Sivut

torstai 25. heinäkuuta 2024

Eleanor Catton: Valontuojat

Silmiini oli osunut jokunen haastattelu, joissa kirjailija Eleanor Catton on puolustanut tarinan ja juonen merkitystä kirjallisuudessa. Se tuntui raikkaalta tuulahdukselta keskusteluun. Tuntuu, että juonta pidetään usein välttämättömänä pahana, joka täytyy kirjaan liittää mukaan epä-älyllisten lukijoiden viihdyttämiseksi. Epä-älyllistä tai ei, olen aina pitänyt itseäni tarinoiden ystävänä. Olen ollut samaa mieltä kuin Aristoteleskin: ihmisen luonne paljastuu hänen toiminnassaan. Uteliaana tartuin siis Eleanor Cattonin järkälemäiseen Valontuojat-romaaniin, joka vuonna 2013 voitti englanninkielisen kirjallisuuden Booker-palkinnon.

Valontuojat edustaa historiallisen romaanin genreä, ja sen kerrontatapa kaikkitietävine kertojineen tuo mieleen 1800-luvun realistiset romaanit. Romaani sijoittuu 1800-luvun jälkipuoliskon Uuteen-Seelantiin, suurimmaksi osaksi Hokitikan kaupunkiin ja sen ympäristöön. Hokitika oli yksi kultakuumeen synnyttämistä pikkukaupungeista, jonka väestö koostui enimmäkseen kullankaivajista ja heitä palvelemaan saapuneista kauppiaista, hotellinpitäjistä, pankkiireista ja ilotytöistä.

Kirjan vanhahtava sävy syntyy miljöön ohella tarinallisuuden korostumisesta. Myös kielen tasolla on vanhahtavuutta: nykyromaanissa ollaan harvoin niin häveliäitä, että kirosana merkitään "h-tti" tai todetaan että joitain karkeuksia "ei ole tässä soveliasta toistaa"

Romaani alkaa mielikuvitusta kiihottavasta tilanteesta, jossa juuri laivalta tullut Walter Moody -niminen nuorukainen saapuu Hokitikan Crown-hotellin tupakkasalonkiin, jossa on ennestään kaksitoista miestä. Aluksi vaikuttaa siltä, että miehet ovat paikalla sattumalta, mutta illan mittaan paljastuu, että he ovat siellä varta vasten tapaamassa toisiaan. He yrittävät ratkaista lähimenneisyyden arvoituksellisia tapahtumia. 

Ja niitä arvoituksia riittää: yksin elävä kullankaivaja Crosbie Wells on kuollut mökkinsä pöydän ääreen laudanumilla jatkettu viskipullo jalkansa juuressa. Hänen mökistään on löytynyt suuri määrä Aurora-valtauksen nimellä leimattuja kultaharkkoja. Hieman myöhemmin prostituoitu Anna Weatherell on löytynyt tieltä tajuttomana. Anna on tottunut oopiumin käyttäjä, joten häntä epäillään itsemurhayrityksestä. On myös mahdollista, että Annan oopium on ollut myrkytettyä. Varakas nuori kullankaivaja Emery Staines on samaan aikaan kadonnut jäljettömiin. Kapteeni Francis Carver on poistunut laivallaan Hokitikasta kiireen kaupalla. Muutaman päivän päästä kaupunkiin on saapunut nainen, joka väittää olevansa kuolleen Crosbie Wellsin leski, Lydia. Kukaan ei tosin ole edes tiennyt Crosbien olleen naimisissa. Onko kapteeni Carver Crosbie Wellsin veli? Vai onko poliitikko Lauderbeck Crosbien veli? Miten ilotyttö Annan odottama vauva on kuollut? Kuka oli vauvan isä? Kullan ja oopiumin himo ihmisten tavallisempien pyyteiden ohella ovat tapahtumien liikkeelle panevina voimina.

Tässä vain osa juoniaineksesta, jonka punontaan kirjailija on toden teolla paneutunut. Kaikki arvoitukset ovat yhteydessä toisiinsa ja niiden ratkaisut paljastuvat vähitellen virheellisten tulkintojen ja puolitotuuksien alta. Lukija joutuu korjaamaan jatkuvasti omia tulkintojaan – kuten elämässäkin – joten tältä osin romaani oli hyvin realistinen.

