Anna Burns: Maitomies

Anna Burnsin Maitomies on omaperäinen yhdistelmä keveyttä ja painavuutta. Painoa siihen tuo yhteiskunnallinen ote: jakautuneen kaupungin skitsofrenisen ilmapiirin perinpohjainen analyysi. Myös pitkät – jopa useiden sivujen mittaiset – kappaleet vaikuttivat aluksi raskailta. Samalla kirja on kuitenkin myös kepeä ja hauska. Kirjan minäkertojan totisista pohdinnoista syntyy absurdia huumoria, joka sai ainakin minut myhähtelemään ääneen. 

Tuotemerkkejä lukuun ottamatta kirja välttelee erisnimiä. Sitä ei esimerkiksi sijoiteta nimettyyn maantieteelliseen kaupunkiin. Tämä ratkaisu antaa kuvatulle yhteiskunnalle yleispätevän esimerkin luonteen. 

Kirjailija Anna Burnsin henkilöhistorian perusteella on kuitenkin helppo ajatella romaanin kuvaavan Pohjois-Irlannin Belfastia 1970-luvulla. Kaupunki on vahvasti jakaantunut erilaisiin ryhmiin: esimerkiksi vettentakaisiin, rajantakaisiin ja irtautujiin. Ryhmien taustalla ovat ainakin alun perin olleet uskonnolliset syyt, mutta ne eivät romaanissa ole kovin vahvasti esillä. Syyt ovat muuttuneet valtapoliittisiksi; omaa asiaansa ajavat nyt erilaiset sotilaalliset tai puolisotilaalliset ryhmittymät. 

Erisnimiä ei käytetä myöskään kirjan henkilöistä. Heidät on useimmiten nimetty vain sukulaisuutensa tai muun läheisyyssuhteen perusteella: ensimmäinen sisko, ensimmäinen lanko, pikkusiskot, ehkä-poikaystävä... Edes kertojaminän nimeä ei mainita. Perheenjäsenet kutsuvat häntä keskisiskoksi. Huvittavalla tavalla yksi nimitys, jota eräästä keskeisestä henkilöstä käytetään, osoittautuu loppujen lopuksi ja kaikkien yllätykseksi hänen aivan oikeaksi erisnimekseen.

Nimien välttämiselle on myös poliittinen syy: samoin kuin kaikkeen ihmisten käyttäytymiseen myös nimiin on muodostunut kielletyn ja sallitun tiukka hierarkia. Yksilöiden toimet ja jopa heidän nimensä saattavat tahallisesti tai tahattomasti liittää heidät johonkin poliittiseen lahkoon. Ennen kaikkea "vettentakaisen maan" nimiä piti välttää:

Ajateltiin että kiellettyihin nimiin oli piintynyt energiaa, muinaista voimaa, ikivanhoja ristiriitoja, kieltoja ja ei-toivottuja rasitteita, joita tuo maa oli kauan sitten tälle maalle langettanut, eikä nimen kansallisella alkuperällä ollut enää merkitystä.

Lahkoihin jakautuneessa kaupungissa vallitsee jatkuva tarkkailun ja väkivallan ilmapiiri. Ei ole viisasta tulla liian näkyväksi. Tästä tarkkailun ja mahdollisen rankaisun kehästä pääsevät irti vain "toivottomat tapaukset", toisin sanoen ne, jotka käytöksensä perusteella luokitellaan mieleltään järkkyneiksi. Romaanin minäkertoja on melkein toivoton tapaus: hänen tapansa lukea jatkuvasti kirjoja  – 1800-luvun romaaneja – jopa kävellessään kadulla on tehnyt hänestä jonkinlaisen kummajaisen.

Tahtomattaan romaanin minäkertoja joutuu kuitenkin huomion kohteeksi, kun Maitomieheksi kutsuttu johtoasemassa oleva irtautuja alkaa seurailla kertojaa ja houkutella tätä autoonsa. Maitomies on parikymmentä vuotta 18-vuotiasta kertojaa vanhempi – ja naimisissa. Osoittautuu, että Maitomies tietää kertojan elämästä epämukavan paljon.

