Jonathan Coe: The Rotters' Club (Konnien klubi)

Jonathan Coen The Rotters' Club saa suuren osan viehätysvoimastaan nostalgiasta. Romaanin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle. Sen alkuun ja loppuun on tosin kirjoitettu lyhyt, kujeileva kehyskertomus, joka sijoittuu Berliiniin vuonna 2003 ja siinä kaksi romaanin päähenkilöiden jälkeläistä muistelee tai kuvittelee vanhempiensa ystäväpiirin vaiheita 1970-luvulla – hämmästyttävän seikkaperäisesti, sillä tuosta ajasta heillä ei voi olla omia muistoja, koska eivät ole silloin olleet vielä syntyneetkään.

Kaikkitietävän kertojan kertoma romaanin ydinosa kuvaa joukkoa birminghamilaisen eliittikoulun oppilaita sekä heidän ystäviään ja perheitään. Nuorten päähenkilöiden elämää seurataan murrosiästä varhaiseen aikuisuuteen. Romaanin yhteiskunnallinen tausta on jatkuvasti näkyvissä ja vaikuttaa perheiden elämään joskus dramaattisestikin: luokkaerot, thatcherismin nousu, lakot, IRA:n pommi-iskut. Nuorten elämää säestää aikakauden musiikki. 

Romaani tarjosi nostalgiamatkan minullekin, sillä olen vain vähän sen päähenkilöitä vanhempi, suunnilleen heidän isompien sisarustensa ikäluokkaa, ja minulla on omia kokemuksia vuoden 1973 Isosta-Britanniasta – siis vuodesta, josta romaanin tapahtumat alkavat. Olin tuon vuoden kesällä kuukauden pituisella kielikurssilla Torquayssa. Reissuun sisältyi myös muutaman päivän vierailu Lontoossa, josta sittemmin tuli yksi mielikaupungeistani ja useiden lomamatkojen kohde. Brexit-sekoilu ja yksi noro-viruksen värittämä pääsiäismatka lopulta sammuttivat rakkauteni.

Romaanissa todetaan, että ruskea oli 1970-luvun väri. Kun katson omia valokuviani kesältä 1973, minua huvittaa, kuinka oikeaan tuo määritelmä osuu. Ruskea hallitsee vaatetusta ja sisustusta. Sitä vielä korostaa ajan myötä kuviini ilmaantunut seepiasävy. Sama kaihoisa ajan patina on mukana Coen romaanissakin.

Romaanin ydinjoukon muodostavat Philip Chase, Sean Harding, Benjamin Trotter ja Douglas Anderton. Erilaisista yhteiskunnallisista taustoistaan huolimatta he ovat luokkatovereita ja ystäviä King William's Schoolissa. He kaikki osallistuvat myös koulun lehden toimittamiseen. 

Romaani katselee tapahtumia enimmäkseen poikien näkökulmasta, joten useimmat tytöt, esimerkiksi Cicely, Jennifer ja Emily jäävät lähinnä poikien haaveiden kohteiksi tai ensimmäisten seurustelukokeiluiden osapuoliksi. Tytöistä oikeastaan vain Claire Newman sekä Benjaminin sisar Lois saavat myös oman äänensä kuuluviin.

Douglas Andertonin isällä on lyhyt suhde Claire Newmanin Miriam-sisaren kanssa. Kun käy ilmeiseksi, että isä-Anderton ei aio jättää vaimoaan, Miriam katoaa. Tähän mysteeriin ei saada selvyyttä romaanin aikana. Ohimennen viitataan siihen, että Ben Trotterin omalaatuisella äärioikeistolaisella pikkuveljellä, Paulilla, saattaisi olla asiaan liittyvää tietoa. Jonathan Coe on kirjoittanut tähän romaaniin myös jatko-osan The Closed Circle, jossa Miriamin katoamista ilmeisesti edelleen selvitellään.

Muillakin romaanin perheillä on aviollisia ongelmia. Sean Hardingin isä jättää perheensä ja lähtee takaisin synnyinmaahansa Irlantiin. Philip Chasen äidillä on suhde poikansa taideopettajaan Miles Plumbiin, jonka rakkauskirjeet hän tosin joutuu lukemaan sanakirjan kanssa. Philipin jäyhä rekkakuski-isä Sam päättää voittaa vaimonsa takaisin sillä samalla keinolla, jolla taideopettajakin on hänet hurmannut, siis kielellisin keinoin: Sam alkaa määrätietoisesti parantaa sanavarastoaan kirpputoreilta löytämiensä oppaiden avulla. Eräänlaisella kielitempulla hän kilpailijansa lopulta voittaakin. Romaanin viimeisillä sivuilla tapaamme vielä Samin ohimennen pubissa. Hän lukee siellä James Joycen Ulyssesta. 

