Roger Vailland: Laki

Vuoden 1957 Goncourt-palkinnon voittaja saattaa paikoin järkyttää nykylukijaa. Siinä on paljon lähentelyä ja likistelyä joskus toivottuna mutta useimmin tavan vuoksi siedettynä esileikkinä. Varsinkin miesten puheet ovat roiseja. Niissä raiskauskin on kerskailun aihe. Romaanin testosteronitaso on siis melko korkea, mutta enimmäkseen se ilmenee vain puheissa. Varsinaisiin petipuuhiin toiveidensa kumppanien kanssa pääsevät vain harvat. Useimmat hoitavat turhautumisiaan omin käsin, vuohien parissa tai ilotalojen ilottomissa ja kiirehdityissä kohtaamisissa. 

Ei kannata säikähtää. Miesten suhtautuminen naisiin kuten koko eteläitalialainen elämäntapa on romaanissa muutoksessa ihan silmiemme alla. Tämä siirtyminen feodaalisesta maanomistajien Italiasta kohti turismista elävää modernia Italiaa on romaanin keskeinen teema. Uusi ja vanha käyvät kamppailuaan kuten Adrianmeren tuulet – sirocco ja libeccio – rannikon edustalla. Ranskalainen kirjailija vaikuttaa tuntevan kohteensa hyvin. Paikallisväriä tekstiin antavat lukuisat italiankieliset ilmaukset.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja monta juonilankaa. Oikeastaan romaanin pääosassa on koko apulialaisen Porto Manacoren seutukunta, sen tavat, perinteet ja uskomukset. Köyhän ja takapajuisen seudun perinteet murtuvat: miehet joutuvat hyväksymään sen, että heidän vaimonsa poistuvat kodin ulkopuolelle ja – kauhistuksen kauhistus! –  näyttäytyvät vieraiden miesten katseille uimapuvussa rannalla. Turisteille järjestetään tanssiaisia, joihin myös jotkut oman kaupungin tyttäret pääsevät livahtamaan mukaan. Kaupungin miehille oman kunnian ja miehuuden säilyttäminen vaikuttaa aiheuttavan kovasti päänvaivaa.

Miesten ajatusmaailmaa kuvastaa paikallinen erikoisuus: kapakoissa pelattava peli nimeltä "Laki". Siinä päämääränä on toisten pelaajien, tai ainakin yhden, täydellinen nöyryyttäminen ja samalla omien kasvojen säilyttäminen.

Sitten niihin henkilöihin. En yritä kattavaa luetteloa, osa tärkeistäkin hahmoista jää mainitsematta. Suosittelen lukemaan itse. Nämä vanhemmat Goncourt-voittajat eivät aina erityisesti sytytä, mutta tästä kyllä pidin.

Tuomari Alessandro, puolueisiin lukeutumaton sosialisti, kirjoittaa harrastuksenaan Fredrik II Švaabilaisen historiaa ja sairastaa monien muiden tavoin malariaa. Hänen puolisonsa Donna Lucrezia on menettänyt kunnioituksensa miestään kohtaan, koska tämä on mukautunut hallituksen vaatimuksiin ja tuominnut rangaistuksiin kapinoivat maatyöläiset. Tuomari on joutunut siirtymään eri makuuhuoneeseen. 

Donna Lucrezialle Etelä-Italia on "synkkä ja pelottava maa, missä työttömät seiniin nojaten päivästä päivään odottavat työnantajaa joka ei koskaan tule, missä miehet alati hautovat mielessään keinoja, miten pääsisivät lähentelemään neitoja, joita he eivät koskaan saa".

Donna Lucrezia hullaantuu nuoresta lakitieteen ylioppilaasta, Francesco Brigantesta. Ihastus on molemminpuolinen. He suunnittelevat yhteistä karkumatkaa ja uutta yhteistä elämää Pohjois-Italiassa, joka väikkyy monen muunkin Porto Manacoren asukkaan haavemaana. Lucrezia ja Francesco saavat virikettä suhteeseensa romaaneista, esimerkiksi Parman kartusiaaniluostarista, jonka hahmoissa he tunnistavat itsensä, sekä Anna Kareninasta.

Ylikansoitetussa kaupungissa mitään ei voi tehdä jonkun näkemättä. Kaikki salaisuudet paljastuvat ennemmin tai myöhemmin.