Poliittisen ilmapiirin takia seksuaalinen ahdistelu vetää kertojan ja hänen läheisensä mukaan myös lahkojen väliseen hengenvaaralliseen taisteluun. Tässä romaanissa – ja ehkä elämässä yleensäkin – seksuaalinen on myös poliittista. Kaikki on poliittista. 

En pystynyt lukemaan romaania ajattelematta kaikkia tuntemiani jakautuneita yhteiskuntia – myös omaamme. Kirjailijan etäännyttämisratkaisu siis toimii. Tämä romaani ei kerro ainoastaan Pohjois-Irlannista. Jakaantuneisuus synnyttää epäluuloja ja pelkoja "vastapuolta" kohtaan. Pahimmassa tapauksessa tarvitaan sitten turvatoimia, jotka tosiasiassa luovat enemmän turvattomuutta. Mieleen tulivat muutaman vuoden takaiset uutiset Soldiers of Odinista, puoliaikuisista leikkimässä puolisotilaita.

Tällainen epäluulon ilmapiiri luo edellytyksiä ihmisten leimaamiselle, vaaralliselle juoruilulle ja jopa hyväksikäytölle, kuten Anna Burnsin romaanissa. Ratkaisu ei kuitenkaan voi olla jonkinlainen puolivälin – tolkun ihmisten – ajattelumalli. Se on vain yksi lahko lisää ja antaa toimintatilaa niille, jotka ovat valmiit demokratian hylkäämiseen. 

Ajatukseni lähtivät nyt aika kauas Maitomies-romaanista. Jos haluat lukea siitä enemmän, suosittelen kääntymään kirjabloggaajien puoleen. Romaania on käsitelty ainakin seuraavissa blogeissa:

* Kirsin Book Club

* Kirjaluotsi

* Lumiomena

* Sivumerkkejä

* Kirjakimara

* Reader, Why Did I Marry Him?

Maitomies on saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Ainakin seuraavat: Man Booker (2018), National Book Critics Circle Award (2018), Orwell Prize for Political Fiction (2019), International Dublin Literary Award (2020).

Laura Jänisniemen suomennos oli onnistunut. Romaanin kertojan hieman vinksahtanut komiikka tuli hyvin esiin. Mikään ei kalskahtanut korvaan. Opin myös uuden sanan: en ole ennen tiennyt, että joulukuusiin ripustettava, yleensä hopeanvärinen hetale on lamettaa.

Anna Burns, Maitomies. Docendo 2019. Englanninkielisestä alkuteoksesta Milkman (2018) suomentanut Laura Jänisniemi. Kannen suunnittelu: Luke Bird. 399 s.

Jane Gardam: The Sidmouth Letters

Jane Gardamin novellikokoelma The Sidmouth Letters sisältää yksitoista lyhyehköä novellia. Mitään sielua mullistavan syvällistä näissä kertomuksissa ei minulle ollut, mutta – kuten aiemminkin – viihdyin taas hyvin Gardamin sanataiteen parissa. Kaikki novellit sijoittuvat ajallisesti suurin piirtein ilmestymisaikaansa, ehkä 1970-luvulle. Muuta yhdistävää teemaa tai aihepiiriä en näistä novelleista löytänyt.

Monet novelleista huipentuvat lopun yllättävään käänteeseen: huiputetuksi tuleminen on harvoin hauskaa, mutta kun kirjailija onnistuu kiepauttamaan odotuksesi ylösalaisin, siitä saa ihan omanlaistaan nautintoa. Kokoelman novelleista suurimmassa osassa – seitsemässä – on minäkertoja. Tämä kerronnan tapa sopii mainiosti novelleihin. Näin ne tulevat lähelle luonnollista kerrontatilannetta, jossa joku kertoo kohdalleen sattuneesta tapauksesta. Muutamassa novellissa Gardam on selvästi viehättynyt luomansa henkilön kertojanäänestä. Tällöin tämän äänen tavoittaminen – autenttisen kielen löytäminen – vaikuttaa riittävän novellin sisällöksi ja sanomaksi. Minulle se ainakin riittää.

Käyn seuraavassa lyhyesti läpi kokoelman novellit. Yritän olla paljastamatta liikaa novellien yllätyksistä.

