivoisesti etsivän ihmisen tragedia.

Kannattaa huomata, että aamiainen Tiffanylla ei Hollylle merkitse pelkästään bling-blingiä, kimaltavia koruja ja ylellisyyttä luksustuotteita myyvässä liikkeessä, vaan se on hänelle keino selvitä paniikkikohtauksista, "kauhupäivistä", joissa menneisyys yrittää kurkottaa kylmän otteensa nykyhetkeen. Kalliit tavarat, jatkuva liikkeellä olo, alituinen itsensä uudelleen keksiminen, valehteleminenkin, ovat suojautumiskeinoja.

Kun kertoja saa tiedon ensimmäisen novellinsa julkaisusta, Holly tarjoaa hänelle lounaan, jonka aikana puhe kääntyy lapsuuteen.

Ajattelin tulevaisuutta ja puhuin menneisyydestä. Koska Holly halusi tietää lapsuudestani. Hän puhui myös omastaan; mutta se oli väistelevä, nimetön, paikaton, impressionistinen kertomus, vaikkakin saatu impressio oli päinvastainen kuin mitä kuulija olisi odottanut, sillä hän esitti miltei hekumallisen kertomuksen uintiretkistä ja kesästä, joulukuusista, kauniista serkuista ja kutsuista: lyhyesti sanoen onnellisen tavalla, jota hän ei ollut ja joka ei ikinä voinut olla sellaisen lapsen tausta, joka oli karannut kotoaan.

     Vai, kysyin, eikö ollutkaan totta, että hän oli tullut toimeen omillaan neljätoistavuotiaasta lähtien? Hän hieroi nenäänsä. – Se on totta. Tuo äskeinen ei ollut. Mutta sinä teit sellaisen tragedian omasta lapsuudestasi, etten oikein halunnut ruveta kilpailemaan.

Holly on hankkinut Tiffanylta nipun käyntikortteja. Ammatin asemesta niissä lukee "matkoilla". Perille hän tuskin koskaan pääsee, vaikka kertoja romaanin viimeisiksi sanoiksi toivookin, että Holly, kuten tämän hylkäämä kissakin, pääsee "paikkaan, jossa se oli kotonaan".

Onkohan tällainen sivusta asioita seuraava kertoja jotenkin erityisen amerikkalainen keksintö? Mieleen tulee nimittäin heti toinenkin lyhyt moderni klassikko, jossa on samanlainen ratkaisu. Tarkoitan F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua (The Great Gatsby). Luonteva tapa joka tapauksessa, vahva koetun maku syntyy tapahtumia läheltä seuranneen ihmisen todistuksesta. 

Kukkien talo

Tämä on ensimmäinen kolmesta novellista, jotka sisältyvät tähän kirjaan. Se on Haitin saarelle sijoittuva maagisen realismin mieleen tuova eksoottinen rakkauskertomus. Sen päähenkilöinä ovat 17-vuotias Port-au-Princen ilotalon vetonaula Ottilie ja hänen suuri rakkautensa, sisämaasta kotoisin oleva Royal Bonaparte.

Royal on tuonut kukkonsa kukkotappeluun pääkaupunkiin. Sillä retkellä hän tutustuu Ottilieen ja vie tämän mukaansa kotikyläänsä. Viiden kuukauden onnen jälkeen Royal alkaa viettää aikaansa kylän muiden miesten kanssa, koska se nyt sattuu olemaan maan tapa.

Nuoren parin onnea häiritsee myös samassa talossa asuva Royalin isoäiti, Vanha Bonaparte, joka nipistelee Ottilieta ja yrittää karkottaa tämän taikakeinoilla. Ottilie vastaa samalla mitalla vanhan naisen yrityksiin ja selviytyy voittajaksi.

Ottilien entiset prostituoitutoverit käyvät vielä houkuttelemassa Ottilieta takaisin pääkaupunkiin, mutta rakkaus mieheen, joka tosin toisinaan kohtelee häntä kaltoin, mutta varmasti myös rakastaa, on sittenkin suurempi houkutus.

Timanttikitara

Novelli sijoittuu vankisiirtokuntaan jossakin kylmässä paikassa. Parinsadan vangin keskuudessa arvoaseman voi päätellä läheisyydestä kamiinaan. Herra Schaeffer kuuluu korkeimmin arvostettujen joukkoon. Tämä 50-vuotias elinkautisvanki osaa nimittäin lukea. Suurin osa vangeista ei osaa. He luettavat saamansa kirjeet herra Schaefferilla, joka ikävien uutisten sijaan keksii itse parempia. Herra Scaheffer ei itse saa kirjeitä edes jouluna.

Rangaistussiirtolaan saapuu uusi vanki, nuori kuubalainen Tico Feo, joka omistaa lasitimantein koristetun kitaran. Ticon jännittävät tarinat ja kitaransoitto lumoavat useimmat vangit. 