Walter Moody tajuaa pian, että hänelle on tarjolla yksityisetsivän rooli. Myöhemmin hänelle on tarjolla myös Anna Weatherellin ja Emery Stainesin puolustusasianajajan rooli oikeudenkäyntikohtauksessa, joka on toteutettu jännittävästi parhaaseen dekkarityyliin.

Hän uskoi järjen analyyttiseen voimaan: hän uskoi logiikkaan samalla tyynellä varmuudella kuin uskoi omaan kykyynsä aistia sen. Hänen mielestään totuuden saattoi saavuttaa täydellisesti, ja täydellinen totuus oli aina todella kaunis ja täysin puhdas.

Crown-hotellin tupakkahuoneeseen kokoontuneista myös pastori Cowell Devlin sekä ranskalainen oikeudenpalvelija Aubert Gascoigne etsivät totuutta kaiken takana.

Loogisen ratkaisun löytymistä romaani haluaa jostain syystä hidastaa heittämällä mukaan aimo annoksen mystiikkaa. Jokainen luku alkaa viittauksella tähtikarttoihin ja henkilöiden horoskooppimerkkeihin. Ne saattoivat olla tärkeitä romaanin rakennuspalikoita. Kaipa romaanin voi rakentaa vaikka minkälaisen telineen varaan. Minä en jaksanut vaivautua pohtimaan tähtiradan ilmiöitä. Myös spiritismi ja yliaistilliset kokemukset olivat minulle hölynpölyä, jota luin kiusaantuneena, koska ne esitettiin ainakin osittain tosina romaanin maailmassa, jota olin valmistautunut pitämään historiallisesti pätevänä ajankuvana.

Romaani on varsin miehinen – kuten kultakenttien kuvaukseen sopiikin. Rodullista vaihtelua tuovat kaksi kiinalaista ja yksi maori. Anna Weatherell, Lydia Wells sekä vankilanjohtajan vaimo Margaret Shepard vastaavat kolmestaan romaanin naisrooleista. Naisten asusteilla, erityisesti mekoilla, on kyllä tärkeä rooli, sillä ne toimivat virallisten kanavien ohi kulkevien kultavirtojen kätköpaikkoina. Aubert Gascoignen edesmenneen vaimon musta mekko saa syvempää merkitystä mielenmuutoksen symbolina, kun sitä alkaa kantaa huoraamisen taakseen jättänyt Anna Weatherell.

Romaanin kuvaukset ovat yksityiskohtaisen tarkkoja. Jokainen tulitikun raapaisu ja ihmisen asento on kuvattu pikkutarkasti. Mieleen tuli, että jos tästä joskus tehdään elokuva tai tv-sarja, kuvaussuunnitelman laatijan ei tarvitse paljon miettiä: kaikki eleet on valmiiksi annettu ja kameran sijainninkin voi päätellä. Usein myös kuvakoon.

En oikeastaan varsinaisesti kaivannut näin pikkutarkkaa kerrontaa, mutta mikäpäs tätä oli lukiessa, kun ei ollut kiire minnekään. Jäin odottamaan, että tarina imaisisi mukaansa. Sain odottaa aika kauan. 

Henkilöt olivat yhdentekeviä. En oikein erottanut heidän persoonallisuuksiaan toisistaan. Luonteita kyllä kuvaillaan, mutta ehkä minulla oli jonkinlainen blokki päällä, sillä kuvauksista ei minulle syntynyt mielikuvaa. Tässä esimerkki yhden henkilön luonteesta:

Edgar Clinchin luonne oli eräässä mielessä kehämäinen. Hän oli sekä kärkäs että itseään epäilevä – ja koska luonteenpiirteet olivat toisiinsa nähden vastakkaiset, niillä oli taipumus tuottaa herkeämätön ahdistunut kiihko. Hän auttoi vuolaasti itselleen rakkaita ihmisiä, mutta vaati sitten täyttä tunnustusta avustaan – mikä puolestaan hävetti häntä, sillä hän oli tietoinen tekojensa hienovaraisista merkityksistä ja suhtautui epäilevästi niiden arvoon, joten hän perui vaatimuksensa, kaksinkertaisti apunsa määrän ja aloitti uudelleen joutuen pian huomaamaan, että myös tarve saada tunnustusta oli kaksinkertaistunut. Tällä tavalla hän pysyi jatkuvassa liikkeessä, aivan kuten nainen on jatkuvassa liikkeessä noudattaessaan kuun heltymätöntä rytmiä.