The Tribute

Tässä novellissa kolme ikääntynyttä ja köyhtynyttä diplomaattien vaimoa kokoontuu aterialle Harrodsille kunnioittamaan heidän perheissään työskennelleen lastenhoitajan, Denchyn, muistoa. Aluksi he ovat suunnitelleet muistoilmoitusta johonkin suureen päivälehteen, mutta päätyneet sitten muistoateriaan: 

We'll have sherry. Three sherries please. Very dry and – well what about ordering some wine? I mean this is to be the tribute, isn't it – instead of the first idea of putting something in the paper. More lavish. And romantic. And very much nicer for us.

Naisten hyvin aidolta kuulostavista puheista syntyy pikkuisen ilkeää satiiria. Naisten yläluokkainen oikeutuksen sävy on kuvattu herkullisesti. Keskustelusta käy ilmi, että rouvat ovat kohdelleet lastenhoitajaa kuin orjaa. He eivät ole hellittäneet kukkaronnyörejään edes silloin, kun Denchyn veljentytär on pyytänyt heitä avustamaan vanhan lastenhoitajan hoitokodin maksuissa. Muutamaan kertaan he ovat lähellä jonkinlaista itseymmärrystä omasta itsekkyydestään, mutta se hautautuu juoruilun alle.

Lopun yllätyksessä hyvät ja pahat saavat ansioidensa mukaan. Tämä oli ehdottomasti yksi kokoelman nautittavimpia novelleja.

Hetty Sleeping

Heti perään toinen ihastuttava novelli. Hetty lapsineen on rantalomalla Irlannissa. Aviomiehen on määrä liittyä seuraan myöhemmin. Rannalla Hetty tapaa entisen rakastettunsa, joka nykyään on menestyvä kuvataiteilija. Tunteet eivät ole kuolleet. Mies alkaa tapailla Hettyä ja tämän lapsia. Päiväunille nukahtaneesta Hettystä mies piirtää tunnetta täynnä olevan piirroksen. Pystyykö Hetty heräämään todellisuuteen siinä vaiheessa, kun hänen aviomiehensä saapuu?

Transit Passengers

Mark ja Cassie ovat kaksi nuorta, jotka ovat tavanneet hippien yhteisössä Kreetalla. Nyt kuhertelun aika on päättymässä: Cassie palaa Englantiin ja Mark matkustaa isänsä luokse Hong Kongiin. Kestääkö suhde etäisyyttä? Toista etäisyys lähentää, toiselle se merkitsee unohtamista – jälleen yllättävästi.

For He Heard The Loud Bassoon

Tässä hieman surrealistisia sävyjä sisältävässä novellissa taidekeräilijä päätyy yllättäen todistajaksi ventovieraiden häihin ja sitten ainoaksi häävieraaksi illalliselle. Yllätyksekseen tämä homoseksuaalinen häävieras huomaa  rakastuvansa morsiameen. Kun sulhanen salaperäisesti katoaa, vieraalle näyttää avautuvan mahdollisuus morsiamen tavoitteluun. Lopussa taide lohduttaa pettynyttä. Novellin unenomainen sävy ja hääteema ovat peräisin Samuel Coleridgen pitkästä runosta Vanhan merimiehen tarina, josta myös novellin nimi on poimittu.

Lychees For Tone

Novelli kertoo leskiäidin ajatuksista – työväenluokan puhekielellä – kun hän odottaa aiemmin vain peleistä ja autoista kiinnostuneen aikamiespoikansa tuovan ensimmäisen kerran näytille tyttöystävänsä. Äidin moraali joutuu koville ja ennakkoluulot myllertävät hänen mielessään, sillä hän ymmärtää, että vieras on jäämässä yöksi ja kaiken lisäksi tämä on kiinalainen. Lopussa novelli veti ainakin minulta jalat alta hauskalla käänteellä, jonka olisin ehkä voinut aavistaa ennalta, jos äidin mainio puheenparsi ei olisi lumonnut minua ja tuudittanut näkemään tilanteen vain hänen kannaltaan.

The Dickies

Kertomuksen minäkertoja, nainen, tapaa päivällisillä miehen, Jo-Jo Dickeyn. Heidän välilleen syntyy heti ystävyys. Käy ilmi, että heillä on molemmilla haasteita avioliitoissaan. Kertoja uskoutuu Jo-Jolle aviomiehestään: "Giles on mies, jolle – yksi nainen ei tahdo riittää." Tähän Jo-Jo vastaa: "Minulle yksi nainen on melkein liikaa."

