Zadie Smith: Valkoiset hampaat

Olen ennenkin maininnut, että pidän kirjoista, joissa todellisia ongelmia käsitellään otsaa rypistelemättä. Zadie Smithin (s. 1975) Valkoiset hampaat kertoo 1900-luvun lopun lontoolaisesta monikulttuurisesta todellisuudesta sen ongelmia kaihtelematta mutta samalla lukijaystävällisesti, pitämällä ahdistuksen kurissa ja lukijan mielenkiinnon yllä lähes absurdin juonen ja hilpeyttä herättävien henkilöhahmojen avulla. Romaani on täynnä ilahduttavia yksityiskohtia ja kiehtovia tarinoita. Kaikki liittyy kaikkeen ja piilotettuja yhteyksiä on kuin salaliittoteoreetikon päiväunissa. 

Runsaasti kansoitetun romaanin päähenkilöt kuuluvat kahteen Pohjois-Lontoon Willesdenissä asuvaan perheeseen: Jonesien ja Iqbalien. Archie Jones ja Samad Iqbal ovat olleet toisessa maailmansodassa sotilastovereita. Heidän panssarivaununsa rikkoutui sodan loppuvaiheessa Bulgariassa. Sillä aikaa kun Archie ja Samad poistuivat läheiseen kylään juomaan sambucaa, vaunun koko muu miehistö tapettiin raa'asti.

Archien ja Samadin ystävyyttä on lujittamassa yhteinen salaisuus. Samad on painostanut Archien ampumaan heidän kiinni ottamansa sotavangin. Kyseessä oli ranskalainen tiedemies, joka oli auttanut natseja rodunjalostusohjelmassa. Teloituksen tekee erityisen moitittavaksi se, että sota on päättynyt kaksi viikkoa aiemmin. Archie suorittaa tehtävän vastentahtoisesti – näin Samad uskoo – ja haavoittuu samalla itse jalkaan. Samadilla puolestaan on vammautunut käsi. Fyysinen vammakin siis yhdistää miehiä.

Sodan jälkeen bengalilaistaustainen Samad solmii järjestetyn avioliiton Alsanan kanssa. He saavat kaksospojat Magidin ja Millatin. Samad työskentelee intialaisessa ravintolassa yksikätisenä tarjoilijana. Alsana ompelee kotona myyntiin seksileikkeihin tarkoitettuja asusteita pvc-muovista.

Archien ensimmäinen avioliitto päättyy eroon ja Archien elämä lähes itsemurhaan. Uuden avioliiton hän solmii jamaikalaistaustaisen Claran kanssa. He saavat yhden tyttären, Irien. Archie työskentelee kirjapainossa taittajana. Claran ammattia en muista mainitun. Hän kuitenkin suorittaa kursseja yliopistossa.

Samad on islaminuskoinen ja yrittää elää modernissa maailmassa entisen maailman arvoin. Ongelmana on, että hänen uskontonsa vaatii ehdottomuutta, johon hän ei pysty. Englantilaisen yhteiskunnan moraaliopit – "puhtaalle kaikki on puhdasta" ja "kaiken kohtuuden nimessä" – ovat pesiytyneet häneenkin. Ristiriita tekee hänestä rasittavan kaikkitietävän paasaajan.

Archiella ei ole syviä moraalisia aatteita. Hän tekee moraaliset ratkaisunsa kolikkoa heittämällä. Illat Archie ja Samad viettävät O'Connellin pubissa, joka Irlantiin viittaavasta nimestään huolimatta on islaminuskoisen Yusufin suvun omistuksessa eikä siellä siis tarjoilla sianlihaa, alkoholia kylläkin. Suvun viisi Abdulia ovat kaikki saaneet irlantilaisen lisänimen. Pubia johtaa Abdul-Mickey.