Just joo, tämä toi elävästi mieleen opiskeluaikani tenttivastaukset, kun tentittävä kirja oli jäänyt suurimmaksi osaksi lukematta eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä oikein oli kysytty.

Romaanin miehet olivat samasta puusta veistettyjä, kaikki jähmeitä pökkelöitä, joiden kiinnostus suuntautui varallisuuden kartuttamiseen. Tämä kyseinen pakkomielle ei minua sytytä. Kaikenlainen tuhlaaminen – rahan, rakkauden ja tunteiden – on enemmän makuuni. 

Romaanin naisissa oli lupauksia erilaisista sävyistä, mutta Annan oopiumaddiktiosta irtiravistautuminen ja kuolleen lapsensa sureminen sekä Lydia Wellsin pohjaton kylmyys jäivät pintapuoliselle käsittelylle.

Yleensä annan kirjalle 150 sivua aikaa houkutella minut jatkamaan. Jokin sai minut antamaan tälle kirjalle parisataa sivua enemmän. Loppujen lopuksi se kannatti. Kaikki mihin viitsii paneutua, alkaa lopulta kiinnostaa. Henkilöt alkoivat vähitellen erottua toisistaan, ja kirjan viimeiset parisataa sivua olin koukussa. Anna Weatherell ja Emery Staines – ne tämän romaanin todelliset valontuojat – vaativat minua jatkamaan sadunomaisen onnelliseen loppuun asti.

Huomasin, että pelkät arvoitukset ja taidokas juoni eivät riitä tämäntyyppisessä romaanissa. Tarvitaan henkilöitä, joiden seurassa lukija haluaa kulkea. Vertasin – ehkä epäreilusti – Valontuojia tuon tuostakin Middlemarchiin, jonka jokainen sivuhenkilökin tuntuu elävältä. 

Lopun oikeudenkäynnistä jäi mieleeni mainio rakkauden kehäpäätelmä:

"Miksi te luotatte neiti Weatherelliin?"
"Koska minä rakastan häntä", Staines sanoi.
"Miksi te rakastatte häntä?"
"Koska luotan häneen, tietenkin!"
"Teillä on tuossa kehäpäätelmä."
"Niin on", poika sanoi, "koska se on välttämätöntä! Aito tunne on aina kehämäinen, tai oikeastaan joko kehämäinen tai paradoksaalinen, yksinkertaisesti siksi, että sen syy ja ilmiasu ovat saman asian kaksi eri puolta! Rakkautta ei voi perustella minkäänlaisella syiden luettelolla, eikä pelkkiä syitä luettelemalla synny rakkautta. Kukaan, joka on kanssani eri mieltä, ei ole koskaan rakastanut – todella."

Valontuojista kirjoitettiin useissa blogeissa pian sen ilmestyttyä. Kävin vilkaisemassa kolmea blogia. Kaikki olivat samoilla linjoilla. Lukeminen tökki mutta kannatti kuitenkin.

Lumiomena oli samoilla linjoilla kuin minäkin: yksityiskohtien runsaus uuvutti ja puudutti, mutta lopulta hän oli päässyt imuun. 

Piippuhyllyllä tuskastui yksityiskohtaisiin luonnekuvauksiin ja jäi kaipaamaan rakenteeseen selkeyttä.

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu piti romaania paikoin tylsänä ja oli vähällä jättää lukemisen kesken. Lopulta Valontuojat toi kuitenkin rauhallisuutta, selkeyttä ja mielentyyneyttä.

Eleanor Catton, Valontuojat. Siltala 2014. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Luminaries (2013) suomentanut Tero Valkonen. Kannen suunnittelu: www.jennycrigg.com. 724 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!