Francescon isä, Matteo Brigante, on paikallinen gangsteri. Huomattavasta varallisuudestaan huolimatta häntä ei hyväksytä kaupungin seurapiireihin. Pojalleen hän toivoo parempaa. Saatuaan selville pojan karkumatka-aikeen, Matteo vie Francescon laadukkaaseen ilotaloon, jossa Fulvia-tyttö nopeasti lypsää Francescolta hänen Donna Lucrezialta saamansa matkarahat. Lucrezian ja Francescon suhde lopahtaa ensimmäisen pettymykseen ja toisen häpeään.

Matteo Bricantella on myös oma naisseikkailunsa. Hän yrittää raiskata 16-vuotiaan Mariettan, mutta epäonnistuu. Marietta myös lavastaa Matteon syylliseksi varkauteen, jossa sveitsiläiseltä turistilta vietiin 500 000 liiraa. Loppujen lopuksi rahat palautetaan omistajalleen eikä ketään tuomita. Tuomari Alessandrollakin on yllättävä näkemys syyllisestä: 

– Mitä muuta kuin provokaatiota on kuljettaa mukanaan puolen miljoonan omaisuutta työttömien ja nälkäisten maassa? Sveitsiläinen itse olisi pidätettävä!

Marietta, jota yksi ja toinen muukin havittelee, on päättänyt luovuttaa neitsyytensä kotitilansa isännälle Don Cesarelle. Näin olivat tehneet myös hänen äitinsä sekä molemmat vanhemmat sisarensa. Don Cesarella katsotaan olevan feodaali-isännän ensimmäisen yön oikeus alustalaisiinsa. Loppujen lopuksi Marietta kuitenkin viettää ensimmäisen yönsä Pippon, itseään muutamaa kuukautta nuoremman guaglioni-pojan, eräänlaisen nuorisorikollisen, kanssa. Mariettan ja Pippon luonnollinen ja iloinen aistillisuus vertautuu Donna Lucrezian ja Francescon kirjoista opittuun ja paperinmakuiseen salaiseen tapaamiseen, joka loppujen lopuksi jää vaille täyttymystään.

Suurmaanomistaja Don Cesare on menettänyt kiinnostuksensa elämään. Fasistien valtaannousu tappoi hänen poliittiset intohimonsa. Hän oli asettanut ensimmäisessä maailmansodassa henkensä alttiiksi kuningas Viktor Emanuel III:n puolesta, mutta tämä oli antanut Mussolinin riistää itseltään todellisen kuninkaanvallan. "Diktaattori, vallananastaja, oli täyttänyt maailman narrinäänellään, pullistellut lihaksiaan rahvaan suosion voittaakseen. Baffonen, viiksiniekan, valtaistuimelle oli tunkeutunut buffone, ilveilijä."

Don Cesare on vetäytynyt kotitilalleen ja omistautunut tutkimuksilleen Manacoren rannikon hellenistisen ajan siirtokuntien historiasta. Tutkimusten lisäksi rakkauselämä ja metsästys ovat tuottaneet hänelle mielihyvää, mutta millekään aatteelle hän ei enää sodan jälkeen ole antautunut. Kirjan lopussa Don Cesare kuolinvuoteellaan miettii alueensa historiaa ja sen vääjäämätöntä muutosta. Kukaan ei enää tule näkemään tätä aluetta kuten hän.

Marietta saapuu Don Cesaren vuoteen ääreen ja pyytää anteeksi, ettei ole säilyttänyt neitsyyttään Don Cesarelle. Tyttö kertoo myös varastaneensa Pippon avulla sveitsiläisen rahat ja ettei aio palauttaa niitä vaikka joutuisi syytteeseen. Don Cesare ihailee tytön "rosvopäällikön" luonnetta. Hän on saanut tarpeekseen nöyristelijöistä. Hän arvelee olevansa Mariettan isä. Viime hetkinään hän muuttaa testamenttiaan siten, että Marietta saa tilukset, jotka tuottavat vähintään 600 000 liiraa vuodessa. Mariettan taipumuksilla enemmänkin. “Tyttö on aina ollut liian köyhä voidakseen olla hyvä. Se on laki. Itse asiassa en minäkään ole ollut hyvä vaan välinpitämätön, hän ajattelee.”