Pian Tico Feolle suotiin se kunnia, että hän sai nukkua lähellä kaminaa ja herra Schaefferin vieressä. Herra Schaeffer oli aina tiennyt, että hänen ystävänsä oli kauhea valehtelija. Hän ei etsinytkään totuutta Tico Feon kertoessa seikkailuistaan, valloituksistaan ja tapaamistaan kuuluisista henkilöistä. Pikemminkin hän nautti niistä pelkkinä kertomuksina, sellaisina joita voi lukea aikakauslehdistä, ja hänen sydäntään lämmitti kuulla hänen ystävänsä trooppista ääntä sen kuiskaillessa pimeässä.

Ticon ja herra Schaefferin välille syntyy rakkaussuhde, josta puuttuu vain fyysinen ulottuvuus. Näyttää jopa siltä, että herra Schaeffer vaikuttaa Ticoon niin, että hän peruu joitakin valheellisia puheitaan.

Tico houkuttelee herra Schaefferin karkaamaan kanssaan. Karkuretkellä herra Schaeffer vammautuu ja hänelle paljastuu, että Tico on ottanut hänet mukaansa vain jonkinlaiseksi houkutuslinnuksi omaa pakoaan edistääkseen. 

Kitara jää kuitenkin herra Schaefferille lohduksi.

Joulumuisto

Tässä novellissa on nimettömäksi jäävä minäkertoja, joka aikuisena muistelee lapsuuttaan. Välillä ajallinen etäisyys haihtuu ja tuo menneisyyden 7-vuotias lapsi kertoo preesensmuodossa. Kertoja ei asu vanhempiensa kanssa vaan etäisempien sukulaisten parissa. Näiden joukossa hänellä on vain yksi ystävä, vanha sukulaisnainen, jonka nimeä ei myöskään mainita.

Paitsi ettei ole milloinkaan nähnyt elokuvaa hän ei ole milloinkaan: syönyt ravintolassa, matkustanut kotoa kauemmas kuin viiden mailin päähän, vastaanottanut tai lähettänyt sähkösanomaa, lukenut mitään paitsi sarjakuvalehtiä ja Raamattua, käyttänyt kosmeettisia aineita, kironnut, toivonut kenellekään pahaa, valehdellut tahallaan, jättänyt nälkäistä koiraa nälkäiseksi. Ja tässä jokusia asioita, joita hän on tehnyt ja tekee: hän on tappanut kuokalla isoimman kalkkarokäärmeen, mitä tässä kreivikunnassa on nähty (kuusitoista kalistinta), hän vetää nenäänsä nuuskaa (salaa), kesyttää kolibreja kunnes ne istuvat hänen sormellaan (yrittäkääpä perässä!), kertoo kummitusjuttuja (me uskomme kummituksiin) niin karmivasti, että iho nousee kananlihalle vaikka olisi heinäkuu, hän puhelee itsekseen, menee kävelylle kun ulkona sataa, kasvattaa tämän kaupungin kauneimmat kameliat, tietää reseptit kaikkiin intiaanirohtoihin, muun muassa syylänpoistolääkkeeseen, jolla on taianomainen teho.

Koko vuoden poika ja vanha nainen ovat tienanneet rahaa monin tavoin voidakseen joulun alla hankkia tarvikkeet noin kolmeenkymmeneen hedelmäkakkuun. Vaikeinta on kostukkeeksi tarvittavan viskin saaminen kieltolakiaikaan. Lopulta salakapakkaa pitävä intiaani kuitenkin antaa heille pullon hedelmäkakkua vastaan.

Kun kakut ovat valmiit, nainen ja poika antavat tai lähettävät ne kaikki pois, lahjaksi ihmisille, jotka ovat olleet heille ystävällisiä vuoden mittaan tai muille hyville ihmisille, esimerkiksi presidentti Rooseveltille ja Borneon lähetyssaarnaajille, joiden esitelmää olivat olleet kuuntelemassa. Sen jälkeen alkaa taas rahan keruu seuraavan vuoden joulua varten.

Pieni poika rakastaa ja ihailee vanhaa naista, kuten edellä olevasta pitkästä lainauksestakin voi päätellä. Heitä kumpaakaan ei muu talon väki vaikuta arvostavan. Tässä novellissa on ilmeisesti paljon omaelämäkerrallista ainesta Truman Capoten (1924–1984) vaikeasta lapsuudesta. Novelli kertoo vakuuttavasti, että edes yksi hyvä ja rakastava aikuinen lapsen elämässä riittää jo varsin pitkälle.

Truman Capote, Aamiainen Tiffanylla. Tammi 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Breakfast at Tiffany's: A Short Novel and Three Stories (1958) suomentaneet Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1967. Kannen suunnittelu: Mika Kettunen. 175 s.

