Maylis de Kerangal: Canoës

Kymmenien vuosien tauon jälkeen palailin viime kesänä kajakkimelonnan pariin. Luultavasti tästä syystä olen tullut hankkineeksi tämän Maylis de Kerangalin (s. 1967) melonta-aihetta sivuavan novellikokoelman (canoës 'kanootteja'). Kirjailijana de Kerangal oli minulle uusi tuttavuus. Hänen kolme suomennettua romaaniaan ovat jotenkin livahtaneet havaintokenttäni ohi, vaikka yritänkin hieman seurailla ranskasta suomennettua.

Kokoelma sisältää kahdeksan kertomusta, joista pisin – Mustang – on 72-sivuinen pienoisromaani. Loput ovat noin kymmensivuisia. Yhteisenä teemana kertomuksissa on sopeutuminen johonkin uuteen – uuteen kulttuuriin kuten novellissa Mustang tai uuteen elämänvaiheeseen kuten vaikkapa novelleissa Un oiseau léger ja After. Novelleiden juoni on niukka. Ne kuvaavat usein muistoja, jotka yhdistyvät kertojan mielessä uudella tavalla. Novelleissa on useita toistuvia aiheita, jotka sitovat kokoelman tarinat yhteen eräänlaiseksi löyhäksi romaaniksi.

Novelleissa toistuu esimerkiksi kiinnostus ihmisen puheeseen. Jälkisanoissaan kirjailija toteaa, että novellikokoelma sai alkunsa juuri yrityksestä kirjoittaa ihmisäänestä ja ihmisäänelle. Kaikissa novelleissa on minäkertoja – yleensä naispuolinen – ja niissä parissa, joissa kertojana on mies, on keskeisessä osassa hänelle tutun naisen ääni. Kiinnostus äänen ominaisuuksiin selittää myös kokoelman kansikuvan, joka aluksi ihmetytti minua. Kanoottiaiheen takia odotin ihan muita kuin ääniaaltoja.

Novelleissa on myös usein viittauksia muinaislöytöihin ja kadonneisiin kulttuureihin. Ehkä nekin liittyvät sopeutumisen teemaan. Sopeutumattomista on jäljellä vain hampaita tai muita luunpalasia. Kadonneista kulttuureista ehkä hyvällä onnella joitain esineitä tai jokin valokuva.

Kanooteista tai melonnasta ei yksikään novelli varsinaisesti kerro. Kanootit ovat vain jälleen yksi keino, jolla novellit sidotaan toisiinsa. Voisihan kanootinkin tietysti sovittaa sopeutumisen teemaan: sen avulla ihmisestä tulee vesilintu – meloja sopeutuu uuteen elementtiin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kanootit ovat tässä kokoelmassa kirjailijan ja lukijan yhteinen piilokuvaleikki: bongaatko kanootin tästäkin tarinasta? Yhdessä tarinassa hammaslääkärillä on kanootin muotoinen kaulakoru, toisessa roskien joukossa on kanootinvuokrausesite. Eräässä tarinassa kotona on kanootti koristeena seinällä. Muutamassa tarinassa kanootti ei ole ollenkaan fyysinen esine. Yhdessä tarinassa naisen ääni muistuttaa "kevyttä kanoottia pimeällä valtamerellä" ja toisessa isä tuntee olevansa tyttärensä kanssa kuin "kaksi sokeaa kanootissa soutamassa vastavirtaan". Myös Halleyn komeetan pyrstön muoto tuo yhden kertojan mieleen kanootin. 

Seuraavassa lyhyet kuvaukset novelleista.

Bivouac (Leiri)

Novelli tapahtuu hammaslääkärin vastaanotolla. Sen naispuolinen minäkertoja on tullut vastaanotolle purennan korjaukseen päänsärkyjen takia. Hammaslääkäri näyttää puhelimeltaan potilaalle kuvan läheltä Pariisin helikopterikenttää löytyneestä esihistoriallisesta leukaluusta. Kertoja muistaa, kuinka vieraili Olive-tädin, äidin ystävän, luona Pariisissa 13-vuotiaana. Tädin sulhanen oli kuollut helikopterionnettomuudessa. Edes hampaita ei löytynyt tunnistettaviksi. Täti asui helikopterikentän vieressä. Novellissa on haikea kuva Olive-tädistä tuijottamassa ulos ikkunasta. Lasi huurtuu, koska hän puhuu itsekseen. Kertoja katsoo, että vierailu Olive-tädin luona merkitsi ensitutustumista aikuisen elämään.

