Sebastian Barry: On Canaan's Side

Sebastian Barry (s. 1955) on kirjoittanut useita historiallisia romaaneja, joilla on vahva yhteys hänen kotimaahansa Irlantiin ja hieman heikompi yhteys hänen omaan sukuunsa. Sebastian Barryn suku äidin puolelta, Dunne sukunimeltään, on antanut inspiraation useisiin henkilöhahmoihin hänen romaaneissaan. Romaanit eivät kuitenkaan ole elämäkerrallisia; Barry on käsitellyt sukuaan kirjailijan vapaudella.

Myös tämän On Canaan's Side -romaanin päähenkilö ja minäkertoja, Lilly, on tyttönimeltään Dunne. Lilly Dunnen isästä ja sisaruksista on kerrottu tarkemmin Barryn aiemmissa romaaneissa.

Lilly Dunne on romaanin nykyhetkessä – 1990-luvulla – 89-vuotias eläkeläinen. Hän asuu Yhdysvalloissa New Yorkin Long Islandin varakkaiden ihmisten alueella entisen työnantajansa hänen käyttöönsä luovuttamassa huvilassa. Enimmän osan työurastaan Lilly on tehnyt keittäjänä Yhdysvaltain poliittiseen eliittiin kuuluvan Wolohanin perheen taloudessa. Wolohanien kartanossa hän on tavannut muun muassa Martin Luther Kingin, joka halusi henkilökohtaisesti kiittää keittäjää parhaasta pekaanipiirakasta, jota tohtori King oli ikinä maistanut.

Lilly joutui 17-vuotiaana pakenemaan Irlannista, koska hänen sulhasensa Tadg Bere, joka oli toiminut brittihallinnon palkkaamana poliisina, joutui tasavaltalaisten tappolistalle. Myös Lilly oli kuolemanvaarassa. Amerikka ei ole kuitenkaan osoittautunut turvalliseksi Kaanaan maaksi: juuri kun elämä näyttää valostuvan karkulaisille –  Tadgilla on hyvä työpaikka Chicagossa, he ovat vihdoin ensimmäistä kertaa rakastelleet ja lähteneet sen jälkeen sunnuntaikävelylle taidemuseoon – salamurhaaja ampuu Tadgin Vincent van Goghin omakuvan edessä.

(Ihan pienenä sivuhuomautuksena ihmettelen, miksi taas kerran rakastelu näyttää johtavan suorinta tietä kuolemaan. Tämä sama kaava toistuu ainakin kahdessa romaanissa, joista olen blogissa kirjoittanut aiemmin. Synnin palkka on kuolema? Onko rakastelu yhä jonkun mielestä synti? Tätä juonikuviota käyttää myös julkisesti agnostikoksi julistautunut Philip Pullman, joten ehkä kyse on vain dramatiikan tavoittelusta: suru tehostuu, kun se seuraa ekstaattista onnea.)

Romaanin alussa Lilly on juuri saanut kuulla pojanpoikansa Billin riistäneen oman henkensä vasta vähän yli kaksikymmentävuotiaana. Billin elämän suistivat lopulliseen toivottomuuteen kokemukset Persianlahden sodassa sekä avioero. Lilly oli toiminut Billin huoltajana siitä lähtien, kun tämä oli kaksivuotias. Billin äiti oli kuollut verenmyrkytykseen ja Billin isä, Ed – Lillyn poika – oli erakoitunut omien Vietnamin sodan kokemustensa traumatisoimana.

Lilly päättää kirjoittaa muistiin elämänsä vaiheet ennen kuin seuraa Billiä ja poistuu elämästä omasta tahdostaan. Romaani muodostuu Lillyn muistiinpanoista. Sen luvut on otsikoitu aina samalla tavalla: Ensimmäinen päivä ilman Billiä, Toinen päivä ilman Billiä... näitä päiviä on kaikkiaan seitsemäntoista.

Kuten edellä kerrotustakin käy ilmi, romaani kertoo ison palan 1900-luvun länsimaista historiaa yhden suvun kokemusten kautta. Sodat ja muut levottomuudet – tässä romaanissa Irlannin vapaustaistelu ja Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliike – tuottavat paljon suruja. Jos ne eivät heti tapa, ne vievät mielenterveyden, ajavat itsemurhiin ja rikkovat perheen. 

