John Masefield: Kuollut Ned / Elävä Ned

John Masefield tunnetaan luultavasti Suomessa parhaiten lastenromaanistaan Keskiyön kansaa, jonka muun muassa edesmennyt kirjallisuuden professori Kai Laitinen mainitsi lapsuutensa lempikirjaksi. Tärkeä syy hänen mieltymykseensä oli se, että tässä kirjassa noitien, merirosvojen ja puhuvien eläinten parissa seikkailee Kai-niminen poika. Etenkin lapselle – ja varmaan monelle aikuisellekin, minulle ainakin – samastumisen mahdollisuus on osa kirjan houkutusta.

Lähes neljäkymmentä vuotta Englannin hovirunoilijanakin (Poet Laureate) toimineen John Masefieldin (1878–1967) laajasta tuotannosta on suomennettu myös romaani Kuollut Ned ja sen jatko-osa Elävä Ned. Kuten monet seikkailuja sisältävät aikuisten romaanit – esimerkiksi Gulliverin retket ja Robinson Crusoe – myös Masefieldin Nedin seikkailut ovat hivuttautuneet lastenhuoneen kirjahyllyyn. Penguin-kustannustalon lastenkirjallisuuden osasto Puffin Books nimittäin julkaisi nämä Masefieldin romaanit uudelleen 1970-luvulla. Dead Ned -romaanin pokkaripainoksen takakannessa sen ilmoitetaan soveltuvan 12-vuotiaille ja sitä vanhemmille.

Kuulun jo selvästi ryhmään sitä vanhempi, mutta pidin kovasti varsinkin romaaniparin ensimmäisestä osasta, jonka rauhalliseen, miljöötä ja henkilöiden luonteiden kuvausta painottavaan kerrontaan yhdistyy pahaenteisesti kiristyvä jännitys, kun käy ilmeiseksi, että päähenkilö on ajautumassa syytetyksi henkirikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. 

Kuollut Ned -osaa lukiessani minulla ei ollut kiire saada tietää mitä on tapahtunut. Enemmän kiinnostivat kysymykset miksi kävi niin kuin kävi ja miten tapahtumista on kerrottu. Ensimmäisen osan psykologinen painotus saa toisessa osassa väistyä seikkailuaineksen tieltä. Nedin vaiheet laivalääkärinä orjalaivalla ja sittemmin sotilaana Afrikan heimosodissa tuovat kuitenkin hänen luonnekuvaansa syvyyttä näyttämällä hänet osana yhteisöä.

Molemmat romaanit on kerrottu minämuodossa Edward "Ned" Mansellin itsensä kertomina. Tapahtumien ja kertomishetken ajallinen etäisyys antaa kerronnalle rauhallisen ja harkitun sävyn. Tapahtumien keskipisteessä on nuori, juuri täysi-ikäisyytensä saavuttava Ned; kertoja Ned puolestaan pariin otteeseen mainitsee olevansa jo vanha mies. Vanhalla kertojalla on ollut aikaa tiivistää huomionsa aforismin kaltaisiksi viisauksiksi, esimerkiksi tähän tapaan:

Minusta on toisinaan tuntunut, että ne, joiden toimesta pahe esiintyy hupaisena, tekevät vähemmän vahinkoa kuin toiset, jotka saavat hyveen vaikuttamaan vastenmieliseltä.

Vanha kertoja on joskus liiankin ankara nuorta minäänsä kohtaan ja moittii tätä harkitsemattomuudesta. Lukija ei syytöstä jaa: Ned on alusta lähtien kunnon poika, aina valmis kuuntelemaan ihmisiä ja oppimaan uutta. Hänen vastoinkäymisensä johtuvat sattumista.

Ajallisesti romaanin tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun jälkipuoliskolle muutamia vuosia ennen Ranskan suurta vallankumousta (1789). Nedin laajasti siteeraamat ystävänsä amiraali Cringlen muistelut tuovat mukaan vielä tätäkin vanhemman aikatason. Historiaan sijoittuvan kerronnan takia suomennosten vanhahtavuus ei haitannut vaan tuntui pikemminkin oikeaan osuvalta. Minusta jopa tuntuu, että Kuollut Ned -romaanin suomentaja Väinö Hämeen-Anttila on tietoisesti käyttänyt vanhahtavia ilmauksia tavoitellakseen oikeaa ilmapiiriä. Väinö Hämeen-Anttilan kuoltua kesken käännösurakan toisen osan kääntänyt Werner Anttila käyttää johdonmukaisesti oman aikansa eli 1940-luvun yleiskieltä.