Georges Simenon: Un Noël de Maigret

Vuonna 1951 Georges Simenon julkaisi kolmen novellin kokoelman nimeltä Un Noël de Maigret (Maigret'n joulu). Kaikki novellit sijoittuvat Pariisiin joulun aikaan, mutta komisario Maigret itse ratkaisee rikosta ainoastaan kokoelman pitkässä niminovellissa. Sept petites croix dans un carnet (Seitsemän pientä ristiä vihkossa) on sekin pitkähkö rikoskertomus, mutta siinä keskeisessä ratkaisijan roolissa on poliisin puhelimen yöpäivystäjä. Kokoelman lyhimmässä tarinassa Le petit restaurant des Ternes  (Ternes-aukion pieni ravintola) ei varsinaista rikosta ole oikeastaan ollenkaan. Siinä on kyllä epätoivoinen teko ja hyväksikäytön yritys, joka kuivuu kasaan.  

Kristillisen joulun ytimessä on lapsi ja hänen äitinsä taivaallisessa valossa. Myös tämän kokoelman kahdessa ensimmäisessä joulukertomuksessa on keskeisellä paikalla lapsi. Simenonin maailma on kuitenkin korostuneen valoton: molempien lapsien äidit ovat kuolleet ja ne, jotka ovat äidin tehtävät ottaneet hoitaakseen, eivät ole selvinneet tehtävästään kunniakkaasti. Kolmannessa kertomuksessa sen yllättävä sankari, suurikokoinen prostituoitu, tuntee halua suojella nuorta tyttöä vaaralta. Äidillisenä hänkään ei omaa toimintaansa pidä – hän rinnastaa itsensä joulupukkiin. 

Un Noël de Maigret (Maigret'n joulu)

Tämä pitkä novelli alkaa jouluaamuna komisario Maigret'n ja hänen puolisonsa kerrostalokodissa. Tunnelma on tyyni mutta hieman alakuloinen. Aattoiltana he ovat käyneet teatterissa ja ravintolassa, kuten tapa vaatii. Kotiin he ovat palanneet käsikynkkää. Puolenyön jälkeen he ovat vaihtaneet lahjat: herralle uusi piippu – kuten aina – ja rouvalle kahvinkeitin, jota tämä on toivonut, sekä tusina kirjailtuja nenäliinoja – kuten aina. Rouva Maigret käy aamulla pikaisesti ostamassa lämpimiä voisarvia ja keittelee kahvia, kun komisario yrittää viivytellä ylös nousemista, jottei tuottaisi vaimolleen pettymystä. Tämä kun haluaa tarjoilla aamupalan vuoteeseen.

Maigret'n mielessä käy, että hänen täytyy harkita tänään sanojaan. Vaimo liikuttuu helposti jouluna. Syytä ei suoraan kerrota, mutta kun Maigret'n ajatukset saman tien kääntyvät siihen, että kohta alkaa kuulua lasten ääniä, koska melkein kaikissa lähistön asunnoissa on lapsia, voimme päätellä, että Maigret'n pariskunnan lapsettomuus on varsinkin vaimolle kipeä asia.

Maigret'n avioparin huolet jäävät syrjään, kun komisarion luo saapuu vastapäisestä talosta kaksi naista. Vanhempi heistä on komisarioon ihastunut ikäneito, joka on vaatinut, että nuorempi rouva tulee Maigret'n puheille. Rouvan seitsenvuotias tytär Colette – tai oikeastaan hänen miehensä leskeksi jääneen veljen tytär – on aamulla kertonut, että joulupukki on yöllä ollut kontallaan hänen huoneensa lattialla, pistänyt sormensa varoittavasti suun eteen, antanut tytölle kalliin nuken ja poistunut. Rouvan mies on kaukana liikematkalla, ja lapsen oma isä on leskeksi jäätyään alkanut ryypätä ankarasti. Kummankaan järjestämästä yllätyksestä ei siis voi olla kyse.

Maigret alkaa ratkaista arvoitusta luonteenomaisella tavallaan, hypoteesejä muodostaen ja niitä testaten. Hän kuulustelee perusteellisesti kaikkia asianosaisia, soittaa puheluita ja välillä mietiskelee piippua poltellen. Vakavista rikoksista tälläkin kertaa on kyse: murhasta, petoksesta, varkaudesta. Lapsi on vaarassa.

Tapansa mukaan Maigret etsii ja löytää ihmisten tekojen psykologisia vaikuttimia. Kaikki Maigret'n käymät keskustelut toistetaan sanatarkasti, mikä tekee kertomuksesta joutuisan lukea. Jos et koskaan ole lukenut ainuttakaan Maigret-tarinaa, tämä olisi lyhyt mutta edustava kokeilukappale.

Sikäli erikoinen Maigret'n tutkimus on kyseessä, että hän ei edes piipahda poliisiasemalla. Itse asiassa hän poistuu asunnostaan vain pari kertaa vastapäiseen taloon, muuten hän ratkoo arvoituksen kotoaan käsin. Jalkatyön hoitavat hänen uskolliset poliisikollegansa Lucas, Janvier ja Torrence. Useita kuulusteltavia tuodaan Maigret'n kotiin pikavisiitille. 

