Riitta Jalonen: Hula-hula

Aika ajoin on silmiini sattunut lehti- ja blogijuttuja, joista on jäänyt sellainen tunne, että Riitta Jalosen tuotantoon minun olisi syytä tutustua. Nyt viimein ihan sattumanvaraisesti poimin luettavakseni tämän sivumäärältään pienen romaanin parinkymmenen vuoden takaa.

Kirjan ikä on tässä tapauksessa sivuseikka, sillä tällainen kirja ei vanhene. Sen käsittelemät asiat – perheen dynamiikka, sopeutuminen muutokseen ja lapsen varttuminen – ovat ihmisenä olemisen peruskokemuksia.

Romaani kuvaa 11-vuotiaan minäkertojan, Hellän, elämänvaiheita yhden vuoden aikana. Silmään pistää Hellän yksinäisyys. Yhtä lukuun ottamatta hänellä ei ole ikäisiään ystäviä. Rikas sisäinen elämä tuntuu olevan yksinäisen lapsen selviytymiskeino.

Kirjan ajankuva tuntui tutulta lukijalle, joka on syntynyt 1950-luvulla. Sen voisi ehkä ajoittaa 1960-luvun alkuvuosiin. Hellän kotona esimerkiksi asuu useita alivuokralaisia. Heillä on tärkeä rooli Hellän elämässä. Myös heidän muuttonsa pois Hellän kodista on Hellälle ja koko perheelle tärkeä asia. Myös perheen Taunus-merkkinen auto auttaa tapahtumien ajoittamisessa. Hellällä on koulussa historianopettaja, joten ilmeisesti eletään vielä oppikoulun aikaa ennen peruskoulua.

Hellä on lähipiirinsä tarkka havainnoija, kuten lapset varmaan usein ovat: kun kokemukset ovat uusia, ne näkee kirkkaammin. Kirjailijan vapautta on antaa lapsen havainnoille kirkas ja selkeä muoto. En kuitenkaan kokenut, että hallittu ja kaunis kerronta olisi vääristänyt lapsen kokemusta.

Kotimatkalla huomasin, että taivas oli matalalla, vinossa puita vasten. Jäin hetkeksi tuijottamaan harakoita, jotka siivosivat vanhaa pesäänsä. Minäkin nyhtäisin ojan jääläikästä koivusta pudonneita risuja. Jää oli paperikantena maan päällä, niin ohut jo, että maa kuulsi sen läpi.

Kodin salaisuudet paljastuvat vähitellen Hellän tarkkojen havaintojen ansiosta. Arvoitukset, joita Hellä itse ei osaa arvoituksina pitää, saavat selityksensä. 

Hellä joutuu tai hakeutuu teoksessa useita kertoja myös aikuisten seksin todistajaksi. Mikään ei osoita, että tämä elämänalue erityisesti kiinnostaisi tai vaivaisi Hellää – paitsi se, että hän ylipäätään mainitsee nämä tapahtumat. Kummalliset asiat tulevat rekisteröidyiksi. Muista ihmisistä ne kertovat sitäkin enemmän.

Kirjan viehätys perustuu suurelta osin siihen, että lukija itse saa pienistä vihjeistä rakentaa kuvaa henkilöistä ja tapahtumista. En siis voi tässä ruveta osoittelemaan teoksessa annettuja vihjeitä ja pilata lukijalta keksimisen iloa. Muutamaa romaanin henkilöihin liittyvää seikkaa voin tässä kevyesti sipaista.

Hellän isä kärsii lapsuuden traumasta, syyllisyydestä, joka on saanut hänen mielenterveytensä järkkymään. Lapsihan ei vanhempiaan tuomitse, mutta Hellä kyllä kaipaisi isää, joka ottaisi syliin. Isä myös "mölisee" öisin, ärsyyntyy helposti ja on silloin äkkipikainen, lyökin. Isä yrittää hallita elämäänsä vaneritauluihin kirjoittamiensa ja ympäri kotia ripustamiensa mietelauseiden avulla. Alivuokralainen, muusikko Antti, tuntuu onneksi osittain täyttävän Hellän maailmassa miehisen hellyyden kaipuun. 