Don Cesaren loppu on rauhallista alistumista. Vanha ateisti ei halua pappia paikalle. Hän on elänyt oman laatunsa mukaisen elämän. Feodaaliherran kuollessa tuulet vaihtuvat: sirocco on päässyt voitolle libecciosta.

Romaanissa on mukana myös paljon nimettömiksi jääneitä henkilöitä: työttömiä jotka norkoilevat keskustorin reunalla siinä toivossa, että joku maanomistaja heidät palkkaisi; vankeja joiden äänet kaikuvat sellien ikkunoista, kun he laulavat kahviloiden kaiuttimista kuulemiaan uusimpia italialaisia ja ranskalaisia iskelmiä; kalastajia jotka kiskovat satojen vuosien takaisilla menetelmillä trabucco-nuottaansa.

Romaanin loppuluvussa käydään kevyen ironiseen sävyyn läpi siinä mainittujen henkilöiden myöhemmät vaiheet. Viihdyttävä kesäkirja.

Niilo Pakarisen suomennos on säilyttänyt luettavuutensa hyvin. Kirjan kansi on Björn Landströmin helposti tunnistettavaa tyyliä. Piirsiköhän kukaan muu noita katukiviä kuten hän?

Roger Vailland, Laki. Gummerus 1958. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Loi (1957) suomentanut Niilo Pakarinen. Kansi: Björn Landström. 264 s.

Elsa Triolet: Luna-Park

Elsa Triolet'n L'âge de nylon -trilogian ensimmäinen osa Ruusuja velaksi käsitteli ylikulutusta ja tavaroiden valtaa ihmiseen. Paluu yksinkertaisempaan elämäntapaan ei romaanissa enää onnistunut sen päähenkilölle Martinelle; ihmiset on lähtemättömästi vangittu menneisyyden ja tulevaisuuden – "kiven ja nailonin" – välille. Toinen tämän surullisen rakkausromaanin päähenkilöistä, Daniel, pääsi jonkinlaiseen ratkaisuun: hän viljelee tieteellisin menetelmin ruusuja, joissa on vanhan ruusun tuoksu mutta uusien hybridien väri ja muoto. Ruusujen viljely ei tarjoa realistista uravaihtoehtoa kovin monelle, mutta periaate tuli kyllä selväksi: ottakaamme menneestä mukaan se hyvä mitä sillä on tarjottavana ja kulkekaamme eteenpäin tutkitun tiedon varassa.

Myös romaanisarjan toinen osa Luna-Park on rakkauskertomus, aika erikoinen tosin, sillä sen päähenkilön, elokuvaohjaaja Justin Merlinin, rakkauden kohde Blanche Hauteville ei varsinaisesti esiinny romaanissa ollenkaan. Tässä toisessa osassa on pari pientä viitettä Ruusuja velaksi -romaaniin, mutta romaanit ovat täysin itsenäisiä. 

Teos alkaa siitä, että Justin Merlin lopetettuaan jälleen yhden merkityksettömäksi kokemansa elokuvan kuvaukset ostaa talon maaseudulta ja asettuu sinne yksin lepäämään. Hän ei paljasta uutta osoitettaan edes ystävilleen. Justin on perheetön. Paikkakunnalla asuva rouva Vavin käy siivoamassa, ostoksilla ja laittamassa ruokaa valmiiksi jääkaappiin. 

Edellinen asukas on jättänyt taloon huonekalunsa, koriste-esineensä ja paljon muuta tavaraa. Kiinnostuneena Justin käy läpi taloon jätettyjä kirjoja, joita näyttää yhdistävän romanttinen fantasiaelementti. Sama sadunomainen tunnelma, enteet ja toisen todellisuuden läsnäolo hallitsevat myös Luna-Park-romaania.

Erityisesti George du Maurierin romaani Trilby on Justinille tärkeä löytö. Trilby on nuori nainen, johon useat nuoret miehet ovat rakastuneet. Hänestä on kiinnostunut myös taikuri, muusikko ja hypnotisoija Svengali, jota Trilby pitää vastenmielisenä ja pelottavana mutta jonka pauloihin hän kuitenkin lankeaa. Hypnoosin avulla Svengali luo Trilbystä suuren diivan ja laulajan. Svengalin kuollessa Trilby menettää laulutaitonsa ja joutuu naurunalaiseksi.

