Ruth Prawer Jhabvala: Kuumuus ja kiihko

Intian runsaus ja ristiriitaisuus on kaunokirjallisissa kuvauksissa johtanut melkoisiin mammutteihin: E. M. Forsterin Matka Intiaan (445 sivua), Salman Rushdien Keskiyön lapset (575 sivua), John Irvingin Sirkuksen poika (680 sivua). Paul Scott tarvitsi neljä viisisataasivuista kirjaa Intiasta kertomiseen. Eikä tämäkään riittänyt: Intia-kvartettiin hän lisäsi myöhemmin vielä 250-sivuisen jatko-osan Staying On.

Oli virkistävää saada käsiinsä kirja, joka puristi Intiasta mehun alle kahteensataan sivuun. Tässä tapauksessa pieni todellakin on kaunista. Pidän yleensä hyvänä merkkinä, jos kirja tulee uniini. Niin että terveisiä vaan Intiasta. Kahtena yönä kävin siellä.

Ruth Prawer Jhabvalan (1927–2013) Kuumuus ja kiihko imaisi minut mukaansa ihmisuhteiden ja kulttuurien törmäytykseen Intian helteessä ja tomumyrskyissä. Kun lopulta monsuuni toi mukanaan sateet ja raikkaamman sään – ja viileän harkinnan – päähenkilöiden elämä oli muuttunut peruuttamattomasti. 

Romaanin nykyhetkessä 1970-luvun alkupuolella nimettömäksi jäävä noin kolmekymmentävuotias englantilainen nainen matkustaa Intiaan selvittämään sukunsa historiaan liittyvää arvoitusta. Hänen isoisänsä ensimmäinen vaimo jätti miehensä, Intian englantilaisen siviilihallinnon virkamiehen, ja lähti intialaisen ruhtinaan, Khatmin nawabin, matkaan.

Havaintonsa Intian nykypäivästä ja löytönsä isoisänsä ja tämän Olivia-vaimon vaiheista nainen kirjaa tarkkoihin ja eläviin päiväkirjamerkintöihin. Apuna matkallaan menneisyyteen hänellä on nippu Olivian sisarelleen Pariisiin kirjoittamia kirjeitä. 

Päiväkirjamerkinnät kattavat noin puolet romaanista. Toinen puoli muodostuu kaikkitietävän kertojan kuvauksista vuoden 1923 tapahtumista. Aikatasojen vaihtelu ja menneisyyden salaisuuksien vähittäinen paljastuminen luo romaaniin jännittävän, dekkarimaisen rakenteen. Kiehtovalla tavalla nykyhetki ja menneisyys myös alkavat kietoutua toisiinsa, kun kertojan elämä nykyhetkessä alkaa jäljitellä viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia.

Niin kertojan kuin Oliviankin elämään kuuluvat länsimainen ja intialainen rakastettu, vahinkoraskaus, joka mahdollisesti saa molemmissa tapauksissa alkunsa täsmälleen samassa Baba Firdausin lehdossa. Sama epätietoisuus vauvan isästä on mukana molemmissa aikatasoissa. Romaani käyttää toistoa muutenkin oivaltavasti. Draaman ratkaisuvaiheessa sekä Olivian aviomies että nawabi puhuvat hänelle täsmälleen samoin sanoin.

Omissa ratkaisuissaan nykyhetken kertoja tuntuu sovittavan Olivian virheet. Molemmat päätyvät asumaan samoille seuduille Himalajan rinteille. Katseliko Olivia alas laaksoon ja menneeseen? Vai ylös- ja eteenpäin kuten nykyhetken itsenäinen nainen?

Kuvittelen mielessäni usvan taakse huippuja, jotka ovat korkeampia kuin missään näkemäni. Niitä peittävä lumi on valkeampaa kuin missään muualla – niin valkoista, että se loistaa valoisana vasten taivasta, jonka sini on syvempää kuin missään muualla. Sellaista näkyä minä odotan.

Intialaisen ja länsimaisen kulttuurin erot tulevat esiin molemmissa aikatasoissa. Vaikuttaa siltä, että Intian sielu jää tavoittamatta niin paikallisesta väestöstä omiin kaupunginosiinsa eristyviltä siirtomaahallinnon englantilaisilta kuin likaisilta ja mahataudista kärsiviltä reissaajiltakin, vaikka nuo jälkimmäiset hindulaisuuden pintapuolisesti omaksuttuja oppeja toistelevatkin. 