Ruisseau et limaille de fer (Puro ja rautajauhe)

Tässä novellissa ihmisen ääni on aivan keskiössä. Miespuolinen minäkertoja on hankkinut radion, jonka kohina muistuttaa rautaviilan ääntä. Tämä tuo hänen mieleensä tapaamisen Zoën kanssa. Zoë on nuoruudenystävä, joka työskentelee nykyisin radiossa. Kertoja on kiinnittänyt huomionsa Zoën muuttuneeseen ääneen. Hän muistaa nuoruuden kanoottiretket, kun Zoë lauloi folklauluja äänellä, joka oli kirkas kuin vuoripuro. 

Zoë kertoi ottaneensa tunteja äänivalmentajalta saadakseen äänensä matalammaksi ja sillä tavoin myös uskottavammaksi. Julkisten tehtävien lisääntymisen myötä naisten puheääni on todistettavasti madaltunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kertoja ei pidä kehitystä hyvänä. Apinat – makakit ja simpanssit – osoittavat taisteluvalmiutensa madaltamalla ääntään. Onko kaikki purot kuivatettava? Onko naisten muututtava sopeutuakseen?

Mustang

Tässä pitkässä novellissa ranskalainen perhe – minäkertojaäiti, jatko-opiskelijaisä Sam ja poika Kid – sopeutuu amerikkalaiseen elämänmuotoon Goldenissa, Coloradossa. Maylis de Kerangel on asunut itse Goldenissa ja kirjoittaa epäilemättä myös omista kokemuksistaan.

Novellissa paljastuu myöhemmin minäkertojan traumaattinen kokemus. Saadakseen puolisonsa ajatukset uusille urille pois tuhoavasta masennuksesta Sam on keksinyt opiskelun ja muuton ulkomaille. 

Mies on tiiviisti kiinni opinnoissaan ja poika koulunkäynnissään, joten heidän sopeutumisensa sujuu nopeasti. Kertojaa häiritsevä puheäänen muuttuminen on selvä merkki isän ja pojan sopeutumisesta. Pariisissa kustantamossa toimineelle kertojalle keskiluokkainen kotiäitien elämäntapa näyttäytyy keinotekoisena ja kulissimaisena. Hän puhuu tuskin kenellekään ja tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän hakeutuu museoihin löytääkseen jotain aitoa ja alkuperäistä. Alkuperäiskansojen esineiden näkeminen kuitenkin vain korostaa sitä, että kulttuurit ovat kadonneet. Minäkertojalle valkenee, että ne jotka eivät sopeudu, tuhoutuvat.

Perheeseen hankitaan perheautoksi epäkäytännöllinen Mustang, ja kertojakin hankkii lopulta ajokortin, jota hän Pariisin suurkaupunkilaisena ei ole tarvinnut. Mustang on osa kertojan tutustumista modernin amerikkalaisuuden vertauskuviin. Mukana on koko joukko muitakin viihteestä tuttuja amerikkalaisuuden osia: Coorsin panimo, trailer park, autokauppojen valtavat autopellot, pilvenpiirtäjät, käsiaseet, elokuvat.

Novellin lopussa perhe on taas palaamassa Ranskaan ja joutuu ratkaisemaan, otetaanko Mustang mukaan. Novellissa auto vaikuttaa itse tekevän oman ratkaisunsa. Minäkertoja on lopulta sopeutunut niin hyvin, että on jopa osallistunut recreation centerin savityökurssille. Siellä valmistamaansa savikuppiin hän on muovaillut kaiken Amerikassa oppimansa kotiin vietäväksi. Sopeudu, mutta älä kadota itseäsi.

Nevermore (Ei enää milloinkaan)

Osuvasti nimetyt Klangin siskokset ovat maailmankuuluja äänten kerääjiä. Heidän valtava ääniarkistonsa yrittää myös antaa kirjallisuudelle takaisin sille alun perin kuuluneen äänen. Tässä tarkoituksessa he ovat kutsuneet myös novellin minäkertojan studioonsa lukemaan nauhalle runon. Klangin siskosten mielestä harjoittelu pilaa spontaanisuuden. Vasta paperit eteensä saadessaan kertoja Léonore näkee, että kyseessä on Edgar Allan Poen runo Korppi Baudelairen ranskankielisenä käännöksenä. 

