Pajtim Statovci: Bolla

Pajtim Statovcin Bolla-romaani voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2019. Muistan nähneeni niihin aikoihin siitä useita kiittäviä blogikirjoituksia, mutta varsinaisesti vasta Helsingin kaupunginteatterin versio romaanista syksyllä 2021 synnytti halun perehtyä myös kirjaan. 

Romaani kertoo kahden miehen, Arsimin ja Milošin, albaanin ja serbin, rakkaustarinan sotaan valmistautuvassa ja sittemmin sodan runtelemassa Pristinassa. Suhdetta rasittaa etnisten taustojen erilaisuuden lisäksi myös se, että Arsimilla on vaimo ja perhe. Milošin lapsuus taas on hirveällä tavalla rikki.

Romaanin kerronta sijoittuu useaan aikatasoon. Pääosin on äänessä Arsim. Milošin version voimme lukea hänen mielisairaalassa kirjoittamistaan totta ja fantasiaa sekoittavista muistiinpanoista. Tällainen rakenne, jossa menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, teki tarinasta jännittävän ja houkutteli lukemaan nopeasti eteenpäin. 

En ryhdy nyt yksityiskohtaisesti selostamaan romaanin juonta tai pohdi sen käärmesymboliikkaa vaan keskityn viiteen havaintoon, jotka olivat minulle merkityksellisiä.

1. Kiitos ja anteeksi

Lukiessani en voinut välttyä huomaamasta, miten usein sanat kiitos ja anteeksi (tai olen pahoillani) tässä romaanissa toistuivat. Ne ovat ilman muuta romaanin avainsanoja. Arsim ei romaanin alkupuolella ole mikään mukava tyyppi. Suoraan sanottuna hän on väkivaltainen ja painostava paskiainen. Hän saa vaikutuspiiriinsä joutuneet ihmiset pyytämään anteeksi, kun on itse ollut oikein inhottava, ja kiittämään Arsimia, kun tämä on nöyryyttänyt heitä.

On eri asia ymmärtää kuin hyväksyä. Kyllä minä Arsimia ymmärrän. Hänet on kasvatettu pelolla ja väkivallalla. Kun vitsoja kylvetään, niitä myös niitetään.

Romaanin suuri kehityskertomus tapahtuu Arsimin sielussa. Jean Genet kirjoitti Querelle-romaanissaan, että nöyryys voi syntyä vain nöyryytyksestä. Täydellinen nöyryytys ja vankilatuomio opettaa Arsimin pyytämään anteeksi ja kiittämään, olemaan lopulta kiitollinen myös nöyryytyksestään.

Viimeisessä päiväkirjamerkinnässään Miloš muistelee sitä, miten päästi Arsimin palaamaan perheensä luo. Myös hän on ymmärtänyt kiitollisuuden parantavan voiman.

 – – onneksi pääsit pois täältä, sanoin vielä ja laskin irti, lähetin lentoon kuin ikkunaan törmänneet linnut heitin virtaukseen kaksi sileää kiveä

     enkä sanonut anteeksi sanoin kiitos

2. Sota 

Kosovon sota romaanissa johtaa nyt tässä hetkessä lukiessa ajatukset pakostakin toiseen Euroopassa käytävään sotaan, Venäjän sotaan Ukrainassa. Se, että sota tekee ihmisistä jotain muuta – ei enää ihmisiä mutta ei eläimiäkään – ei ole yllätys. Kauheaa on se, että ihminen tottuu kaikkeen. Harvoin se ilmaistaan näin kirkkaasti:

Elämästä on tullut julmaa, ja ihmiset ovat tottuneet siihen, kuolleen ihmisen ruumis ei ole enää kuolleen ihmisen ruumis vaan kuolleen ihmisen ruumiin kuva. Raiskatut naiset ja murhatut miehet ja pahoinpidellyt lapset eivät ole enää raiskattuja naisia ja murhattuja miehiä, eivät pahoinpideltyjä lapsiakaan, vaan tarinoita kaikista edellä mainituista, ja valtaukset ja yhteenotot tuntuvat äityvän yhä epäinhimillisemmiksi sitä mukaa kuin ihmiset oppivat sietämään veren valumista.

Meidätkin, muka sivustakatsojat, sota muuttaa. Väkivalta alkaa vaikuttaa luonnolliselta tavalta vastata ongelmiin. Pessimismi valtaa mielen. Joutaisiko tämä tyhmä ja väkivaltainen apinalaji jo pois tätä kaunista planeettaa raiskaamasta?

3. Koulu

Arsim muuttaa romaanissa perheineen johonkin kovasti Suomelta vaikuttavaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Jos suomalaisen koulun heikkoudet maahanmuuttajien kotouttamisessa kiinnostavat, lue tämä romaani. Näennäisen empaattisella otteellaan koulu erottaa maahanmuuttajalapset koulutovereistaan. Arsimin vaimo Ajshe on paras kotoutuskriitikko, johon olen törmännyt. Lukekaa!

4. Oheiskärsijät

Minussa on sellainen vika, että aina kun luen kertomuksia suuresta, kaikennielevästä rakkaudesta, huomioni kiinnittyy sen oheiskärsijöihin. Tässä romaanissa niitä ovat selvimmin Arsimin vaimo Ajshe ja heidän kolme lastaan. Romaanin suurin selviytyjä on Ajshe. Kirja myös kertoo, millaisia ponnistuksia ja jopa sydämen kovettamista selviytyminen vaatii. Ajshen sydän särkyy, mutta se on ehkä pieni hinta siitä, että lapset saavat mahdollisuuden edes jollain tavalla normaaliksi nimitettävään elämään.

5. Romeo ja Julia 

Aina kun on kyse rakastavaisista, joita suku – tai tässä tapauksessa etninen tausta – yrittää pitää erillään, nousee esiin Shakespearen Romeo ja Julia. Kyllä tässä Bollassa sama tarina on ja tarkkaan lukien sama sanoma rakkaudestakin. Yleensä se tosin ymmärretään miten sattuu. En ymmärrä, miksi jotkut rakastavat sitä tarinaa. Sehän on kauhea, makaaberi. Shakespearen näytelmistä se on ainoa, jota en lue uudestaan mielelläni. Siinä rakkaus ja kuolema lyövät koko ajan ylävitosia toisilleen.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että Romeo ja Julia kertoo meille, millaista on todellinen rakkaus, että katsokaa, tämä se vasta on rakkautta. Höpön löpön! Parin kokemattoman teinin haihattelua. Minulle Romeo ja Julia sanoo: "Jos rakkaus on tällaista, se ei eroa kuolemasta."

Pajtim Statovci, Bolla. Otava 2019. Kansi: Mirella Mäkilä. 240 s.