Nyt on jo varmaan juonipaljastusten aika. Lopeta siis lukeminen tähän, jos et niistä pidä. Aika paljon kirjailija muuten paljastaa jo romaanin alaotsikossa: Ruumiin omakätinen kertomus palaamisestaan elämään Kuolleen Nedin rannikolla ja joutumisestaan nyt kuulemiinne vaiheisiin. Takakansitekstiä ei omistamissani kirjoissa ollut tallessa, joten en tiedä, miten paljon ne paljastavat. Arvelen, että melko lailla.

Elävä Ned - romaanin alussa kertoja tiivistää Kuollut Ned -osan juonen niin onnistuneesti, että lainaan sen tähän.

     Jollette ole lukenut edellistä kertomustani "Kuollut Ned", on minun mainittava teille, että olen lääkäri, kuuluisan lontoolaisen lääkärin poika. Vähää ennen kuin tulin täysi-ikäiseksi syytettiin minua siitä, että olin muka murhannut Hannibal-huvilassa asuvan hyväntekijäni, vanhan amiraali Topsle Cringlen. Olin syytön, mutta jouduin niin kovan onnen uhriksi, että minut tuomittiin syylliseksi murhaan ja hirtettiin.

     Leikkauspöydällä lääkäriystäväni palauttivat minut henkiin, ja monen vastuksen uhalla, samalla kun minua uhkasi paha vaara, heidän onnistui toimittaa minut Liverpooliin lääkäriksi Albicore-nimiseen orjalaivaan, joka oli lähdössä Afrikan Orjarannikolle. Koska paostani oli joitakin epäluuloja tai arveluja, koettivat viranomaiset pidättää laivaa vielä silloinkin, kun ankkurimme oli jo nostettu, mutta onneksi poliisit myöhästyivät hiukkasen eivätkä enää päässeet alukseen ottaakseen minut kiinni.

Toinen osa Elävä Ned sitten kertoo elämästä orjalaivassa, jossa tehtävän luonne synnyttää väkivallan ja raakuuden ilmapiirin, jonka uhreiksi eivät joudu ainoastaan mustat orjat vaan myös nokkimisjärjestyksessä alimpana olevat merimiehet. Nediä itseään suojelee päällystön mielivallalta hänen asemansa lääkärinä sekä väärät arvelut hänen korkea-arvoisista yhteyksistään. Lääkärin tehtävänä orjalaivalla oli ennen kaikkea saada mahdollisimman suuri osa lastista elävänä perille. 

Omien kokemustensa takia Ned asettuu aina altavastaajan puolelle epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Hän ei siis jaa ympäröivän yhteisön asenteita mustiin ihmisiin. Hän lohduttaa vangittuja orjia samoin kuin on lohduttanut itseäänkin: kohtalo on kohdellut heitä kaltoin, mutta ainakin he ovat yhä elossa. 

Nediä auttaa kestämään vaikeita oloja myös eräänlainen fatalismi: ennen hän oli kuvitellut että maailmassa on vallalla järki ja oikeus. Nyt hän on sitä mieltä, että maailma on järjetön paikka. Niinpä hänestä on vain luonnollista, että laivan kapteeni on mielipuoli ja että kaikkinainen taikuus ja taikausko rehottaa laivalla.

Vähäisimpänä taikauskon ilmauksena on suhtautuminen viheltämiseen, mutta lainaan sen tähän, koska se kertoo hauskasti suhtautumisesta suomalaisiin. Sama suhtautuminen suomalaisiin joko noitina tai hiukkasen "hitaina" on tullut vastaan muissakin meriromaaneissa.

"Koskaan ei saa vaatia tuulta vihellyksellä", selitti tykkikonstaapeli, kun kysyin sitä häneltä. "Syytä en tiedä, mutta niin sen asian laita on kuitenkin. Merellä eivät vihellä muut kuin suomalaiset ja vietävät hölmöt."