Justin Merlinille Trilbyn tarinalla on henkilökohtaista merkitystä. Käy ilmi, että hänen isänsä on ollut kapellimestari. Justinin äiti on usein ollut kiertueella yhdessä isän kanssa, mahdollisesti laulajana. Äiti on kuollut, kun Justin oli kahdentoista ikäinen. Palvelijat ovat kasvattaneet Justinin. Käy myös ilmi, että Justin Merlin on itse keksinyt nykyisin käyttämänsä nimen. Jonkinlaiseksi taikuriksi (Merlin) hän siis kokee itsensäkin. Svengalin hahmossa hän ilmeisesti näkee jonkin osan itsestään.

Trilbystä tulee Justinille pakkomielle ja hän alkaa suunnitella elokuvaa romaanin pohjalta. Justin analysoi romaania, ja mukana on myös otteita hänen laatimistaan käsikirjoitusversioista.

Edellinen asukas on edelleen vahvasti läsnä talossa, "liuenneena kuin sokeri nesteeseen". Lukitusta kirjoituslipastosta Justin löytää ison joukon edelliselle asukkaalle, Blanche Hautevillelle, kirjoitettuja rakkauskirjeitä. Justin lukee kirjeitä öisin, ja niiden pohjalta hänelle alkaa syntyä kuva tästä salaperäisestä naisesta. Justinin ajatuksissa Trilbyn ja Blanchen kuvat sekoittuvat. Mukana kuvitelmassa on myös kolmas nainen, Justinin nuoruudenrakkaus, joka on ollut naimisissa toisen kanssa. Justin rakastuu pakkomielteisesti naiseen, jota ei ole koskaan tavannut ja jonka unikuvissakin näkee aina vain osittain.

Kirjeistä käy ilmi, että Blanche on ollut lentäjä mutta joutunut terveyteen liittyvästä syystä lopettamaan lentämisen. Blanche on mahdollisesti loukkaantunut mielenosoituksessa. Hän on kuitenkin edelleen haaveillut astronautin urasta, unelmoinut kuulennosta ja osallistunut avaruustutkimuksen kongresseihin. Lääkärirakastajansa suosituksesta Blanche on hyväksytty neuvostoliittolaisen interplanetaarisen retkikunnan miehistöön. 

Tämän kaiken saamme tietää hänen rakastajiensa kirjeistä. Ainakin seitsemän miestä on kirjoittanut Blanchelle rakkauskirjeitä. Joukossa on kuuluisan lääkärin ohella myös suuri valtiomies, kaunis astrofyysikko, toimittaja-runoilija, "tieteen työläinen"... Näistä kirjeistä on romaanissa mukana pitkiä sitaatteja.

Justin lukee kirjeitä, vaikka toteaakin, että ne “kiinnostavat vain asianosaisia”. Olen samaa mieltä. Lyhyemmilläkin sitaateilla olisi Blanchen hurmaavuus tullut selväksi. Onneksi sentään kaikkia Blanchen rakastajia yhdistää sujuva kirjoitustaito. Selailemastani Elsa Triolet'n elämäkerrasta kävi ilmi, että romaaniin sisältyy eräänlainen kirjallinen leikki: neljän kirjoittajan kirjeet on alun perin kirjoitettu Elsa Triolet'lle itselleen. Elsa jakoi Blanchen kanssa sen kohtalon, että monet miehet hullaantuivat häneen. Suurta onnea tästä ei koitunut kummallekaan.

Avaruuslennot ovat romaanin kirjoitusvaiheessa olleet kovasti esillä. Syksyllä 1957 Neuvostoliitto lähetti avaruuteen Sputnik-tekokuun. Suurin osa romaani tapahtumista ajoittuu kevääseen ja kesään vuonna 1958. Ensimmäinen miehitetty avaruuslento oli suunnitteilla Luna-Park-romaanin ilmestyessä vuonna 1959, vaikka se sitten toteutuikin vasta pari vuotta myöhemmin.

L'âge de nylon -sarjassa Elsa Triolet halusi havainnollistaa sitä, että teknologinen edistys ei muuta ihmisen tapaa tuntea. Kuuluisa lääkäri kirjoittaa romaanissa Blanchelle: 

"Je pense que nous irons dans la lune avec nos vieux sentiments humains, que nous ne pourrons pas les laisser au vestiaire lunaire. Ils font partie de nous-mêmes comme notre tête, nos membres, et nous allons infecter la lune de nos joies et de nos pleurs terrestres."

