Kadonneet illuusiot koostuu kolmesta kirjasta, jotka alun perin ilmestyivät erillisinä teoksina muutaman vuoden välein vuosina 1839–1843. Romaani kuvaa Ranskan kulttuuri- ja talouselämää – etenkin lehdistön osaa niissä –1820-luvun ensimmäisinä vuosina. Poliittisesti aika oli myrskyinen: elettiin restauraation aikaa. Siinä oli kyse Bourbon-suvun palauttamisesta Ranskan valtaistuimelle Napoleonin valtakauden jälkeen. Romaanin tapahtumien aikaan kuninkaana on Ludvig XVIII. Sanomalehdet jakautuivat rojalistisiin ja liberaaleihin. Sama jako näkyi myös kirjallisuudessa. Ehkä hieman yllättävästi rojalistiset kirjailijat edustivat romanttista suuntausta, kun taas liberaalit nojasivat klassismin ja valistuksen kirjalliseen perintöön.
Romaanin ensimmäinen osa, Kaksi runoilijaa, sijoittuu pääosin Angoulêmen ja Houmeaun kaupunkeihin Charente-joen varrelle. Siellä tutustumme teoksen päähenkilöihin. Apteekkarin poika Lucien Chardon, jolla äitinsä puolelta on yhteys de Rubemprén aatelissukuun, haaveilee runoilijan ja romaanikirjailijan urasta. Kaunis ja lahjakas nuorukainen herättää lämpimiä tunteita maaseutupaikkakunnan salongin pitäjässä, rouva de Bargetonissa. Romaanin ensimmäinen osa päättyy siihen, että Lucien ja rouva de Bargeton matkustavat yhdessä Pariisiin.
Tutustumme myös Lucienin ystävään David Séchardiin, josta tulee kirjapainon omistaja isänsä jälkeen. Vanhempi Séchard on epämiellyttävä ahne saituri, joka myy kirjapainonsa pojalleen ylihintaan, pimittää pojalleen kuuluvan äidinperinnön ja kieltäytyy tukemasta poikaansa taloudellisesti millään tavalla. David Séchardin ammatillinen mielenkiinto suuntautuu keksintöön, joka mullistaisi paperinvalmistuksen. Tarkoituksena on kehittää metodi, jolla saataisiin hyvälaatuista paperia halvoista raaka-aineista tarvitsematta käyttää valmistukseen lumppuja. Ensimmäisessä osassa David Séchard menee naimisiin Lucienin sisaren Even kanssa. Eve on kaunis, hellä ja älykäs. Myöhemmin romaanissa Eve osallistuu aktiivisesti myös liiketoimiin, mikä Balzacin maailmassa näyttäisi olevan poikkeuksellista. Useimmiten naiset ovat tässäkin romaanissa koristeita tai edistävät kulissien takana suostutteluvoimallaan rakastamiensa miesten asioita.
Romaanin toinen osa, Maaseudun suurmies Pariisissa, on lähes sadunomainen tarina Lucien de Rubemprén – kuten hän nyt itseään nimittää – noususta ja tuhosta Pariisin kulttuurielämässä. Rouva de Bargeton säikähtää Pariisin ylhäisön kritiikkiä ja sanoutuu irti suojatistaan. Lucien joutuu aloittamaan todella pohjalta – mikä tarkoittaa paradoksaalisesti ullakkoa, sillä siellä sijaitsivat halvimmat asunnot. Lucienin osoitteen vaihdokset Pariisissa kertovat paljon hänen kulloisestakin taloudellisesta asemastaan ja arvostuksestaan.
Köyhässä alkuvaiheessaan Lucien tutustuu nuorten ihanteellisten älykköjen "Piiriin", jonka hän kuitenkin nopeasti hylkää, kun huomaa, että ihanteista luopuminen parantaa hänen omaa asemaansa. Ihanteethan ovat vain illuusiota.
– Pariisissa on vaikea säilyttää harhakuvitelmia mistään, Lucien vastasi kun he olivat jälleen kotona. – Kaikesta maksetaan veroa, kaikkea myydään, kaikkea valmistetaan, jopa menestystä.