Novellin aloitusrepliikit (eivät nuo edellä mainitut) osoittautuvat sen avaimiksi. Ne toistetaan novellin lopussa, kun pystymme käsittämään niiden koko merkityksen.

The Great, Grand, Soap-Water Kick

Tässä novellissa koko juju perustuu kieleen, kulkurin aidon äänen tavoittamiseen ja kommunikaatiovaikeuksiin.  Kulkurin elliptisellä kielellä kerrottu tarina kylpypäivästä, johon kulkurikin toisinaan tuntee tarvetta – kerran vuodessa tai kahdessa. Kielirauniosta nousee välillä yllättävän ilmaisuvoimaisia rakenteita. Tähän tapaan:

Stop. Have good burrow. Rubbish bins. Sleep park, steps cinema, back church, back seat parked car. Places people gleaming faces nothing do hand soup bread. Grand what pick up too.

Toisinaan ollaan jo runon äärellä, esimerkiksi tässä, kun kulkuri – nimeltään Horsa – kuvaa sitä, miten hänen puhekielensä on rappeutunut puhekumppanien puutteessa:

Rain turn snow. Horsa shacks up barn. Farmer looks. 'Get out there, you or I'll getmegun.'

   So pushoff. Pram sticks every tenyards icy mud. Sits down splat. 'Great goodfornowt,' yells farmer. 'Firing hay bloody fags.' 'No fags,' says Horsa. 'Don't smoke, farmer,' but comes out bad: 'burble-wurble-yah-blah-splot.'

   Tramp, see. Loner. No practice mouth, tongue, vocal cordage of sarcophagus.

 

Lunch With Ruth Sykes

Hössöttämiseen taipuvainen leskiäiti yrittää järjestellä lääkärityttärensä seurusteluasioita. Tunteet tytärtä kohtaan ailahtelevat, samoin tyttären tunteet äitiään kohtaan. Hössöttäminen johtaa tässä tarinassa onnelliseen loppuratkaisuun.

Dossie

Tässä tarinassa tunnelma välittää ne suuret tunteet – epätoivon muuttumisen araksi toivoksi – joita ei suoraan ääneen lausuta. Novellin päähenkilön aviomies on joutunut leikkaukseen, josta hengissä selviäminen on suunnilleen yhtä todennäköistä kuin kuolemakin. Varojen puutteessa nainen joutuu yöpymään Dossien, lähes tuntemattoman sukulaisnaisen luona. Dossien pikkusieluisuus herättää naisessa halun taistella elämän puolesta.

A Spot Of Gothic

Jane Gardamin mieltymys kummitustarinoihin, joka on tullut esiin esimerkiksi kokoelmassa Missing the Midnight, on tässä kokoelmassa näkyvissä vain tässä yhdessä kertomuksessa. Se käyttää monesti aiemminkin kerrottua juoni-ideaa ja hyvin perinteistä kauhutarinan kuvastoa: eristynyt pohjoinen paikkakunta, yö, synkkä talo. Tarinassa on kaksi yksinäistä naista, joista toinen, Rose, päätyy äärimmäiseen tekoon. Toinen naisista, novellin minäkertoja, rouva Bainbridge, pelastautuu aviomiehensä luokse Hong Kongiin.

The Sidmouth Letters

Kokoelman niminovellin minäkertoja, Annie, on ollut lupaava kirjallisuudentutkija. Ura on kuitenkin kariutunut, ja Anniesta on tullut kirjailija. Yhtenä syynä tutkijan uran lopahtamiseen oli alun perin kannustavalta vaikuttaneen amerikkalaisprofessorin nuiva suhtautuminen Annien pieneen Jane Austen -tutkielmaan. Myöhemmin professori on julkaissut ison osan Annien tekstistä omissa nimissään. "Shorty was a good scholar but his pastimes and tactics were a hyena's."

Vuosien jälkeen Annie tapaa uudelleen professorin ja tämän puolison. Professori värvää Annien ostamaan professorin puolesta Jane Austenin yllättäen löytyneet kirjeet, jotka Austen on kirjoittanut Sidmouthissa asuneelle rakastetulleen. Annie saa luvan ensimmäisenä avata kirjeet ja varmistua niiden aitoudesta.