"Arvelen, että menemme kuuhun vanhojen inhimillisten tunteidemme kanssa, ettemme voi jättää niitä kuun pukuhuoneeseen. Ne ovat osa meitä samoin kuin päämme, raajamme, ja tartutamme kuun maallisilla iloillamme ja kyynelillämme."

Justin tustustuu autoillen ja kävelyretkillään uuden kotinsa ympäristöön. Hän löytää hylätyn leirintäalueen ja huvipuiston, jonka laitteet ja rakennukset on enimmäkseen rakennettu muovista. Läheisessä majatalossa hän saa kuulla alueen historian ja tutustuu paroniin, joka on tuhlannut omaisuutensa hankkeeseen ja joutuu lopulta luopumaan linnastaan ja muuttamaan asumaan huvipuiston kengän näköiseksi muotoiltuun muovitaloon. Myös paroni on luonnollisesti ollut rakastunut Blanche Hautevilleen. Justinin mielessä autio huvipuisto ja Blanchen haaveissa esiintynyt kuun Luna-Park yhdistyvät.

Justinin pakkomielteiden kuvauksella tavoitellaan kauhuefektejä: puutarhasakset katoavat ja ilmestyvät jälleen. Justin tekee öisiä retkiä. Ilmassa on aavistuksia ja enteitä. Kauhu ei kuitenkaan oikein realisoidu. Elsa Triolet'n kertojanääni on niin kliinisen asiallinen, että Justinin hulluus ja aistiharhat eivät tartu lukijaan. Romaani säilytti kuitenkin mielenkiintonsa loppuun asti.

Öljy-yhtiön työntekijät käyvät "kansallisen edun" nimissä turmelemassa Justinin talon viehättävän puutarhan. Paikalliset maanviljelijät ajavat öljynetsijät tiehensä. Justinin ailahtelevuutta kuvaa, että hän alkaa välittömästi suunnitella elokuvaa talonpoikaiskapinasta. Se perustuisi Eugène Le Royn romaaniin Jacquou-le-Croquant, joka luonnollisesti löytyy Blanchen kirjahyllystä. 

Vihdoin Justin saa käsiinsä myös Blanchen itsensä kirjoittaman kirjeen. Blanche on kirjoittanut sen aviomiehelleen, mutta koska tätä ei ole tavoitettu, posti on tuonut sen takaisin lähtöpaikkaansa, Justinin taloon. Justinista tuntuu kuin kirje olisi kirjoitettu juuri hänelle ja kuin siinäkin viitattaisiin Trilby-romaaniin. Roolit ovat siinä kuitenkin kääntyneet: nainen kehottaa miestään jatkamaan laulamista.  

Justinin taloudenhoitaja, rouva Vavin, polttaa rakkauskirjeet, koska Justin on harkitsemattomasti säilyttänyt niitä paperikorissa. Tämän yksityisen katastrofin heijastumana myös paikkakunnan suurin työnantaja, muoviesineitä valmistava tehdas, palaa poroksi. Justin vaeltaa sekavana paikasta toiseen ja päätyy lopulta pitkän ajomatkan jälkeen Pariisiin. Kahvilassa hän lukee sanomalehden uutisen, joka kertoo, että Blanche Hauteville on kadonnut kymmenen päivää aiemmin lennollaan Saharan yläpuolella.

Romaanin loppuluvussa Justinin taloudenhoitaja katselee uutta televisiotaan. Haastatteluohjelmassa esiintyy Justin Merlin, joka oli kadonnut asunnostaan tehtaan tulipalon yönä ja jättänyt ovet auki ja valot palamaan. Justin puhuu tulevasta elokuvastaan, joka kertoo Saharaan pakkolaskun tehneestä lentäjästä ja hänen kamppailustaan erämaassa. Haastattelijan on vaikea erottaa, puhuuko Justin elokuvan roolista vai todellisesta, kadonneesta Blanche Hautevillesta. Ero ei tunnu olevan selkeä Justinillekaan. Hän ilmoittaa, että pääosaa hänen elokuvassaan näyttelee Blanche Hauteville. Elokuvan nimeksi tulee Luna-Park.

