Georges Simenon: Au bout du rouleau

Tämä Au bout du rouleau ('murtumispisteessä, lopussa', kirjaimellisesti 'kerän päässä') ei kuulu Simenonin onnistuneimpiin romaaneihin. Vaikuttaa siltä, että kirjailija on halunnut uskollisesti seurata epämiellyttävän sankarinsa ajautumista umpikujaan tietämättä itsekään, mihin sankari lopulta päätyy. Valitettavasti sankari päätyy ratkaisuun, josta en pidä. Mutta siitä enemmän myöhemmin. Romaanissa on hyvääkin: tapa jolla Simenon vähitellen paljastaa aikaisempia tapahtumia ja henkilöiden taustaa; maaseutukaupungin unelias ilmapiiri; muutamien sivuhenkilöiden yllättävä elämänkaari. Luvassa on taas juonipaljastuksia.

Kolmekymmenvuotias Marcel Viau on pakomatkalla. Hän on tehnyt ryöstön Montpellierissä ja saanut ison saaliin – lähes 200 000 frangia. Viau lukee kuitenkin pian sanomalehdestä, että poliisilla on tiedossa ryöstettyjen setelien numerosarjat. Niinpä Viaun saalis päätyy WC-pönttöön. Vain kaksi tuhatlappusta hän pitää itsellään.

Koko romaani on kerrottu hän-muodossa Viaun näkökulmasta. Muiden henkilöiden mielenliikkeisiin pääsemme ainoastaan Viaun melko epäluotettavien arvailujen ansiosta.

Toulouselaisesta yökerhosta Viau poimii mukaansa siellä esiintyvän Sylvien. Sylvie lähtee mukaan kyselemättä, mikä on kummallista, sillä vaitelias nainen ei vaikuta prostituoidulta eikä vähäjärkiseltä.

Il n'était pas question d'amour entre eux. C'etait très curieux. Cela c'était passé comme cela ce passe avec certain chiens: un chien qu'on ne connaît pas se met à vous suivre dans la rue, et le voilà qui vous adopte, sans raison apparente, qui ne vous quitte plus, qui vous considère une fois pour toutes pour son maître naturel. (Heidän välillään ei ollut kyse rakkaudesta. Se oli hyvin kummallista. Se tapahtui kuten tapahtuu joidenkin koirien kanssa: tuntematon koira alkaa seurata sinua kadulla ja se adoptoi sinut ilman näkyvää syytä, se ei jätä sinua, se kerta kaikkiaan pitää sinua luonnollisena isäntänään.)

Pakomatka jatkuu Bordeaux'n ja La Rochellen kautta Chantournais'n pikkukaupunkiin, joka on Viaulle hieman tuttu lapsuudesta, sillä hänen isotätinsä on asunut siellä. Viaun isäkin asuu edelleen melko lähellä.  

Ihmeellisen tyynesti Sylvie suhtautuu Viaun jatkuvaan oikutteluun. Tämä alkaa välittömästi kontrolloida Sylvien menemisiä eikä oikeastaan haluaisi, että Sylvie poistuisi lainkaan hotellihuoneesta. Itse hän kyllä poistuu vähän väliä selittämättä mitään. Viau ei arvosta naisia nimeksikään eikä varsinkaan siedä sitä, että nämä häntä neuvoisivat tai muuten puuttuisivat hänen asioihinsa. Hän ilmaisee selvästi, että eniten hän arvostaa naisessa sitä, että tämä pitää suunsa kiinni.

Sylvien hahmo mietitytti minua kovasti. En ymmärrä hänen kiintymystään Viaun kaltaiseen hahmoon, joka valehtelee ja jopa lyö Sylvietä. Kuitenkin Sylvie vaikutti aidosti välittävän Viausta. Ehkä hän kuvittelee voivansa jotenkin pelastaa tämän. Olen jossain nähnyt maininnan Simenonin naisvihasta. Olisiko tämä nyt sitä? Mitenhän lienee? Romaanihenkilöt eivät aina – tai ainakaan tässä kyseisessä romaanissa – edusta kirjailijan asenteita.

Isokokoinen ja vahva Viau pitää itseään muita ylempänä ja nimittää useimpia tapaamiaan ihmisiä mielessään toukiksi. Ilmeisesti hän tällä ylimielisyydellä yrittää suojautua heikolta itsetunnoltaan. Koko ajan Viau nimittäin vahtii muiden eleitä tai ilmeitä, jotka paljastaisivat, että häntä ei kunnioiteta. Sylvie joutuu usein kärsimään Viaun vainoharhaisuudesta. Jonkin verran Sylvie myös aiheuttaa näitä harhoja ilmeisellä valehtelullaan. Myöhemmin paljastuu, että Sylvien valheissakin on ollut kyse yrityksistä auttaa Viauta.

Viau ajattelee toisinaan isäänsä, joka on leskimiehenä vastannut poikansa kasvatuksesta ja tehnyt ilmeisesti parhaansa. Häntä Viau ei voi epäonnistumisistaan syyttää, eikä syytäkään. Romaanissa todetaan, että Viau aina tietää, milloin toimii väärin. Tästä huolimatta hän tekee pahoja tekoja kuin jonkinlaisessa uhmassa. Hänen moraalinen kompassinsa osoittaa oikeaan, mutta jonkinlaisen luonnevian takia hän ei kykene kulkemaan sen osoittamaan suuntaan. Mikä on ajanut ilmeisen lahjakkaan miehen harhaan? Tähän en löytänyt vastausta.