Annielle, jolla on yllättävä henkilökohtainen yhteys löytyneisiin kirjeisiin, tarjoutuu tilaisuus kostaa professorille kaikkien kaltoin kohdeltujen naisten puolesta. Sen verran paljastan, että professori ei koskaan saa kirjeitä käsiinsä.

Tässä tarinassa on luultavasti taustalla Henry Jamesin tunnettu pienoisromaani The Aspern Papers. Siinäkin on kyse kirjallisuushistoriallisesti arvokkaiden kirjeiden tavoittelusta. Kirjeiden kohtalo on molemmissa kertomuksissa sama.

Jane Gardam, The Sidmouth Letters. Hamish Hamilton 1980. Kansi: Mon Mohan. 167 s.

Jonathan Coe: The Rotters' Club (Konnien klubi)

Jonathan Coen The Rotters' Club saa suuren osan viehätysvoimastaan nostalgiasta. Romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle. Sen alkuun ja loppuun on tosin kirjoitettu lyhyt, kujeileva kehyskertomus, joka sijoittuu Berliiniin vuonna 2003 ja siinä kaksi romaanin päähenkilöiden jälkeläistä muistelee tai kuvittelee vanhempiensa ystäväpiirin vaiheita 1970-luvulla – hämmästyttävän seikkaperäisesti, sillä tuosta ajasta heillä ei voi olla omia muistoja, koska eivät ole silloin olleet vielä syntyneetkään.

Kaikkitietävän kertojan kertoma romaanin ydinosa kuvaa joukkoa birminghamilaisen eliittikoulun oppilaita sekä heidän ystäviään ja perheitään. Nuorten päähenkilöiden elämää seurataan murrosiästä varhaiseen aikuisuuteen. Romaanin yhteiskunnallinen tausta on jatkuvasti näkyvissä ja vaikuttaa perheiden elämään joskus dramaattisestikin: luokkaerot, thatcherismin nousu, lakot, IRA:n pommi-iskut. Nuorten elämää säestää aikakauden musiikki. 

Romaani tarjosi nostalgiamatkan minullekin, sillä olen vain vähän sen päähenkilöitä vanhempi, suunnilleen heidän isompien sisarustensa ikäluokkaa, ja minulla on omia kokemuksia vuoden 1973 Isosta-Britanniasta – siis vuodesta, josta romaanin tapahtumat alkavat. Olin tuon vuoden kesällä kuukauden pituisella kielikurssilla Torquayssa. Reissuun sisältyi myös muutaman päivän vierailu Lontoossa, josta sittemmin tuli yksi mielikaupungeistani ja useiden lomamatkojen kohde. Brexit-sekoilu ja yksi noro-viruksen värittämä pääsiäismatka lopulta sammuttivat rakkauteni.

Romaanissa todetaan, että ruskea oli 1970-luvun väri. Kun katson omia valokuviani kesältä 1973, minua huvittaa, kuinka oikeaan tuo määritelmä osuu. Ruskea hallitsee vaatetusta ja sisustusta. Sitä vielä korostaa ajan myötä kuviini ilmaantunut seepiasävy. Sama kaihoisa ajan patina on mukana Coen romaanissakin.

Romaanin ydinjoukon muodostavat Philip Chase, Sean Harding, Benjamin Trotter ja Douglas Anderton. Erilaisista yhteiskunnallisista taustoistaan huolimatta he ovat luokkatovereita ja ystäviä King William's Schoolissa. He kaikki osallistuvat myös koulun lehden toimittamiseen. 

Romaani katselee tapahtumia enimmäkseen poikien näkökulmasta, joten useimmat tytöt, esimerkiksi Cicely, Jennifer ja Emily jäävät lähinnä poikien haaveiden kohteiksi tai ensimmäisten seurustelukokeiluiden osapuoliksi. Tytöistä oikeastaan vain Claire Newman sekä Benjaminin sisar Lois saavat myös oman äänensä kuuluviin.