Lucien paljastuu täydeksi opportunistiksi. Parhaiten hän voi tätä ominaisuutta hyödyntää sanomalehdissä. Kuin Tuhkimo-sadussa Lucien yhden vuorokauden aikana onnistuu kaikissa pyrkimyksissään: hän julkaisee ensimmäisen teatteriarvostelunsa, saa vakituisen paikan lehden toimittajakunnassa, pääsee mukaan kunnon orgioihin ja saa ensimmäisen kerran maistaa laadukkaita viinejä ja gourmet-ruokaa. Lopuksi hän vielä päätyy ihastuttavan näyttelijättären, Coralien, vuoteeseen.
Lucienin periaatteettomuutta kuvaa se, että lehtimieskumppaniensa yllytyksestä hän kirjoittaa teilaavan arvostelun ystävänsä Nathanin romaanista. Siinä hän katsoo, että 1700-luvun älyllinen proosa on ihanne, josta ei tule luopua. Heti perään hän julkaisee toisen, Nathanin romaania ylistävän arvostelun, jossa 1700-luvun proosa hylätään intohimottomana. Hyökkäykset tehdään nimimerkin suojassa, mutta ylistykset allekirjoitetaan omalla nimellä.
Lucien putoaa huipulta yhtä nopeasti kuin on sinne noussut. Hän joutuu juonittelujen uhriksi. Tämä romaani muuten osoittaa, että ilkeilyä ei ole keksitty somessa. Kyllä ennenkin osattiin. Ystävät hylkäävät Lucienin. Hän haavoittuu kaksintaistelussa. Coralie, jota Lucien on aidosti rakastanut, kuolee. Rahansa ja maineensa menettänyt runoilija lähtee romaanin toisen osan lopussa takaisin maaseudulle jalkapatikassa ja salamatkustajana hevosvaunujen takana.
Romaanin kolmas osa, Keksijän kärsimykset, vie meidät taas Angoulêmeen. David Séchard ja Eve ovat joutuneet taloudellisesti ahtaalle Lucienin Pariisissa väärentämien vekselien takia. David yrittää kiihkeästi saada aikaan paperia halvemmalla ja on jo lähellä keksintönsä läpimurtoa. Kaupungin rahamiehet ja kiero asianajaja liittoutuvat ajaakseen Séchardin perheen niin ahtaalle, että pystyvät halpaan hintaan ryöväämään Davidilta hänen keksintönsä. David joutuu pakoilemaan velkavankeutta.
Tässä vaiheessa Lucien saapuu takaisin ja onnistuu jälleen sotkemaan asiat. Hänen varomattomuutensa takia David vangitaan. Lucien kirjoittaa itsemurhaviestin ja lähtee etsiskelemään sopivaa hukuttautumispaikkaa.
Romaanin lopussa on oikein kunnon deus ex machina -ratkaisu, kun espanjalainen pappi ja diplomaatti pelastaa Lucienin vaunujensa kyytiin ja pestaa sihteerikseen. Hän myös lupaa maksaa Davidin velat. Kaniikki Carlos Herrera antaa Lucienin ymmärtää, että hän itse asiassa näin ostaa Lucienin sielun ja Lucienista on tuleva abbén leikkikalu ja sijainen niissä nautinnoissa, joihin kirkonmies ei voi osallistua. No, Balzacia enemmän lukeneet tietävät, että Carlos Herrera itse asiassa on suurrikollinen, jonka muissa Balzacin romaaneissa tapaamme nimellä Vautrin. Romaanin lopussa kerrotaan, että Lucienin tarina saa myöhemmin jatkoa. Tämä jatko on luettavissa romaanissa Kurtisaanien loisto ja kurjuus.