   – J'en ai décidé ainsi. Il ne faut pas que mes personnages, que mes héros... et mes héroïnes... et Blanche Hauteville est une héroïne... continuent à périr à la fin de mes histoires, et que je chagrine toujours mes spectateurs qui sont mes amis. Blanche Hauteville vit et vivra. Et elle ira encore dans la lune...

     – Olen päättänyt niin. Henkilöni, sankarini... ja sankarittareni... ja Blanche Hauteville on sankaritar... eivät saa jatkaa tuhoutumistaan tarinoideni lopussa, enkä saa aina tehdä murheellisiksi katsojiani, jotka ovat ystäviäni. Blanche Hauteville elää ja tulee elämään. Ja hän menee vielä kuuhun...

Elsa Triolet, Luna-Park. L'âge de nylon II. Gallimard 1973. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1959. Kansikuva: Yksityiskohta Hieronymus Boschin maalauksesta Maallisten ilojen puutarha. 180 s.

Pat Barker: The Women of Troy

The Women of Troy on toinen osa Pat Barkerin trilogiasta, joka käsittelee Troijan sotaa ja sen jälkimaininkeja ennen kaikkea tapahtumissa mukana olevien naisten kannalta. Romaanisarja yhdistelee pronssikauden historiaa, myyttejä ja yksilöiden psykologiaa viihdyttävällä ja ajatuksia herättävällä tavalla.

Tässä romaanissa, kuten sarjan ensimmäisessä, The Silence of the Girls -osassakin, tarinaa kertoo suurimman osan ajasta minäkertojana Briseis, Lyrnessoksen kuningatar, jonka kreikkalaiset Lyrnessoksen tuhottuaan luovuttivat palkinnoksi sankarilleen Akhilleukselle. Akhilleus puolestaan aavistaessaan lähestyvän kuolemansa naittoi raskaana olevan Briseisin ystävälleen Alkimukselle. Näin hän halusi varmistaa oman lapsensa turvallisuuden, mutta samalla tällä teolla hän antoi Briseisille "vapauden" – mikäli tätä sanaa voidaan linnoitusleirin naisen osasta käyttää. Joka tapauksessa asema soturin vaimona antaa Briseisille enemmän vapauksia kuin on muilla Troijasta orjiksi ryöstetyillä naisilla. Toisaalta aseman muutos aiheuttaa jännitteitä entisiin ystäviin.

Briseis on mukautunut osaansa. Osa hänen ystävistään on päätynyt itsemurhaan mieluummin kuin jäänyt kreikkalaisten orjiksi. Hänen sisarensa Ianthe on hukuttautunut kaivoon kreikkalaisten hyökättyä. Briseis haluaa pysyä hengissä ja jatkaa elämäänsä. Ikävät tosiseikat kuitenkin tunkeutuvat toisinaan väkisin hänen ajatuksiinsa. Esimerkiksi se, että hän odottaa lasta isänsä, aviomiehensä ja veljiensä murhaajalle. Voiko sellaista lasta todella rakastaa? Samalla hän tietää, että tämä lapsi, jota hän ei ole toivonut, on hänen pelastuksensa ja henkivakuutuksensa.

Briseis ymmärtää Helenaa, jossa on yhä tallella voimakas elämänhalu kaiken kokemansa jälkeen ja siitä huolimatta, että häntä halveksitaan sodan aiheuttajana. Kuningas Menelaos on ottanut Helenan uudelleen puolisokseen, mutta kohtelee tätä huonosti. Briseis näkee mustelmat Helenan kaulalla. Helena toteaa, että hän haluaisi lääkkeen, joka saa unohtamaan. Ottaisiko hän sen itse vai antaisiko Menelaokselle?

Kreikkalaisten on vaikea hyväksyä sitä, että Menelaos on palauttanut Helenan kuningattarekseen. Kreikkalaisten ylipäällikkö kuningas Agamemnon on riitautunut asiasta veljensä kanssa. Myös Briseisin puoliso Alkimus paheksuu menettelyä: "Thousands of young men had died so Menelaus could get back to humping his whore."

Troijan tuhoamisen jälkeen kreikkalaiset jäävät jumiin sotilasleiriinsä. Voimakas tuuli estää laivojen lähdön merelle. Tunnelma kiristyy leirissä. Kreikkalaiset riitautuvat keskenään ja alkavat etsiä syyllisiä jumalten vihaan.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa myös tässä romaanissa on mukana miehinen näkökulma. Hän-muodossa kirjoitetuissa eläytyvän esityksen jaksoissa pääsemme osallisiksi Pyrrhoksen, Akilleuksen avioliitosta syntyneen pojan, sekä Kalkhaan, Apollonin papin ja ennustajan, ajatuksista.