Douglas Andertonin isällä on lyhyt suhde Claire Newmanin Miriam-sisaren kanssa. Kun käy ilmeiseksi, että isä-Anderton ei aio jättää vaimoaan, Miriam katoaa. Tähän mysteeriin ei saada selvyyttä romaanin aikana. Ohimennen viitataan siihen, että Ben Trotterin omalaatuisella äärioikeistolaisella pikkuveljellä, Paulilla, saattaisi olla asiaan liittyvää tietoa. Jonathan Coe on kirjoittanut tähän romaaniin myös jatko-osan The Closed Circle, jossa Miriamin katoamista ilmeisesti edelleen selvitellään.

Muillakin romaanin perheillä on aviollisia ongelmia. Sean Hardingin isä jättää perheensä ja lähtee takaisin synnyinmaahansa Irlantiin. Philip Chasen äidillä on suhde poikansa taideopettajaan Miles Plumbiin, jonka rakkauskirjeet hän tosin joutuu lukemaan sanakirjan kanssa. Philipin jäyhä rekkakuski-isä Sam päättää voittaa vaimonsa takaisin sillä samalla keinolla, jolla taideopettajakin on hänet hurmannut, siis kielellisin keinoin: Sam alkaa määrätietoisesti parantaa sanavarastoaan kirpputoreilta löytämiensä oppaiden avulla. Eräänlaisella kielitempulla hän kilpailijansa lopulta voittaakin. Romaanin viimeisillä sivuilla tapaamme vielä Samin ohimennen pubissa. Hän lukee siellä James Joycen Ulyssesta. 

Benjamin Trotter – tai Bent Rotter, kuten hänen nimensä vääntyy kavereiden suussa – nousee hieman enemmän esiin kuin toverinsa ja häntä voi varmaan pitää romaanin päähenkilönä. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että Benin minämuotoinen, onnentäyteinen monologi täyttää romaanin loppupuolella 37 sivua – ilman pisteitä. Onnen aiheuttaa se, että Ben on viimein alkanut seurustella pitkäaikaisen ihastuksensa kohteen kanssa, päässyt poikuudestaan ja kuvittelee jo onnellista vanhuutta rakastettunsa kanssa. Kehyskertomuksen loppupätkässä vihjataan, ettei kaikki mennyt aivan suunnitellusti: onnellisissa lopuissa on aina kyse siitä, miten tarina rajataan.

Benjaminin uskonnollinen kehitys on yksi romaanin sivujuonista. Hänen kääntymyksensä alkaa koomisesta ihmeestä. Ben on unohtanut kotiin uimahousut, ja koulussa on sääntö, jonka mukaan tällöin joutuu liikuntatunnilla uimaan alasti. Hädissään Ben rukoilee pelastusta nöyryytykseltä. Ihmeellisesti yksi pukukopin lokeroista aukeaa itsestään ja Ben löytää sieltä uimahousut. Benin yksityinen ja enimmäkseen salassa pidetty usko horjuu teoksen lopussa, kun hän tulee tietoiseksi, mitä kaikkea ikävää Jumala on sallinut hänenkin ystäväpiirissään.

Valvojaoppilaaksi ylennettynä Ben joutuu kohtaamaan täydellisen auktoriteetin puutteensa. Hänen persoonallisuuttaan leimaa jatkuva epävarmuus. Taiteellisesti lahjakas poika pitää itseään elämän sivustakatsojana.

Benin hieman vanhempi sisar Lois – Lowest Rotter koululaisslangissa – joutuu kokemaan karmean menetyksen, joka järkyttää hänen mielenterveyttään pitkäksi aikaa. Vieraillessaan Loisin luona parantolassa Ben keksii heille yhteisnimityksen Rotters' Club, joka juontuu paitsi heidän sukunimestään myös Loisin entisen poikaystävän, Malcolmin, lempibändin albumin nimestä. Bändi oli Hatfield and the North.

Ben Trotter ja Philip Chase ovat molemmat innokkaita musiikki-ihmisiä. He ovat mieltyneet progressiiviseen rockmusiikkiin, mikä punkin nousukaudella tekee heistä auttamattomasti ajastaan pudonneita. Heidän yhteinen bändinsä hajoaa jo ensimmäisellä keikallaan ja sen kolme muuta jäsentä perustavat punkbändi Maws of Doomin, joka sittemmin nauttii jopa pientä paikallista kuuluisuutta.