Jäävätkö Intiaan länsimaalaisista loppujen lopuksi vain askeetit, seikkailijat ja lähetyssaarnaajat – sekä onnettomasti rakastuneet? Englantilaisten hallinnosta näyttävät muistuttavan enää rappeutuvat brittiläisten hautausmaat. Toisaalta myös pikkuruhtinaiden aika on ohi. Nawabin tyhjennetty ja rapistuva palatsi odottaa romaanissa myyntiä Intian hallitukselle, joka sekään ei ole enää erityisen kiinnostunut siitä.

Olivia vaikutti aluksi englantilaiselta rouva Bovarylta. Aviomiestään Olivia kyllä piti arvossa, toisin kuin Emma Bovary, mutta miehen virka vaati pitkiä työpäiviä ilman lomia, ja Olivia jäi vaille kaipaamaansa huomiota. 

Romaanin alussa Olivia on turhamainen, pinnallinen ja helposti ikävystyvä. Englantilaiset virkamiehet ja heidän vaimonsa, joiden kanssa hän enimmäkseen joutuu seurustelemaan, ovat hänen mielestään tylsiä. Niinpä hän ei kuumana kautena suostu lähtemään muiden vaimojen mukana rannikolle pois Satipurin tasankokaupungin kaikkialle tunkeutuvasta tomusta. Päätös osoittautuu kohtalokkaaksi. Lukijalle on alusta asti selvää, että Olivia ennemmin tai myöhemmin kaipaa jotain enemmän.

Jo ensitapaamisella nawabin kanssa merkit ovat ilmassa:

Miehen silmät olivat alkaneet loistaa, ja vaikka hän oli hillinnyt itsensä välittömästi, Olivia oli nähnyt sen ja käsittänyt, että tässä oli vihdoin edes yksi ihminen Intiassa, joka oli kiinnostunut hänestä tavalla, johon hän oli tottunut.

Enempää en juonesta paljasta. Onhan tässäkin jo yhtä ja toista tullut esiin. Ainoastaan sen verran, että nykyhetken kertoja uskoo, että kokemustensa myötä Olivia myös oppi jotakin:

Mutta tehtyään sen, mitä hän teki – ja jäätyään sen jälkeen loppuiäkseen Intiaan – hän ei voinut enää olla sama ihminen kuin alussa.

Kohtalokas rakkaustarina on tietenkin romaanin keskiössä, mutta eloisasti kuvatut sivuhenkilöt toivat virkistävästi mukaan sekä paikallisväriä että huvittavia kuvauksia eurooppalaisten yrityksistä sopeutua outoon kulttuuriin.

Klaus Karttusen suomennosta pidin erinomaisena. Tietysti kirjailijan asiantuntemus oli kaiken pohjana, mutta myös kääntäjä solahti intialaiseen kulttuuriin täysin vakuuttavasti. Kääntäjän nimi ei soittanut kelloja ja googlailu osoittikin, että hän on työskennellyt enemmän Intia-tutkimuksen kuin kaunokirjallisuuden kääntämisen puolella.

Kirjailija Ruth Prawer Jhabvala oli syntyjään puolalainen. Hänen juutalainen perheensä muutti Englantiin pakoon natsien vainoja, kun Ruth oli 12-vuotias. Avioiduttuaan intialaisen kanssa Ruth asui Intiassa yli 20 vuotta. Loppuelämänsä hän vietti New Yorkissa. Useiden kaunokirjallisten teosten lisäksi hän kirjoitti lukuisia elokuvakäsikirjoituksia Merchant Ivory Productions -tuotantoyhtiölle. Hänen E. M. Forsterin romaaneista sovittamansa elokuvakäsikirjoitukset toivat hänelle kaksi Oscaria (elokuvista Hotelli Firenzessä ja Talo jalavan varjossa).

Romaanista Kuumuus ja kiihko hän sai Booker-palkinnon vuonna 1975.

Ruth Prawer Jhabvala, Kuumuus ja kiihko. Otava 1983. Englanninkielisestä alkuteoksesta Heat and Dust (1975) suomentanut Klaus Karttunen. 196 s.