Samad yrittää pelastaa edes toisen pojistaan länsimaiselta vaikutukselta ja lähettää Magidin "kotimaahan", joka Samadin sieltä lähdön jälkeen on ehtinyt vaihtaa nimeään kahdesti, ensin Itä-Pakistaniksi ja sitten Bangladeshiksi. Kun Magid aikanaan nuorena miehenä palaa Englantiin, käy ilmi, että Samadin suunnitelma ei ole onnistunut. Nuori lakimies on valmis paiskimaan töitä länsimaisten arvojen hyväksi.

Millat-veljen nuoruus kuluu kaikista länsimaiden tarjoamista nautinnoista ammentamiseen. Huumeet, alkoholi ja seksi kuuluvat tiiviisti hänen elämäänsä. Isä Samadin mielestä "Millat ei ollut sitä eikä tätä, ei muslimi eikä kristitty, ei englantilainen eikä bengali; hän eli kaiken sen välissä, eli keskimmäisen nimensä Zulfikarin, miekkojen kalskeen, mukaisesti." 

Millat on osallistunut kirjojen polttamiseen (ilmeisesti kyse on Rushdien Saatanallisista säkeistä) teon tarjoaman jännityksen vuoksi. Hänen Alsana-äitinsä on tästä närkästyneenä polttanut Millatin levyt ja lehdet.

"Jokaisen on opittava läksynsä", Alsana oli sanonut muutamaa tuntia aiemmin sytyttäessään raskain mielin tulitikun. "Kaikki on pyhää tai sitten ei mikään. Ja jos poika alkaa polttaa muiden tavaroita, silloin hänkin menettää jotain pyhää. Ennen pitkää jokainen saa mitä kuuluu."

Taistelun houkutus vetää lopulta Millatin ääri-islamilaiseen liikkeeseen ja suunnittelemaan väkivaltaista tekoa.

Romaani kertoo humoristisella otteella siitä vakavasta ongelmasta, että kotoutuminen on vaikeaa niin kauan kuin ihmistä pidetään vieraana tai jollain tavoin vääränlaisena. Fundamentalismin juuret on usein löydettävissä siitä, että ihmistä ei ole hyväksytty.

Sekä Millat, Magid että Irie tutustuvat läheisesti myös Chalfenien perheeseen, joka tuntuu suorastaan nielaisevan nämä monikulttuuriset lapset. Isä Marcus Chalfen on genetiikkaa tutkiva tiedemies, jonka geneettisesti muunneltu Futura-hiiri aiheuttaa kiivaita väittelyitä julkisuudessa. Marcus Chalfen uskoo saavuttaneensa täydellisen geneettisen determinismin: hiiri tulee elämään juuri Marcuksen määräämällä tavalla, sairastumaan Marcuksen määräämiin tauteihin ja kuolemaan juuri silloin, kun Marcus on ohjelmoinut sen kuolemaan. Tätä eläinkoetta vastustavat luonnollisesti eläinsuojelijat mutta myös uskonnolliset ryhmät miltanttimuslimeista Jehovan todistajiin. Perimän ja ympäristön vaikutus on romaanissa tärkeä teema, jota siis käsitellään niin hiirten kuin ihmistenkin tasolla.

Äiti Joyce Chalfen on puutarhakirjailija, joka ihastuu Millatin rajoja rikkovaan persoonaan ja fyysiseen kauneuteen. Chalfeneiden lahjakkaista lapsista tutustumme parhaiten Joshuaan, joka kääntää selkänsä kodilleen ja liittyy eläinoikeusaktivisteihin. Magidista tulee Bangladeshista palattuaan Marcus Chalfenin lainopillinen neuvonantaja ja Iriestä Marcuksen arkistonhoitaja ja sihteeri. Työväenluokkainen Irie pitää Chalfenien keskiluokkaista elämää kiehtovana. Millat näkee siinä lähinnä helpon rahastusmahdollisuuden.