Kirjailija John Masefieldin omien merimieskokemusten ansiosta romaanin meriosuudessa on runsaasti todenmukaiselta vaikuttavia kuvauksia purjelaivan arjesta ja miehistön suhteista. Orjakaupan kuvauskin vaikuttaa pohjaavan historialliseen totuuteen. Tästä ihmiskunnan arvoa alentavasta liiketoimesta on onneksi jo enimmäkseen päästy, mutta maailma ei vielä ole valmis. Jotenkin minulle tuli turkistarhaus mieleen tästä perämies Peggin lausahduksesta:

Mutta orjakauppa on laillinen elinkeino, ja paraiten sitä harjoittavat ne, jotka ovat siihen perehtyneet ja pitävät sitä ammattinaan.

Orjien kapinassa koko laivan muu miehistö surmataan ja Ned päätyy yksin Afrikan Orjarannikon viidakkoon, alueelle, jota Nedin ystävän amiraali Cringlen kertoman mukaan nimitetään myös Kuolleen Nedin rannikoksi. 

On melkoinen yhteensattuma, että Ned nyt kuoltuaan jo kerran päätyy paikkaan nimeltä Kuolleen Nedin rannikko. Tämä on yksi osoitus romaanin erikoisesta realismin ylittävästä kohtalonomaisuudesta. Monet asiat, joista amiraali Cringle on puhunut, tulevat todeksi Nedin elämässä: hän päätyy juuri sen mielivaltaisen kapteenin laivaan, josta Cringle on puhunut ja jonka hän on tavannut myös Newgaten kuolemaan tuomittujen joukossa. Kapteeni Paulista tulee hänelle eräänlainen paha kaksonen. He molemmat pakenevat viranomaisia: Ned koska häntä pidetään murhaajana, Paul koska hän on ainakin kaksinkertainen murhamies. Myöhemmin Cringlen kuvailemassa afrikkalaisessa aarreluolassa Ned tapaa ranskalaismiehen, jonka hengen amiraali Cringle on vuosikymmeniä aiemmin pelastanut. Voitaisiin tässä yhteydessä varmaan puhua vaikka maagisesta realismista, vaikka koko nimitystä ei tainnut olla olemassa tämän romaanin kirjoitusajankohtana. 

Afrikassa Nedin seikkailut muistuttavat ensin Robinson Crusoen selviytymistarinaa ja sitten hieman myöhemmin mennään jo H. Rider Haggardin alueelle, kun Afrikasta löytyy valkoinen kraanien heimo, jolla on oma kieli ja mustien kulttuurista eroava elämäntapa, johon kuuluvat kivimuureilla ympäröidyt kaupungit ja kiviset temppelit. 

Ned joutuu mukaan näiden kraanien taisteluihin sotaista afrikkalaisheimoa vastaan. Vuorossa on satiirinen kuvaus tehottomasta armeijasta ja hallinnosta, jossa puoluepolitiikan annetaan ohjata päätöksiä ja jossa havaittuja virheitä ei edes yritetä korjata vaan keskitytään syntipukkien löytämiseen. 

Kraanien parista Ned myös löytää itselleen puolison. Noin kuusi ja puoli sataa sivua meni, ennen kuin Nedin tarinaan tuli mukaan hieman romantiikkaa. Varsin miehisenä tarina kyllä säilyy loppuun saakka. Kaunis Yvonne saa olla mukana lähinnä koristeena.

Teoksen lopussa Ned matkustaa vielä käymään Englannissa. Amiraali Cringlen murha selviää lopulta. Oikeat rikolliset saavat rangaistuksensa ja Nedin maine puhdistetaan. Syyllisillekään Ned ei halua pahaa. Hänestä on tullut kuolemanrangaistuksen vastustaja. Saman vastenmielisen raakuuden hän muuten näkee myös ketunmetsästyksessä. 

Nedin tarina on edelleen suositeltavaa luettavaa historiallisen seikkailun ystäville. Koko teosta ja varsinkin sen loppujaksoa kuitenkin rasittaa kaiken todennäköisyyden ylittävä yhteensattumien vyöry.

John Masefield, Kuollut Ned: Ruumiin omakätinen kertomus palaamisestaan elämään Kuolleen Nedin rannikolla ja joutumisestaan nyt kuulemiinne vaiheisiin. Karisto 1945. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dead Ned (1938) suomentanut V. Hämeen-Anttila. 351 s.

John Masefield, Elävä Ned. Karisto 1945. Englanninkielisestä alkuteoksesta Live and Kicking Ned (1939) suomentanut Werner Anttila. 511 s.