Benjamin Trotter – tai Bent Rotter, kuten hänen nimensä vääntyy kavereiden suussa – nousee hieman enemmän esiin kuin toverinsa ja häntä voi varmaan pitää romaanin päähenkilönä. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että Benin minämuotoinen, onnentäyteinen monologi täyttää romaanin loppupuolella 37 sivua – ilman pisteitä. Onnen aiheuttaa se, että Ben on viimein alkanut seurustella pitkäaikaisen ihastuksensa kohteen kanssa, päässyt poikuudestaan ja kuvittelee jo onnellista vanhuutta rakastettunsa kanssa. Kehyskertomuksen loppupätkässä vihjataan, ettei kaikki mennyt aivan suunnitellusti: onnellisissa lopuissa on aina kyse siitä, miten tarina rajataan.

Benjaminin uskonnollinen kehitys on yksi romaanin sivujuonista. Hänen kääntymyksensä alkaa koomisesta ihmeestä. Ben on unohtanut kotiin uimahousut, ja koulussa on sääntö, jonka mukaan tällöin joutuu liikuntatunnilla uimaan alasti. Hädissään Ben rukoilee pelastusta nöyryytykseltä. Ihmeellisesti yksi pukukopin lokeroista aukeaa itsestään ja Ben löytää sieltä uimahousut. Benin yksityinen ja enimmäkseen salassa pidetty usko horjuu teoksen lopussa, kun hän tulee tietoiseksi, mitä kaikkea ikävää Jumala on sallinut hänenkin ystäväpiirissään.

Valvojaoppilaaksi ylennettynä Ben joutuu kohtaamaan täydellisen auktoriteetin puutteensa. Hänen persoonallisuuttaan leimaa jatkuva epävarmuus. Taiteellisesti lahjakas poika pitää itseään elämän sivustakatsojana.

Benin hieman vanhempi sisar Lois – Lowest Rotter koululaisslangissa – joutuu kokemaan karmean menetyksen, joka järkyttää hänen mielenterveyttään pitkäksi aikaa. Vieraillessaan Loisin luona parantolassa Ben keksii heille yhteisnimityksen Rotters' Club, joka juontuu paitsi heidän sukunimestään myös Loisin entisen poikaystävän, Malcolmin, lempibändin albumin nimestä. Bändi oli Hatfield and the North.

Ben Trotter ja Philip Chase ovat molemmat innokkaita musiikki-ihmisiä. He ovat mieltyneet progressiiviseen rockmusiikkiin, mikä punkin nousukaudella tekee heistä auttamattomasti ajastaan pudonneita. Heidän yhteinen bändinsä hajoaa jo ensimmäisellä keikallaan ja sen kolme muuta jäsentä perustavat punkbändi Maws of Doomin, joka sittemmin nauttii jopa pientä paikallista kuuluisuutta.

Myös Douglas Andertonilla on musiikkiyhteys, sillä hän pääsee tekemään juttuja lontoolaiselle New Musical Express -lehdelle. Musiikkijutut saavat kuitenkin väistyä, sillä Doug seuraa ammattiyhdistysaktivisti-isänsä jalanjäljissä ja alkaa kirjoittaa yhteiskunnallisesti kantaaottavia kirjoituksia muun muassa poliisiväkivallasta.

Sean Harding on kaveriporukasta vähiten esillä. Hänen kutsumuksenaan on pitkälle vietyjen ja taiteeksi asti hiottujen kepposten järjestäminen. Edes ystävät eivät oikein pääse selville, mikä Hardingia näihin puuhiin motivoi.

Rotuongelma tulee esiin koulun ainoan mustan oppilaan, Steve Richardsonin, ja hänen perheensä kautta.Tämä lahjakas oppilas epäilee, että hänet on huumattu ennen ratkaisevia tenttejä. Syyllinen on ehkä hänelle urheilukisoissa hävinnyt oppilastoveri. Steve hylätään fysiikan, vahvimman aineensa, lopputentissä. Haaveiltu yliopistopaikka vaihtuu ainakin toistaiseksi työpaikkaan kalaperunakojussa.

The Rotters' Club sai koomisille romaaneille myönnettävän Everyman Wodehouse -palkinnon vuonna 2001 – vielä näin kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen luettunakin mielestäni aivan ansaitusti. Romaani aiheutti useita hymähdyksiä, mutta enimmäkseen sen huumori on melko hillittyä. Vaikka romaani käsittelee myös vakavia yhteiskunnallisia ongelmia, nuorten päähenkilöiden kautta siihen virtaa jatkuvasti valloittavaa hyväntuulisuutta. 

Romaani on ilmestynyt vuonna 2003 suomeksi Arto Virtasen kääntämänä nimellä Konnien klubi.

Jonathan Coe, The Rotter's Club. Penguin Books 2008. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2001. 405 s.