Se, että mahdollinen rikos on tapahtunut näin tutussa ympäristössä, aiheuttaa Maigret'lle asennoitumisvaikeuksia. Hänestä tuntuu, että tuttuus estää häntä näkemästä tarkasti – puuttuu "rekyyli", kuten hän itse toteaa.

Vähitellen Maigret pääsee jutussa mukana olevien henkilöiden pään sisään. Hitaimmin hänelle avautuu Colette-tytön sijaisäidin kylmä persoona. Tarinassa on kuitenkin myös valoisia sävyjä ja jopa hieman joulun tunnelmaa. Lapsuuttaan muistellen Maigret yrittää pyydystää lumihiutaleen kielelleen kulkiessaan kadun yli. Pienten ilojen lisäksi on isompiakin: komisario ja rouva Maigret pistävät Colette-tytön alkoholiongelmaisen isän ulkoisesti ja sisäisesti siihen kuntoon, että tämä uskaltaa lähteä tapaamaan tytärtään. Rouva Maigret lahjoittaa isälle vielä pienen kultaisen nopan vietäväksi tytölle joululahjaksi.

Eräänlaisen joululahjan saa lopuksi myös rouva Maigret. Näyttää siltä, että hänen toiveensa lapsesta toteutuu ainakin lyhyeksi aikaa.

Simenonilla oli usein tapana merkitä teostensa loppuun, milloin ja missä ne on kirjoitettu. Jostain syystä Simenonin mielessä ovat olleet Pariisin joulutunnelmat toukokuussa 1950 Kaliforniassa.

Sept petites croix dans un carnet (Seitsemän pientä ristiä vihkossa) 

Tässä novellissa pääosassa on poliisin yöpäivystäjä André Lecœur. Naimattomalla miehellä ei ole ollut mitään yöpäivystyksiä vastaan. Aluksi perheelliset työtoverit olivat kohteliaasti kysyneet, voisiko André hoitaa heidän juhlapyhille sattuvat päivystysvuoronsa. Nykyisin sitä ei enää edes vaivauduta kysymään, siitä on tullut ilmoitusasia. 

Il n'avait jamais eu une haute opinion de lui-même, ni de ses possibilités. Quand on lui demandait pourquoi il avait choisi un poste sédentaire et monotone au lieu de s'inscrire, par exemple, à la brigade des homicides, il répondait: – Je suis tellement paresseux! (Hänellä ei ollut koskaan ollut korkea käsitys itsestään eikä mahdollisuuksistaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli valinnut yksitoikkoisen istumatyön eikä ollut liittynyt esimerkiksi murharyhmään, hän vastasi: – Olen niin laiska!)

André pitää ajankulukseen kirjaa erityyppisistä yöhälytyksistä. Pieneen vihkoonsa hän merkitsee rasteja asianmukaisiin sarakkeisiin. Nyt jouluyönä juopuneiden pidätyksiä on jo yli kaksisataa. Juopuneita on tietysti paljon enemmän; poliisi korjaa talteen vain ne, jotka tappelevat tai särkevät paikkoja. Hukkuneita pari. Hänen päivystyshuoneensa seinällä on suuri Pariisin kartta, jossa syttyy valoja, kun jokin poliisiasema haluaa yhteyden päivystykseen. André on ajatellut, että ennemmin tai myöhemmin valot syttyvät myös hänen kotinsa lähellä. 

Joulupäivän aamuna kuuden jälkeen valoja alkaa syttyä tiheään tahtiin. Joku särkee poliisin hätäpuhelimen lasin mutta ei sitten puhu mitään puhelimeen. Andrén epämääräisten hälytysten sarakkeeseen tulee peräjälkeen seitsemän rastia. Pahat aavistukset alkavat herätä, kun André huomaa, että hälytykset tulevat alueelta, jossa hänen leskeksi jäänyt veljensä Olivier asuu 10-vuotiaan poikansa François'n kanssa. 

Yhä synkemmäksi jouluaamu muuttuu, kun paljastuu, että Olivierin koronkiskontaa harjoittava anoppi, joka on syyttänyt vävyään tyttärensä kuolemasta, on yön aikana raa'asti murhattu. Sekä Olivier että François ovat kateissa. 

Käy ilmi, että Olivier on jäänyt työttömäksi yötyöstään sanomalehden kirjanpainajana mutta ei ole halunnut paljastaa sitä pojalleen vaan on poistunut kotoaan joka yö Pariisin kaduille ja elokuvateattereihin. Hän on myös käynyt jouluaattoiltana lainaamassa rahaa anopiltaan François'n joululahjaa varten. Lapsen suojeleminen nololta todellisuudelta valheita kertomalla on nyt aiheuttanut kohtalokkaita seurauksia. François, joka on itse saanut selville isän salaisuudet, on jostain syystä poistunut kotoaan aamulla ennen isän palaamista. 