Se, että Poen runon kuollut rakastettu on myös nimeltään Lénore on Klangin siskosten mukaan pelkkää sattumaa. Tarinaan alkaa kuitenkin ilmaantua muitakin Poen kauhuromanttisia sävyjä. Kertojan lukiessa hänen ääneensä ilmaantuu outo särö korkeissa äänissä, ehkä muisto jostain vanhasta traumasta, jonka runo on tuonut hänen mieleensä.

Poistuttuaan studiolta kertoja kohtaa korpin joulukuisessa Pariisin yössä.

Un oiseau léger (Kevyt lintu)

Tämä pieni haikea novelli on oma suosikkini kokoelmassa. Sen miespuolisen kertojan puoliso, Rose, on kuollut yli viisi vuotta sitten, mutta mies ei ole hennonnut poistaa vaimonsa ääntä kotinsa lankapuhelimen vastaajasta. Rose oli nauhoitushetkellä juuri lähdössä lomalle ja hänen äänensä oli kuin kevyt lintu. 

Aikuinen tytär, Lise, pyytää isäänsä poistamaan ääniviestin, koska isää aletaan jo pitää hieman hassahtaneena. Lise sanoo myös, että hänen oma surunsa palaa aina kun hän kuulee äitinsä äänen. Isän pitäisi ajatella muitakin kuin itseään.

Lopulta Lise keksii ratkaisun ongelmaan. Sen jälkeen isä ja tytär pyyhkivät puhelinvastaajan nauhan – vapauttavat kevyen linnun.

After (Jälkeen)

Minäkertoja, nuori nainen, on juuri valmistunut ylioppilaaksi. Kaikkien yllätykseksi hänen autistinen pikkuveljensä haluaa änkyttämisestään huolimatta pitää hänelle onnittelupuheen.

Illalla iso nuorten porukka kokoontuu viimeisen kerran yhteen nuotion äärelle kertojan kotitalon maille. Mukana on syötävää, juotavaa ja polteltavaa. Kertojaa nolottaa, kun hänen isänsä ilmaantuu illalla paikalle, mutta lyhyt vierailu sujuu yllättävän hyvin. Isä onnittelee luontevasti kaikkia. 

Nuoret keksivät, että jokainen vuorollaan huutaa nuotion äärellä ulos tuskansa, ilonsa tai minkä tahansa, päästää alkukantaisen huudon ennen siirtymistä yliopistoon, pois maaseutupaikkakunnalta, aikuisuuteen.

Kertojan äiti toteaa seuraavana aamuna, että he kuulostivat simpansseilta. Kertoja käy siivoamassa roskat juhlapaikalta.

Ontario

Yksinäisellä illallisella torontolaisen pilvenpiirtäjähotellin näköalaravintolassa minäkertoja näkee tutunnäköisen miehen ja muistelee kulunutta päivää. On ollut vainajien muistopäivä, joten muistelu ulottuu myös kuolleeseen isään ja tämän ääneen sekä isän kalastusmajaan.

Aamupalalla kertojan ystävä Faye on lausunut runon kuolleille sotilaille. Päivällä kertoja on käynyt veneretkellä Fayen ja tämän veljen kanssa. Käy ilmi, että Fayen pieni tytär on kuollut, mahdollisesti hukkumalla. Kertoja muistaa, ettei ole pitänyt järvistä sen koommin, kun hänen lapsuudessaan yksi kylän lapsista oli saanut polion uituaan järvessä. Hän on menettänyt hakemansa työpaikan, koska oli haastattelun assosiaatiotestissä yhdistänyt sanan järvi sanaan kuolema.

Ariane espace (Arianen avaruus)

Ufotutkija saapuu syrjäiseen kylään 92-vuotiaan Arianen luo. Ariane on virkeä vanhus, sioux-intiaani, joka kertoo vieraan kulttuurin ottaneen häneen yhteyttä. Hän vaikuttaa järkevältä ja tarkalta havaintojen tekijältä. Lopuksi Ariane vie kertojan ulos ja näyttää tälle selväpiirteisen palaneen alueen, joka vaikuttaa avaruusalueen jättämältä.

Ariane kertoo, että seuraavana yönä vieraat palaavat. Haluaisiko kertoja jäädä hänen kanssaan vastaanottamaan heitä? En nyt paljasta kertojan vastausta, johon novelli päättyy. Haluaisitko sinä?

Maylis de Kerangal, Canoës. Éditions Verticales 2021. 171 s.