Viau on ollut töissä sanomalehden toimittajana, siirtomaasotilaana, merillä, satamatyöläisenä Uudessa-Seelannissa. Kaikki työpaikkansa hän on jotenkin onnistunut sössimään, tehnyt jotain väärää ajattelematta seurauksia. Hän tuntee houkutusta kunnialliseen elämään, säännölliseen työhön vaikka tarjoilijana, mutta tätä houkutusta voimakkaampi on pysähtyneisyyden kammo. Se aiheuttaa hänessä paniikin tunteen.

Chantournais'ssa Viau liittyy pian pokeririnkiin ja menettää yhden illan aikana 8000 frangia, joita hänellä ei ole. Hän lupaa maksaa seuraavana aamuna, kun pankit aukeavat. Viau suunnittelee pakoa yön aikana, mutta silloin Sylvie kertoo kuulleensa huonesiivoojalta, että hotellin hovimestarilla, herra Mauricella, on huoneessaan kätkettynä iso rahasumma, joka olisi helppo pihistää, koska Maurice viettää yönsä hotellin omistajattaren, leskirouva Royn, vuoteessa.

Viauta ärsyttää se, että nainen tällä tavalla ottaa ohjat käsiinsä ja vaikka ohjeiden noudattaminen käykin hänen kunnialleen, hän toimii Sylvien neuvojen mukaan ja saa velkansa maksettua.

Myöhemmin käy ilmi, että Sylvie ja herra Maurice ovat yhdessä järjestäneet rahat Viaun ulottuville. Sekä Sylviellä että herra Mauricella on menneisyys elokuva-alalla ja he tuntevat toisensa jo entuudestaan. Maurice on lainannut Sylvielle myös rahat, jotka Sylvie väittää saaneensa korujaan myymällä ja joilla hän on voinut hankkia maaseutukaupungin oloihin vähemmän huomiotaherättävät vaatteet kuin olivat hänen yökerhotanssijattaren asunsa. Viau ei luonnollisesti tällaisia asioita huomaa eikä siis myöskään ole antanut Sylvielle riittävästi rahaa.

Maksettuaan velkansa Viau tutustuu kaupungissa hieman epämääräisiä liiketoimia harjoittavaan herra Mangreen. Hän myös varoittaa Mangrea, koska on kahvilassa kuullut huhuja Mangren liiketoimiin kohdistuvista poliisitutkinnoista. Viau näkee Mangressa, samoin kuin hotellin herra Mauricessa kaksi itsensä kaltaista sivullista. Eräällä tavalla he kaikki ovat tiensä päässä, au bout du rouleau. Herra Mauricessa Viau ihailee tämän välinpitämättömyyttä ja vertaa tätä isä Jumalaan. Samanlaista välinpitämättömyyttä hän janoaa itsekin.

Pelko kiinnijäämisestä yltyy, kun Viau saa kutsun poliisiasemalle. Tällä kertaa hälytys kuitenkin on väärä. Viauta ei epäillä mistään. Epävarmuus kuitenkin lisääntyy. Viau suunnittelee pakoa ja välillä myös oman ja mahdollisesti myös Sylvien elämän lopettamista.

Lopulta käy niin kuin Viau on pelännyt. Poliisilla on silminnäkijä, joka on tullut Montpellierista tunnistamaan Viaun. Sylvie ja herra Maurice yrittävät vielä järjestää hänelle pakomahdollisuuden, mutta tyypillisessä uhmassaan Viau ei tartu siihen. 

Pidätyssellissä Viau tekee itsemurhan. Hän on tavallisesta elämästä unelmoidessaan pitänyt tavoitteena sitä, että hänen hautajaisissaan olisi ainakin kaksisataa surijaa. Loppujen lopuksi hänen arkkuaan saattelevat vain Sylvie ja herra Maurice sekä joku kolmas, jota nämä eivät tunne, ehkä Viaun isä. Kauempaa jalkakäytävältä tapahtumaa seuraa hahmo, joka saattaa olla herra Mangre.

Romaanin loppuun päästyäni tunsin sääliä Marcel Viauta ja Sylvietä kohtaan. Tunsin myös kiukkua kirjailija Simenonin loppuratkaisusta.

En moralisoi itsemurhaa. Yksi kuolema on hinta, jonka jokainen meistä joutuu elämästä maksamaan. Mikä minä olen moittimaan, jos joku haluaa maksaa etuajassa. Hänellä on varmasti siihen syynsä. Itsemurhia tapahtuu, se on tosiasia, ja kaipa kirjailija voisi vedota siihen, että hän vain kertoo siitä, millainen maailmamme on. Comprendre et ne pas juger – ymmärtää eikä tuomita – niin lukee Simenonin exlibriksessä.

Moralisoin kuitenkin itsemurhaa kaunokirjallisen teoksen ratkaisuna. Jos kirjailija ei näe päähenkilölleen mitään muuta selviytymistietä, voisiko kirjan jättää kirjoittamatta tai ainakin julkaisematta? Minusta tällaisessa lopussa on kyse jonkinlaisesta korviketoiminnosta kirjailijan omaan ahdistuneisuuteen, henkilökohtaisesta terapiasta, joka voi olla hyväksi kirjailijalle mutta vain harvoin lukijalle. Nihilismin houkutus on kyllä läsnä, vaikka kirjat eivät sitä vahvistaisikaan.

Haluan, että kirjat vahvistavat tunnettani siitä, että maailma on ihmeellinen paikka ja eläminen vaivan arvoista – ja että kannattaa odottaa eräpäivää.

Georges Simenon, Au bout du rouleau. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 1. Presses de la Cité 1988. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1947. 115 s.