Kun Olivier löytyy, hänet voidaan pian todeta syyttömäksi vanhan naisen murhaan. François taas on ilmeisesti nähnyt oikean murhaajan ja yrittänyt hälyttää poliisin. Joka tapauksessa poika on vaarassa: joko hän seuraa murhaajaa tai murhaaja häntä.

Tapausta selvittämään ryhtyy komisario Saillard, melko lailla Maigret'n tyyppinen vanhempi poliisi. Tärkeimmät oivallukset murhaajan henkilöllisyydestä saa kuitenkin vaatimaton yöpäivystäjä André.

Tarinassa on onnellinen loppu. Murhaaja saadaan kiinni. Ylpeä pikkupoika pääsee poliisiauton kyytiin. André saa arvostusta osakseen ja hänen itsetuntonsa paranee. 

Rikoksen selvittelyn aikana saamme myös kurkistaa pariisilaisten joulunviettoon. Tavaratalot ovat aattona auki puoleenyöhön. Samppanja virtaa ravintoloissa, jotka ovat auki aamupuolelle asti niin, että keskiyön messussa kävijätkin ehtivät vielä käydä syömässä. Lahjat jaetaan messusta tultua. Kesken juhlinnan nukahtaneet lapset löytävät ne aamulla kuusen alta.

Le petit restaurant des Ternes: Conte de Noël pour grandes personnes  (Ternes-aukion pieni ravintola: joulusatu isoille ihmisille) 

Kokoelman viimeinen ja lyhyin novelli alkaa pienessä ravintolassa jouluaattona hieman ennen sen sulkemisaikaa kello yhdeksältä. Läsnä on ravintolan omistaja, kassarouva ja miespuolinen tarjoilija sekä kolme asiakasta, yksi mies, kaksi naista, jokainen heistä paikalla yksin. Tarjoilija kiertää tarjoamassa jokaiselle ryypyn talon laskuun joulun kunniaksi. Isolle Jeannelle hän isännältä salaa kaataa toisenkin ryypyn. 

Juuri sulkemisaikaan miesasiakas ampuu kuulan ohimoonsa.

Poliisi saapuu paikalle nopeasti. Pikaisen kuulustelun paikalla hoitaa poliisitarkastaja, jota Iso Jeanne on tottunut kutsumaan tarkastaja Töykeäksi. Itsemurhan tehnyt todetaan vilnalaiseksi insinööriksi, joka on ollut ravintolan kanta-asiakkaita. Iso Jeanne on 28-vuotias prostituoitu. Nuori tyttö on 19-vuotias konekirjoittaja. Tapauksessa ei ole mitään epäilyttävää, kaikki pääsevät lähtemään omiin menoihinsa.

Pahaenteisesti poliisi nimittää itsemurhaa jouluyön ensimmäiseksi. Ison Jeannen mielessä käy, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin jouluyönä. Hetken mielijohteesta ja kuultuaan ohimennen, että nuori tyttö on kotoisin samalta seudulta kuin hän itsekin, Jeanne lähtee seuraamaan tyttöä.

He pistäytyvät ravintolaan, jossa tilaavat juotavaa, nuori tyttö selvästi tottumattomasti. Pian paikalle saapuu pari hieman hämäräperäistä miestä, jotka toteavat järkyttyneen ja hämmentyneen tytön helpoksi saaliiksi. Iso Jeanne seuraa sivusta, kun miehet juottavat tyttöä humalaan ja toinen heistä alkaa lähennellä häntä.

Tyttö siirtyy miesten kanssa tanssiravintolaan, jonne Jeanne seuraa heitä.

Olen jo aika paljon paljastanut tämän kokoelman novellien juonesta, mutta jätän nyt kuitenkin tämän novellin seuraavat vaiheet paljastamatta. Loppu on kuitenkin onnellinen. Harvoin voi sanoa näin tarinasta, jonka päähenkilöt päätyvät putkaan jouluyönä, mutta tässä tapauksessa asia on juuri näin.

Ison Jeannen mielestä maailma olisi parempi paikka, jos jokainen yhden kerran leikkisi joulupukkia.

Georges Simenon, Un Noël de Maigret. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 5. Omnibus 2002. Novellikokoelman alkuperäinen julkaisuvuosi 1951. 117 s.

Kokoelman niminovelli (Maigretin joulu) on julkaistu Taina Helkamon suomennoksena teoksessa Maigret: kootut kertomukset (Teos 2015). 

Juhani Peltonen: Puisto jouluksi

Tämän kokoelman kolme kertomusta jäivät Juhani Peltosen (1941–1998) viimeisiksi julkaistuiksi novelleiksi. Yksi romaani ilmestyi vielä seuraavana vuonna (1991) ja sen jälkeen Peltonen – vasta 50 vuoden ikäisenä – vaikeni kirjailijana. Uran aikana ehti kuitenkin syntyä yli kaksikymmentä teosta, tragikomediaa – tai komitragediaa kuten kirjailija itse joitain teoksiaan nimitti – joissa raskasmielisyys ja pessimismi käy jatkuvaa vuoropuhelua fantasian, komiikan ja kielellisen iloittelun kanssa. 