Myös Douglas Andertonilla on musiikkiyhteys, sillä hän pääsee tekemään juttuja lontoolaiselle New Musical Express -lehdelle. Musiikkijutut saavat kuitenkin väistyä, sillä Doug seuraa ammattiyhdistysaktivisti-isänsä jalanjäljissä ja alkaa kirjoittaa yhteiskunnallisesti kantaaottavia kirjoituksia muun muassa poliisiväkivallasta.

Sean Harding on kaveriporukasta vähiten esillä. Hänen kutsumuksenaan on pitkälle vietyjen ja taiteeksi asti hiottujen kepposten järjestäminen. Edes ystävät eivät oikein pääse selville, mikä Hardingia näihin puuhiin motivoi.

Rotuongelma tulee esiin koulun ainoan mustan oppilaan, Steve Richardsonin, ja hänen perheensä kautta.Tämä lahjakas oppilas epäilee, että hänet on huumattu ennen ratkaisevia tenttejä. Syyllinen on ehkä hänelle urheilukisoissa hävinnyt oppilastoveri. Steve hylätään fysiikan, vahvimman aineensa, lopputentissä. Haaveiltu yliopistopaikka vaihtuu ainakin toistaiseksi työpaikkaan kalaperunakojussa.

The Rotters' Club sai koomisille romaaneille myönnettävän Everyman Wodehouse -palkinnon vuonna 2001 – vielä näin kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen luettunakin mielestäni aivan ansaitusti. Romaani aiheutti useita hymähdyksiä, mutta enimmäkseen sen huumori on melko hillittyä. Vaikka romaani käsittelee myös vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, nuorten päähenkilöiden kautta siihen virtaa jatkuvasti valloittavaa hyväntuulisuutta. 

Romaani on ilmestynyt vuonna 2003 suomeksi Arto Virtasen kääntämänä nimellä Konnien klubi.

Jonathan Coe, The Rotter's Club. Penguin Books 2008. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2001. 405 s.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Vaikka yritän uskotella itselleni muuta, ennakkoluulot ohjaavat lukuvalintojani. Tämä on syynä siihen, että en ole tullut lukeneeksi ainuttakaan Eeva Joenpellon romaania ennen tätä vuoden 1994 Finlandia-voittajaa, jonka tämänkin siis luin lähes kolmekymmentä vuotta "myöhässä". Monet Joenpellon kirjojen nimet (esimerkiksi Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä) ovat mielestäni liioiteltuja ja löysiä. Ne tuovat mieleen romanttiset kioskilukemistot. 

Toinen syy ennakkoluuloihini on se, että Joenpellon kirjoja löytyy roppakaupalla kirpputoreilta ja divareista. Moni on niistä valmis luopumaan. Niiden täytyy siis olla arvottomia, huonoja. Tämä on tietysti näköharha: aikanaan otetuista suurista painoksista riittää ylijäämää myyntiin, vaikka moni varmasti Joenpellon romaaneja myös kerää ja pitää tiukasti kiinni omistaan. Sama harha on estänyt minua perehtymästä kunnolla Kalle Päätalon tuotantoon.

Kun nyt tälle ennakkoluulojen nimeämisen linjalle lähdin, kerron vielä tämän Tuomari Müller, hieno mies -romaanin nimen synnyttämistä ennakko-odotuksistani. Piilomerkityksiä kaiveleva lukutapani on tehnyt minusta hieman kyynisen: kun kirjan nimessä joku mainitaan hienoksi mieheksi, odotin koko ajan sitä hetkeä, jolloin luurangot kyseisen henkilön kaapissa alkavat kolista.

Eeva Joenpelto oli varmasti rakentanut ansan juuri minunkaltaisilleni lukijoille. Kun Müllerin kodin salat alkavat paljastua, käy ilmi, että luurangot on kätkenyt ihan joku muu. Tuomari Gösta Müller on hieno mies loppuun asti. Hänen toimiaan ohjaa pyrkimys olla tuottamatta muille ihmisille vahinkoa.