Lucienin lähettämät rahat eivät kuitenkaan ehdi ajoissa. David Séchard joutuu myymään keksintönsä pilkkahintaan. Tarinan loppu on kuitenkin onnellinen. Davidista ja Evestä tulee varakkaita viininviljelijöitä. David suuntaa tieteellisen mielenkiintonsa hyönteistutkimukseen. Kirjassa, joka on ollut täynnä taloudellista juonittelua ja todistelua siitä, että raha määrää kaikkea ja kaikki on ostettavissa, lopussa annetaan toinen kuva: kohtuus riittää ja todellinen onni on rakastavissa ihmisissä.
Balzacin ihanteena oli luoda romaaneja, jotka näyttävät elämän kaikki puolet. Tämän takia tämäkin romaani vaikuttaa täyteen ahdetulta. Siinä on yksityiskohtaisia liike-elämän ja politiikan sekä seurapiirien kuvauksia. Kerronnan katkaisee välillä pitkä selitys jostakin aiheesta, esimerkiksi paperinvalmistuksen historiasta ja teknisistä menetelmistä. Tämä selostus muuten keskeyttää yhtäkkiä Davidin ja Even tunteelliset rakkaustunnustukset. Joskus Balzacista syntyy kuva, ettei hän oikein jaksa keskittyä kerralla vain yhteen asiaan.
Myös juoni on täyteläinen. Täältä pesee: salattuja suhteita, juonitteluita, kaksintaisteluita, nuoren rakastetun kuolema, uhkapelejä joissa kokonaisia omaisuuksia voitetaan ja menetetään saman tien. Siihen nähden, miten paljon romaanissa tapahtuu, on yllätys, että Lucienin oleskelu Pariisissa kestää vain puolitoista vuotta ja koko romaanin aikajanakin on vain parin vuoden mittainen.
Balzac on selvästi saanut oppia myös Molièrelta. Ahneet ovat todella ahneita, itsekkäät todella itsekkäitä ja rakastuneet todella rakastuneita kuten Molièren tyyppikomedioiden henkilöt. Ihmiset näyttävät tunteensa estottomasti ja purskahtavat itkuun tuon tuostakin. Tunteita eritellään yksityiskohtaisesti. Se on ranskalaisen kirjallisuusperinteen mukaista ja varmaankin myös ajan tapa. Jos haluat tietää, miltä loukattu ylpeys, unelmien luhistuminen, mielistely ja tekopyhyys näyttävät ja tuntuvat, tämä romaani sen kertoo laveasti. Nykyään luotetaan enemmän pieniin vihjeisiin. Näissä Balzacin analyyseissa on mukana mahtipontisia latteuksia, jotka luultavasti jäljittelevät Ranskan suurten aforistikkojen mietelauseita. Ne eivät minua häirinneet, päinvastoin suhtaudun niihin suopeasti, koska harrastan itse samaa näissä blogiteksteissäni.
Ihmisten ulkomuotoa kuvataan niin ikään perusteellisesti. Se on mielekästä, sillä tässä romaanissa ihmisen ulkomuoto paljastaa hänen luonteensa ja syntyperänsä.
Usein romaanissa viitataan poliitikkoihin ja kirjailijoihin, jotka ovat jo lähes täysin unohtuneet. On vaikea tietää, ketkä henkilöistä ovat täysin kirjailijan luomia. Osa todellisista henkilöistä esiintyy omilla nimillään, osasta käytetään kirjailijan keksimiä nimiä. Esimerkiksi George Sand esiintyy romaanissa nimellä Camille Maupin. Tämä "tunnettu hermafrodiitti" auttaa Lucienia, kun tämä on aivan rahaton eikä pysty järjestämään Coralien hautajaisia. Camille taitaa olla vähän ihastunutkin Lucieniin.
Balzacia pidetään realistisena kirjailijana, mutta on hyvä ymmärtää, ettei hänen henkilöiltään silti voi odottaa samaa käytöstä kuin naapureiltamme. Balzac – kuten myös Dickens ja Dostojevski – luovat omalakisen maailmansa, jonka he vyöryttävät lukijan tajuntaan niin vastaansanomattomalla voimalla, että kriittinen suhtautuminen on mahdotonta. Jos luet, rakastat. Jos et rakasta, et lue.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!