Olen lukenut melko suuren osan Juhani Peltosen novellituotannosta siitä huolimatta, että minulle on aina jäänyt tunne, että osa novellien merkityksistä karkaa ulottuviltani. Novellit vaikuttavat ensisilmäyksellä aivan perinteisiltä. Niissä on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tarkemmin katsoen novelleissa on kuitenkin henkilöitä ja tapahtumia, jotka tuntuvat jollain tavalla ylimääräisiltä. Usein jää mielikuva, että Peltosen novelleissa tärkeintä on niiden tunnelma. Muita merkityksiä on ainakin vaikea sanoin ilmaista.

Tämän kokoelman aloittaa kertomuksista pisin, Tohtori Amensonin sanatoriossa. Koska olen perso hauskuudelle, tämä kertomus on oma suosikkini. Kokoelman niminovelli on kyllä tätä syvällisempi ja hallitumpi.

Arvelen, että novellin alkusykäys, jota tosin ei siinä mainita, on sanonnassa "diplomaatin rakko". Sillä tarkoitetaan edustustehtävissä hyödyllistä kykyä selvitä pitkiä aikoja ilman wc-käyntejä. Tämän kertomuksen viisi päähenkilöä ovat kaikki entisiä tai nykyisiä suurlähettiläitä, jotka ovat nyt hoidattamassa virtsaamisvaivojaan tohtori Amensonin sanatoriossa jonkin nimeämättömän maan rannikkoseudulla, meren ja vuoriston välissä.

Diplomaattien kotimaat ovat Peru, Jugoslavia, Italia, Kanada ja Suomi. Kaikki ovat iältään viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä – silloinhan eturauhasongelmat yleensä ilmaantuvat. Yhteisenä kielenä on ranska. Kaikki pääsevät esiin keskusteluissa, mutta suomalaisen Ruben Tennefeltin sisäiseen maailmaan tutustumme muita tarkemmin hänelle saapuneiden kirjeiden sekä hänen illallisilla pitämänsä "intiimin esitelmän" kautta.

Diplomaatit ovat jo ennestään työyhteyksistä tuttuja toisilleen ja heitä yhdistää myös sama intiimi vaiva, joten yhteinen sävel löytyy nopeasti. Herrat nauttivat keskustelun lomassa ruokapöydän iloista ja laadukkaista juomista. Kaikki nautittu nimetään huolellisesti sekä ranskaksi että suomeksi. Välillä käydään tohtori Amensonin vaatimuksesta lenkillä ja istumakylvyissä sekä "nautitaan" kuvottavan makuista terveysjuomaa. Todellisuudessa lenkitkin suuntautuvat salaa lähikaupungin ylelliseen ravintolaan. Iltaisin vaihdellaan partakoneenteräpakkauksia, joita diplomaatit harrastuksekseen keräilevät, sekä pidetään vuorotellen esitelmiä. 

Tämä kertomus on kokoelman novelleista hyväntuulisin. Hauskuutta syntyy muun muassa ylevän ja karkean yhdistämisestä. Tähän diplomaattien intiimivaivat tarjoavat lukuisia mahdollisuuksia. Henkevien keskustelujen välissä käydään "tiristämässä" ja tuotoksia sitten vertaillaan. Kun tohtori Amenson innostuu esittelemään katetrikokoelmaansa diplomaateille, kertomuksessa todetaan, että 

heidän mielissään ruuvautui yhä tiukemmalle kiukustuva, ja siksi kielellisesti viimeistelemätön, toivomus: "Päästä, kusiekspertti, meidät, jumalauta!, jo pois tästä hirveästä huoneesta!"

Hellyydellä kuvatut aistinautinnot ja terhakat karkeudet toivat mieleeni Veikko Huovisen. Silloin kun Peltonen on valoisimmillaan näiden kirjailijoiden ominaislaadut ovat lähellä toisiaan.

Minun huumorintajuuni iski myös suurlähettiläs Tennefeltin äidin kirje, jossa äidin on – varmaankin aika tyypillisesti – vaikea pitää mielessään, että hänen poikansa on jo yli viisikymmenvuotias suurlähettiläs. Äiti muun muassa ihmettelee, "miksei sinusta Ruben-kulta, tullut paavia?" Lisäksi hän kertoo kutoneensa "seitsemäntoista metriä pitkän räsymaton, jolle en ole keksinyt paikkaa". Raamattua ahkerasti tutkivan äidin ohjeet naurattivat minua hervottomasti, vaikka ymmärrän, että on toivotonta edes yrittää selittää, mikä tässä on minusta hauskaa: 

Pikku-Ruben, koeta säilyttää myös mielessäsi seuraavat sanat: "Ja Hän sanoi minulle: Etkö tiedä, mitä nämä ovat? Vaan minä sanoin: En, Herra." 