Monella muullakin tavalla Eeva Joenpelto ohjailee lukijan sympatioita haluamallaan tavalla: romaanin henkilöt eivät asetu staattiseen lepotilaan, vaan lukijan käsitys heistä pidetään koko ajan liikkeessä. Sama koskee romaanin yhteiskuntakuvausta: turvallisen ja vakaan, "kunniallisen", talouselämän ja omaisuuden arvostuksen taustalta paljastuu moraalittomia tulonlähteitä, kostoa, keinottelua ja ympäristön tuhoamista. Joenpelto on kärkäs huomaamaan eron sen välillä, miltä asiat näyttävät tai miltä niiden halutaan näyttävän ja miten asiat todellisuudessa ovat. Tällainen taidokkaan pirullinen – ironinen ja satiirinen – kerronta oli kovasti mieleeni.

Romaanin kerronnan imu on vastustamaton. Joenpellon kerrontaratkaisut ovat pragmaattisia: näkökulma liukuu henkilön sisältä toiseen, joskus on äänessä perinteinen kaikkitietävä kertoja, ja toisinaan tarinaan osallistumaton sivustakatsojakin – esimerkiksi muuan kukkakauppias – saa äänensä kuuluville. Oivaltavat yksityiskohdat saivat lukijan nyökyttelemään hyväksyvästi: noinhan se juuri on.

Romaanin juonen keskiössä ovat pienen kaupungin tonttikaupat. Kaupungin ja sen johtavan pankin nokkamiehet haluaisivat, että tuomari Müllerin leski myisi omistamansa nummitontin kaupunkiin perustettavaa ongelmajätelaitosta varten. Rouva Müller on haluton myymään, koska haluaa kostaa edesmenneen miehensä kaupungin ja pankin taholta kokeman nöyryyttävän kohtelun.

Lukijaa alkaa jossain vaiheessa ihmetyttää rouva Müllerin toiminta. Ne loukkaukset, jotka rouva Müller haluaa kostaa, eivät vaikuta kovin suurilta. Tuskin ne ovat ajaneet tuhoon miestä, joka on elämässään selvinnyt kovemmistakin kolhuista. Miksi leski haluaa kostaa, nöyryyttää ja korostaa miehensä kokemaa vainoa?

Oikeamielisyys ja kunniallisuus voivat kätkeä alleen omia rikkeitä ja huonon omantunnon:

Olkoon sitten niinkin, että tässä puutarhakeinussa hän myönsi kärsineensä joskus huonosta omastatunnosta ja että hän oli katunut monta asiaa, monta pahaa sanaa. Eihän niin ollut voinut elää. Joten hän oli löytänyt muita syyllisia Göstan huonoon onneen. Pakko niitä oli ollut löytää, sillä toisten paheksuminen, kostonkin toivo oli ollut kevyempää kantaa kuin huono omatunto.

Tuomari Müllerin elämä tulee romaanissa perusteellisesti läpikäydyksi lapsuudesta alkaen. Isän pirtukaupalla hankkima varallisuus on yksi rehdin tuomarin kipukohdista. Kaksi avioliittoa ja tyttären kuolema lapsena tuovat niitä lisää. 

Yksi romaanin keskushenkilöistä on Müllerin pitkäaikaisin ystävä, puutarhuri Tulus – sympaattinen vanhapoika, jonka elämän täyttävät työ ja kirjat ja jonka heikkoutena on jonkinlainen arkuus puuttua toisten elämään. Hän arvelee, että riittää, kun hoitaa oman osansa, oman puutarhansa. Hänelle ja toiselle tuomari Müllerin hyvälle ystävälle, Heikkilän isännälle, lankeaa kiittämätön osa tuomari Müllerin perhesalaisuuden vartijoina.

Vähäisemmissäkin sivuhenkilöissä on herkullisia luonnekuvia. Esimerkiksi Sirpa Kahilan, tuomarin veljentyttären, hahmossa Joenpelto piirtää kiusallisen nautinnollista myötähäpeää aiheuttavan kuvan häikäilemättömästä opportunistista.

Joskus kannattaa vähän pöllyttää omia ennakkoluulojaan. Eeva Joenpelto auttaa mielellään. Hänen romaanejaan on helposti saatavilla. Emme lukijoina ole ollenkaan myöhässä.

Eeva Joenpelto, Tuomari Müller, hieno mies. WSOY 1994. 441 s.