Penelope Lively: Kuutiikeri

Valokuva vuodelta 1868. Kyläkatu Thetfordissa. Sekatavarakauppa, sepänpaja, kärryt, puu. Ei ihmisiä. Tosiasiassa kuvaa otettaessa joku – tai useita ihmisiä, koiria, hanhia, mies hevosen selässä – kulki puun ali tai meni puotiin. Valotusaika oli tunnin pituinen, joten kulkijoista ei ole kuvaan jäänyt jälkeäkään.

Minä pidän siitä. Pidän siitä hyvin paljon. Siisti kuva ihmisen suhteesta fyysiseen maailmaan. Meni, kulki ohi, poissa.

Edellisen lainauksen minä on Claudia Hampton, 76-vuotias journalisti ja historioitsija, joka makaa hoitokodissa valmistautumassa kuolemaansa. Päässään hän kirjoittaa maailmanhistoriaa, joka yhdistää kaiken: eri ihmisten yksityiset kokemukset – ennen kaikkea Claudian omat – tarinat, myytit. Claudian sanoin historia on epäjärjestystä – "kuolemaa ja sotkua ja tuhlausta". 

Euroopan katedraalien jähmettyneessä kivessä elävät rinnan apostolit, Kristus ja Maria, karitsat, kalat, gryfonit, lohikäärmeet, merikäärmeet ja sellaisten ihmisten kasvot joilla on lehtiä hiuksina. Sellaisen henkisen vapaamielisyyden minä hyväksyn.

Claudia on nyt kuolemaa lähestyessään samanlainen kuin on ollut koko elämänsä: vahva, rohkea, suorapuheinen, huumorintajuinen, sovinnaisuudesta piittaamaton, mielipiteissään ehdoton – kiehtova romaanihenkilö, jonka matkassa lukijan aika ei käy pitkäksi.

Romaanin kerronta vaihtelee tavalla, joka pitää lukijan mielenkiinnon vireillä ja joka havainnollistaa romaanin näkemystä siitä, miten historia seuloutuu ristiriitaisesta todistusaineistosta. Suuri osa romaanista on kerrottu minämuodossa Claudian näkökulmasta. Välillä näkökulma vaihtuu hän-muotoon. Tällöinkin pitäydytään useimmiten Claudian havainnoissa ja ajatuksissa. Ei kuitenkaan aina: joskus sama tapaus on esitetty kahteen kertaan peräkkäin eri kokijoiden ajatuksien kautta. Lukijan tulkinta henkilöistä ja heidän motiiveistaan rakentuu vähitellen kokemusten kaleidoskoopista.

Yksityiselämä ja maailmanhistoria ovat sekoittuneet Claudia Hamptonin elämässä lapsesta lähtien. Hänen isänsä kuoli ensimmäisessä maailmansodassa. Toinen maailmansota kuljettaa 30-vuotiaan Claudian sotakirjeenvaihtajaksi Egyptiin aavikkosodan kiihkeimmässä vaiheessa. Myös Unkarin tapahtumiin vuonna 1956 Claudialla on henkilökohtainen yhteys.

Egyptissä Claudia kokee elämänsä suuren rakkauden Tomin, panssarijoukkojen kapteenin, kanssa. Kerronnassa tapahtuu hienovarainen muutos, joka valmistaa meitä tulevaan: hetkeksi rinnakkaiset näkökulmat vaimenevat ja kuulemme vain Claudian äänen. Tomin ääni on poissa. 

Vasta juuri ennen romaanin loppua Tomin ääni kuuluu kuin kaikuna menneisyydestä aavikolta löytyneissä päiväkirjamerkinnöissä. No niin, taas paljastin juonesta liikaa. Tarina on kaunis ja traaginen, mutta romaanin ulkopuolelta haluan sanoa, että arki ei ehdi koskaan koetella Tomin ja Claudian suhdetta. Onko edes mahdollista kirjoittaa mieleenpainuvasti suuresta rakkaudesta, joka kestää yhteisen arjen ja yhdessä vanhenemisen?

Claudiasta tulee äiti 38-vuotiaana. Lisa-tyttären isä, Jasper, on venäläisen isän ja devonilaisen äidin poika. Jasper on kosmopoliittinen poliitikko, lehtimies ja myöhemmin tv-tuottaja, sulava opportunisti ja playboy. Missään vaiheessa Claudia ei vakavasti harkitse avioliittoa Jasperin kanssa. 

Lisa jää enimmäkseen isoäitiensä kasvatettavaksi. Äiti ja tytär vaikuttavat olevan luonteeltaan lähes toistensa vastakohdat. Lukijoina pääsemme näkemään, että he kuitenkin muistuttavat toisiaan enemmän kuin koskaan itse ymmärtävät.

Jasperista on edes hiukan vastusta Claudialle, joka nauttii väittelyistä ja riidoista. Tärkein ja rakkain vastustaja hänelle on kuitenkin vuotta vanhempi veli, Gordon, Claudian alter ego. Heillä on oma kahdenkeskinen huumorinsa ja nuoruuden salaisuudet, jotka ehkä selittävät, miksi Claudia suhtautuu ymmärtäväisesti muinaisten faaraoiden avioliittojärjestelyihin. Gordonin kuoleman jälkeen myös Claudian ote elämään alkaa herpautua.

Romaani pohtii historian luonnetta useiden vertausten avulla. Alussa mainitsin vanhan valokuvan, josta ihminen on haihtunut näkymättömiin. Toinen kuva katoavaisuudesta liittyy romaanin nimeen. Kuutiikeri – Moon Tiger – on hyttyssavukierukka. Kun vihreä kierukka on palanut loppuun, sen alle on syntynyt toinen kierukka harmaasta tuhkasta. Egyptissä Claudia ja Tom polttivat hyttyssavuja lemmen täyttäminä öinään. Heidän koodinimensä toisilleen olivat Moon Tiger ja Camel.

Minun mielessäni hyttyssavun spiraali yhdistyy myös ammoniitteihin, joita Claudia lapsena keräsi veljensä Tomin kanssa Lyme Regisin kallioilta. Hiekasta syntynyt jälki jostain, mikä joskus eli. Historian todiste.

Kuutiikeri voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987. Eikä syyttä. Nautin joka rivistä.

Kirjaluotsi-blogissa on perusteellinen bloggaus romaanista.

Penelope Lively, Kuutiikeri. WSOY 1988. Englanninkielisestä alkuteoksesta Moon Tiger (1987) suomentanut Harry Forsblom. Päällys: Urpo Huhtanen. 278 s.