Hellän äidillä on omat salaisuutensa ja selviytymiskeinonsa. Perheen isän traumojen takia ja omien lapsitoiveidensa toteutumattomuuden takia äiti tuntee, että kuolema hallitsee hänen elämäänsä. Tätä tunnetta lisää työ kuolevien ihmisten saattohoitajana. Työ, joka vie hänet arkiviikoiksi pois kotoa, on myös selviytymiskeino. Myös näihin poissaoloihin liittyy salaisuuksia. Teoksen loppupuolella Hellä löytää äidin salaisesta vihkosta lauseen, jonka hän ilmeisesti tulkitsee järkyttävällä tavalla väärin. 

Vanhempien suhteessa Hellään on myös kauhistuttavia asioita, jotka eivät selity pelkästään sillä, että ennen asiat olivat toisin.

Kirjan nimi viittaa Hellälle tärkeään hulavanteeseen. Sen pyörittämisessä Hellä on luonnonlahjakkuus. Hän voittaa jopa hulakilpailun. Tämä merkityksettömältä tuntuva asia on Hellälle tärkeä: se on jotain sellaista, missä hän on hyvä ja mikä tekee yksinäisestä lapsesta huomion keskipisteen. Hulavanne on hänen sädekehänsä.

Kirjan lopulla on pieni kohtaus, jossa Hellä talon tyhjennyttyä alivuokralaisista kantaa omaan huoneeseensa ullakolta sinne hylätyn nukkekodin. Nukkekoti on Hellän isän tekemä eikä Hellä koskaan ole sillä leikkinyt eikä vaatinut sinne kalusteita. Hän on vain tuijottanut sitä, kunnes isä loukkaantuneena on vienyt sen ullakolle. Nyt tyhjä nukkekoti tyhjässä talossa ilmeisesti viimein vastaa vakavan päähenkilön sisäistä kokemusta.

Teoksen lopussa on Hellälle ja lukijalle vielä luvassa yllätys, joka merkitsee ainakin elämänmuutosta koko perheelle. Ehkä jopa joidenkin varjojen väistymistä.

Kun perheessä on kaksi kirjailijaa kuten Jalosen perheessä, lukija alkaa nähdä kirjailijoiden tuotannossa yhteyksiä. Mietin, onko tämä Hellä-tytön kuvaus ollut siemenenä Olli Jalosen Poikavuodet-kirjalle. Molemmissa on vakava lapsihahmo keskellä dramaattisia mutta paisuttelematta kuvattuja tapahtumia. Molemmilla lapsilla on vielä salainen pesänsä: Olli-pojalla puruvintillä, Hellä-tytöllä kenkäkaapissa. Ehkä kyse on vain lähes kaikille yhteisestä lapsuuden kokemuksesta. Kenelläpä ei olisi ollut lapsena salaista majaa?

Riitta Jalonen on ilmoittanut, että lopettaa kirjojen julkaisemisen, ehkä suorastaan kirjoittamisen. Minulla on ilmeisesti romanttinen käsitys kirjailijan työstä, sillä ensireaktioni on ollut, ettei noin voi tehdä. Olen ajatellut, että kirjoittaminen on elämäntapa eikä vain ammatti. Jollain tavalla en voi uskoa, että Riitta Jalonen oikeasti voi kokonaan lopettaa.

Tuli mieleeni muuan alakoulun oppilaan vastaus paavia koskevaan koekysymykseen. Opettajakollegani oli ehkä liikaakin painottanut sitä, että lähes aina paavit ovat olleet virassaan kuolemaansa saakka. Oppilas kirjoitti: "Paavi on elinkautinen ja jos se joskus karkuun pääsee niin kyllä se äkkiä kiinni saadaan."

Saadaankohan Riitta Jalonen?

Riitta Jalonen, Hula-hula. Tammi 2002. 139 s.