Romaani huipentuu joulukuun viimeiseen päivään vuonna 1992. Silloin on määrä tuoda Futura-hiiri julkisuuteen nähtäväksi ja tarkkailtavaksi. Projektin julkistustilaisuuteen saapuvat myös kaikki Iqbalit ja kaikki Jonesit, kukin omista syistään. Yhdellä Iqbalilla on mukanaan ase. Dramaattisessa tilaisuudessa paljastuu vihdoin, mitä Archie on tehnyt sodassa lähes viisikymmentä vuotta aiemmin ja pitänyt salassa parhaalta ystävältään Samadiltakin. Tapahtumalla on ollut pitkälle ulottuva vaikutus. Archien kohtalona on toiseen kertaan pelastaa saman miehen henki ja ottaa toistamiseen luoti omaan reiteensä.

Aivan loistavaa.

Miksi valkoiset hampaat? No, onhan siihen muitakin syitä, mutta seuratkaapa miten usein roduista puhuttaessa mainitaan tummemman ihonlaadun omaavien ihmisten valkoiset hampaat. Tässä romaanissa Archien vaimolla Claralla on vain puolet hampaista tallella. Kertooko se hänen puolirotuisesta taustastaan? Irie on selvästi kahden rodun välissä. Olisiko hänestä jonkinlaiseksi välittäjäksi? Ainakin hän aikoo – tadaa! – hammaslääkäriksi. Irie myös hyvin konkreettisella tavalla yhdistää Jonesien, Iqbalien ja Chalfeneiden perheet.

Ilmestyessään kaksikymmentäviisi vuotta sitten Zadie Smithin Valkoiset hampaat oli iso tapaus kirjamaailmassa. Enimmäkseen sitä ihailtiin, mutta oli myös soraääniä. Merkittävin sellainen oli brittikriitikko James Woodin arvio romaanista The New Republic -lehdessä. Siinä James Wood niputtaa Valkoiset hampaat yhteen Don DeLillon, Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen romaanien kanssa. Wood katsoo, että nämä kirjailijat ovat luoneet uuden genren, hysteerisen realismin, joka käsittelee yksityiskohtaisesti todellisia sosiaalisia ilmiöitä, mutta tekee sen tavalla, joka tavoittelee kiinnostavuutta hinnalla millä hyvänsä – usein uskottavan henkilökuvauksen kustannuksella.

Vuonna 2004 julkaisemassaan essekokoelmassa The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel James Wood palaa aiheeseen. Kokoelman esseessä Hysterical realism hän toteaa, että "ihmiset, jotka kansoittavat näitä suuria, kunnianhimoisia aikalaisromaaneja, ovat näyttävän eloisia, teatraalisia, mikä melkein onnistuu kätkemään sen tosiseikan, että he ovat vailla elämää." Zadie Smith ei Woodin mielestä ole tässä suhteessa pahimmasta päästä: "Smithin päähenkilöt liikkuvat sisään ja ulos inhimillisen syvyyden ulottuvuudella. Joskus he näyttävät herättävän hänessä myötätuntoa, muulloin he ovat vain ulkokohtaisesti koomisia."

Ei tuo minusta ollut kovin suuri haitta. Totuus on kuitenkin, että kaikki romaanihenkilöt ovat keksittyjä, vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin tai kirjailijaan itseensä. Eikä kaikkien romaanien tarvitse olla samanlaisia. Joskus toiste luen varmasti taas romaanin, jonka henkilöt tuntuvat "todellisemmilta". Eikä ole Zadie Smithiltä ollenkaan hullumpi saavutus luoda 25-vuotiaana melkein yksin – tai vain muutamien kamujen kanssa – kokonaan uusi kirjallisuuden genre! 

Zadie Smith, Valkoiset hampaat. WSOY 2003. Englanninkielisestä alkuteoksesta White Teeth (2000) suomentanut Irmeli Ruuska. Suomennos ilmestyi alun perin vuonna 2001. Päällys: Ali Campbell. 505 s.