Tässä romaanissa juoni on keskeinen. Kirjassa on useita arvoituksia, joiden ratkaisua viivytetään. Siinä on kosolti dramaattisia tapahtumia: äkkikuolemia sodassa, henkirikoksen uhrina ja oman käden kautta. Tässä kirjassa kuollaan kuin Myrskyluodon Maijassa! Ihmiset myös katoavat – mikä Amerikassa näyttää helpolta, sen kuin häipyy ja vaihtaa nimensä – ja sitten taas yllättäen pulpahtavat esiin. 

Lukija oppii romaanin aikana Barryn tavan rakentaa jännitystä, joten juonen käänteitä oli melko helppo ennakoida. Romaanin loppupuolen yllätykset eivät siis enää olleet yllättäviä. Romaanin viihdearvo tästä vähän kärsii, mutta Lillyn kertojanääni on niin mutkattoman rehellinen ja hänen ilmaisutapansa irlantilaisittain soljuva, että hänen jutusteluaan seurasi mielellään. 

Lilly on myös sillä tavalla mukava romaanisankari, että hänessä ei ole juurikaan vikoja. Aivan lopussa näyttää, että hän itsekkäästi kieltää anteeksiannon häntä aiemmin satuttaneelta mieheltä, joka on nyt kuolemansairas ja anelee armoa. Yön yli nukuttuaan Lilly päättää sittenkin lohduttaa miesparkaa. Hänhän voi jatkaa vihaamista sitten miehen kuoltua.

Lilly on myös hyvällä tavalla värisokea: ihmisen ihonväri ei vaikuta hänen arviointeihinsa. Lilly saa ensimmäisen työpaikkansa Amerikassa Cassie Blaken ansiosta. He ovat samassa perheessä palvelustyttöinä ja jakavat saman vuoteen palvelusväen huoneessa. Vasta kerrottuaan heidän yhteisistä kokemuksistaan parinkymmenen sivun verran Lilly tulee maininneeksi, että Cassie oli mustaihoinen. 

Mustien kansalaisoikeustaistelu koskettaa Lillyä myös henkilökohtaisesti hänen aviomiehensä Joe Kindermanin kautta. Joe on poliisi, joka suhtautuu suojelevasti mustiin, esimerkiksi Cassie Blakeen. Lilly menee naimisiin Joen kanssa tietämättä kovinkaan paljon miehensä taustoista. Joe itsekin on taustoistaan yllättävän tietämätön tai ainakin vähäpuheinen. Joe ei esimerkiksi tiedä, onko hän katolinen – mitä Lilly ei usko – vai ehkä sittenkin juutalainen – minkä Lilly pystyy omin silmin toteamaan epätodennäköiseksi. Loppujen lopuksi hän ei ole myöskään nimeltään Kinderman. Joe kylläkin.

Lilly ei katolisesta kasvatuksestaan huolimatta ole erityisen uskonnollinen. Katolisuus tulee kuitenkin esiin hänen tavassaan ajatella ja ilmaista itseään. Vielä viimeisinä päivinään hän miettii, onko hänellä pääsyä tuonpuoleiseen, jos itse jouduttaa kuolemaansa. Hän kuitenkin uskoo luottavaisesti, että jollain keinolla hän pääsee livahtamaan sisään Pietarin porteista. 

Olen mielelläni lukenut näitä Yhdysvaltain siirtolaisia kuvaavia romaaneja. Varsinkin Antti Tuurin kuvaamat suomalaiskohtalot ovat tuntuneet läheisiltä, sillä samanlaisista ihmisistä olen kuullut myös sukulaisiltani. Oma äidinpuoleinen isoisäni matkusti Yhdysvaltoihin 20-vuotiaana vain viisi dollaria taskussaan. Kun hän saapui Ellis Islandilta New Yorkiin, hän ihastui huomatessaan, miten hyvin siirtolaiset otettiin vastaan. Kaduilla oli soittokuntia ja hurraavia ihmisjoukkoja. Aika pian hänelle kyllä selvisi, että juhlinta johtui itsenäisyyspäivästä – oli 4. heinäkuuta vuonna 1911.

Sebastian Barryn On Canaan's Side sai vuoden parhaalle englanninkieliselle historialliselle romaanille annettavan Walter Scott -palkinnon vuonna 2012.

Sebastian Barry, On Canaan's Side. Faber and Faber 2012. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2011. Kannen valokuva: Genevieve Naylor. 256 s.