Juhani Peltosen tarinassa kun ollaan, ihan ilman tummia sävyjä ei selvitä. Välillä paneudutaan päähenkilöiden iloihin ja suruihin, esimerkiksi kadotettuihin tai säilytettyihin rakkauksiin. Myös muiden potilaiden, ennen kaikkea itsemurhaa hautovan norjalaisen laivanvarustajan, kuvauksissa ollaan toivottomuuden äärellä.

Päähenkilöt joka tapauksessa lähtevät sanatoriosta parantuneina – hoitojen tai ehkä enemmänkin jaetun ystävyyden ja siitä aiheutuneen mielen kevenemisen ansiosta.

Kokoelman toinen kertomus, Pensasaidan takana, on lyhin kolmesta novellista. Kaksi yli kuusikymmentäviisivuotiasta, Toimi ja Signe, ilmaisevat toisilleen rakkautensa ja päättävät elää yhdessä viimeiset elinvuotensa. Toimin muistiongelmista huolimatta kertomus siis vaikuttaa sävyltään valoisalta. Toimin keksimä pitkä kirje, jonka hän lähettäisi Signelle ulkomailta, on täynnä sydämellistä huumoria. Novellin lopussa on kuitenkin käänne, joka muuttaa tulkinnan ratkaisevalla tavalla. Käy ilmi, miksi ollaan pensasaidan takana ja rauta-aidan vieressä. Tavoiteltu onni vaikuttaa valuvan sormien lävitse.

Kokoelman päättää sen niminovelli, Puisto jouluksi. Siinä Suurtinan kartanonrouva palkkaa toukokuussa Saarinen-nimisen puistonrakentajan kunnostamaan kartanon puiston seuraavaan jouluun mennessä. Valmistumispäiväksi sovitaan 23.12. 

Saarinen asettuu asumaan kartanon jyväaitasta rakennettuun asuntoon ja ryhtyy työhön. Työn ohessa kartanonrouva ja Saarinen tutustuvat paremmin. Alusta asti on ollut näkyvillä heidän välillään väreilevä eroottinen jännite. Kummankaan elämä ei ole ollut onnellista. Rouvan hajonneet avioliitot ovat olleet pettymyksiä, ja aikuiset lapset pitävät häntä lähinnä helpon rahan lähteenä. Perhe-elämään on hänelle, adoptiolapselle, liittynyt pienestä pitäen paljon tuskaa. Saarinen taas on yli kaksikymmentä vuotta hautonut kostoa hänet hylänneelle tyttöystävälle.

Novellissa saa paljon tilaa myös seitsenvuotias kehitysvammainen Aarne. Hän on näitä Peltoselle tyypillisiä henkilöitä, joiden tehtävä novellissa ei oikein aukea minulle. Ehkä hänen tehtävänsä on osoittaa taiteilijaksi itsensä kokevalle Saariselle, että kauneuden tajuaminen ei ole älyllinen ominaisuus. Kartanon rouva puolestaan on pohtinut Aarnen adoptoimista, mutta jättänyt sen omien kokemustensa vuoksi tekemättä.

Puisto valmistuu ajoissa. Ennen kuin Saarinen poistuu lopullisesti, rouva järjestää hänelle yllätyksen, jonka tarkoitus on vapauttaa Saarinen menneisyyden taakasta. Novellin lopussa rouvan elämä jatkuu ennallaan, tai vielä entistä yksinäisempänä, mutta Saarisen luovuus vapautuu ehkä uudenlaisiin taiteellisiin yrityksiin.

Peltosen kieli on kaikissa kokoelman novelleissa kekseliästä. Uudissanoja tai pikemminkin yllättäviä johdoksia on runsaasti. Toisaalta Peltonen hallitsee myös täsmällisen ja tarkan havainnoinnin. Puisto jouluksi -kertomuksen kuvaukset lumisesta puistosta, jossa Saarinen polttaa jätepuuta suurissa nuotioissa, ovat täynnä tunnelmaa. Joulunviettoon asti novellissa ei aivan päästä. Kaksi juhlapäivää, joita kartanonrouva on eniten inhonnut, ovat joulu ja äitienpäivä.

Juhani Peltonen, Puisto jouluksi. WSOY 1990. Päällys: Urpo Huhtanen. 133 s. 

Terry Pratchett: Hogfather (Valkoparta Karjupukki)

Aloitin hivuttautumisen kohti joulutunnelmaa lukemalla Terry Pratchettin 20:nnen Kiekkomaailmaan sijoittuvan fantasiaromaanin. Pratchettin Kiekkomaailmassa ei tosin vietetä joulua eikä siellä siis ole Joulupukkiakaan. Jokaiselle Kiekkomaailma-romaanien lukijalle on kuitenkin selvää, että Pratchett kirjoittaa meidän omasta maailmastamme, jota hän fantasian keinoin on hieman käsitellyt niin, että pääsemme katsomaan tuttuja ilmiöitä uudesta näkökulmasta. Kyseessä on siis kirjallisuuden keino, jota nimitetään vieraannuttamiseksi tai oudontamiseksi. Tässä oudonnetussa maailmassa vietetään juhlaa nimeltä Hogswatch ja kodeissa vierailee lahjoja jakamassa punanuttuinen Karjupukki. Paikasta toiseen Karjupukki siirtyy lentävällä reellä, jota vetää neljä jättikokoista sikaa.

Romaanin nykyhetkessä juhlan aatto on käsillä mutta Karjupukki on kateissa. Tästä alkuasetelmasta, joka tuo mieleen koulun joulunäytelmän, Pratchett kehittelee vauhdikkaan ja hauskan tarinan. Mielleyhtymät koulun esityksiin karsiutuvat nopeasti, kun käy ilmi, että kadonneen Karjupukin tehtävät on ottanut hoitaakseen itse Kuolema. 

Viikatemies on ymmärtänyt, että Karjupukki on tuorein edustaja ikiaikaisten myyttisten olentojen sarjassa, jonka tehtävänä on varmistaa, että aurinko vuoden pimeimmän päivän jälkeen taas nousee ja elämä jatkuu. Jonkun on siis huolehdittava, että lapset saavat lahjansa ja heidän uskonsa säilyy. Elämän puolustajaksi Kuolema on ryhtynyt, koska ihailee kovasti ihmisiä, vaikka ei heitä oikein ymmärräkään. Ihmisten nerokkuus paljastuu Kuoleman mielestä esimerkiksi siinä, että he ovat keksineet tylsyyden – siihen ei mikään muu olento olisi pystynyt.

Karjupukin katoaminen on myös aiheuttanut häiriön Kiekkomaailman myyttisten olentojen tasapainossa. Kun yksi merkittävä hahmo on poistunut, tilalle alkaa putkahdella uusia jumalolentoja, jotka ikään kuin täyttävät vapautuneen tilan. Näin pääsemme tutustumaan erilaisiin keijuihin sekä muun muassa Krapulan jumalaan – "voi luojaan" (oh god).

Romaanin henkilökaarti on runsas, kuten yleensäkin Pratchettin romaaneissa, ja näin joulu – tai siis tämä sikajuhla – tulee käsitellyksi monesta eri näkökulmasta. Osa romaanista tapahtuu yliopiston henkilökunnan juhlissa, osaksi ollaan palkkamurhaajan ja varaskoplan matkassa. Tärkeä henkilö on myös Susan Sto-Helit, joka yrittää parhaansa mukaan tulla normaaliksi ihmiseksi ja ihan tavalliseksi kotiopettajattareksi, mutta se osoittautuu vaikeaksi sukurasitteiden takia. Hänen isoisänsä nimittäin on Kuolema. 

Yhdessä vaarinsa kanssa Susan lopulta onnistuu myös Karjupukin löytämisessä. Aurinko nousee sikajuhlan aamuna. Tasapaino palautuu.

Romaanin sikajuhla on lempeä parodia nimenomaan englantilaisesta joulunvietosta. Pukki kulkee savupiipun kautta ja jättää lahjat takanreunalle ripustettuihin sukkiin. Koristeina ovat piikkipaatsama ja misteli. Kiekkomaailmassa joulupuuksi koristellaan kuitenkin tammi.

Kiekkomaailman yliopistomiesten saivartelu siitä, mitä misteli symboloi, oli jälleen osoitus Pratchettin taidosta väännellä logiikkaa nauruhermoja kutkuttavalla tavalla. Loppupäätelmänä on, että misteli symboloi misteliä. Päätelmä on "niin syvällinen, että sen jokaisen osasen ymmärtäminen vaatisi koko elämän, tai sitten se on täyttä potaskaa". Tai ehkä se on molempia.

Romaanissa on myös lukuisia sellaisenaan aforismeina toimivia lauseita. Viime aikoina esillä olleet suunnitelmat jonkinlaisen älysirun sijoittamisesta ihmisaivoihin saivat minut kirjoittamaan muistiin romaanin lauseen: "Real stupidity beats artificial intelligence every day."

Loppujen lopuksi romaanista syntyi kaiken oudontamisen ja kulttuurierojen jälkeen sittenkin melko jouluinen tunnelma. Kuoleman suuhun oli teoksen lopussa pistetty kaunis ajatus mielikuvituksen tärkeydestä. Siinä on joulusaarnan ainekset. Ihmiset eivät tarvitse fantasioita tehdäkseen elämästä siedettävämmän vaan ollakseen ihmisiä – ollakseen se "paikka jossa lankeava enkeli kohtaa nousevan apinan". Täytyy opetella uskomaan pieniin valheisiin, jotta voi uskoa suuriin: oikeudenmukaisuuteen, armoon, velvollisuuteen.

Terry Pratchett, Hogfather. Victor Gollancz 1996. Kannen kuva: Josh Kirby. 285 s.

Romaani on julkaistu myös suomeksi Marja Sinkkosen suomentamana nimellä Valkoparta Karjupukki (Karisto 1998).