Romaani alkaa dramaattisesti puuhevosen sisältä. Siellä Odysseus parhaine taistelijoineen odottaa, että troijalaiset vetäisivät hevosen muuriensa sisään ja lopullinen tuhoisa hyökkäys Troijaa vastaan pääsisi alkamaan. Tukalassa paikassa on mukana Akhilleuksen poika Pyrrhos. Kuuluisan isän esimerkki vaatii häneltä urotöitä.

Kuten tunnettua kreikkalaisten salajuoni onnistui. Seuranneessa taistelussa Pyrrhos tappaa Troijan iäkkään kuninkaan Priamin. Surmatyön hän suorittaa kömpelösti tunaroiden ja tarpeettoman pitkitetysti. Pyrrhoksen mieleen syöpyvät Priamin juuri ennen kuolemaansa lausumat sanat. "Akhilleuksen poika?" hän sanoo. "Sinäkö? Sinä et ole yhtään kuten hän."

Hyökkäyksen aikana Pyrrhos surmaa myös Hektorin poikavauvan. Se ei sinänsä ole yllättävää; kaikki Troijan poikalapset ja kaikki kiinni saadut miehet tapettiin. Kyseessä oli selvä kansanmurha. Kohtalon ivaa on kuitenkin, että Pyrrhos saa taistelussa kunnostautumisestaan palkinnoksi Andromakhen, Hektorin puolison ja juuri murhaamansa vauvan äidin. 

Eipä ihme, että Pyrrhos ottaa Andromakhen vuoteeseensa vain ollessaan täysin juovuksissa, lähes sammumispisteessä. Romaani antaa myös viitteitä siitä, että Pyrrhos ei ylimalkaan ole seksuaalisesti kiinnostunut naisista. Orjatytöistä hän kelpuuttaa vuoteeseensa vain Hellen, akrobaatin, jolla on poikamainen, lihaksikas vartalo.

Pyrrhos on romaanissa vastenmielinen hahmo: riitaisa, arka kunniastaan, lapsellinen. Jonkin verran paremmin häntä ymmärtää, kun romaanin puolivälissä paljastuu, että hän on vasta 16-vuotias.

Romaanin juonen kannalta on keskeistä, että Pyrrhos kieltää kuningas Priamin hautaamisen. Orjatyttö Amina ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hautaa salaa Priamin. Briseis, jonka tarkoituksena on estää Aminaa toteuttamasta suunnitelmaansa, päätyy auttamaan hautaamisessa. Naiset jäävät kiinni. Briseisin hengen pelastaa se, että hän kantaa Akhilleuksen lasta. Aminaa ei pelasta mikään. Pyrrhoksen määräyksestä Priamin jäänteet kaivetaan uudelleen ylös.

Siinä vaiheessa, kun ei vielä tiedetä, kuka hautasi salaa Priamin, kreikkalaisille aiheuttaa päänvaivaa se, että leirissä on vain kaksi troijalaista syntyperää olevaa miestä eikä kumpikaan ole sitä todennäköisesti tehnyt. Parisataa troijalaisia naista ja tyttöä olivat siis Kreikan sotureille näkymättömiä. 

Pappi Kalkhas on sitä mieltä, että kunnioituksen puute, jota Pyrrhos on osoittanut vainajalle, joka ehkä oli myös Akhilleuksen kestiystävä, on syynä siihen, että kreikkalaiset eivät pääse lähtemään koteihinsa. Pyrrhos, joka ei ollut tiennyt isänsä ja Priamin lämpimistä väleistä, joutuu nöyrtymään. Priam haudataan kuninkaallisin menoin. Pyrrhos ei kuitenkaan suostu uhraamaan roviolla lempihevostaan, kuten Kalkhas on määrännyt, vaan leikkaa pois ylpeytensä – punaiset hiuksensa, joiden mukaan hän on saanut nimensäkin. Uhri on suosiollinen. Seuraavana päivänä tuuli tyyntyy.

Romaanin tapahtumien aikaan Briseis on noin 20-vuotias. Eräistä hänen sanoistaan käy ilmi, että noista ajoista on kulunut lähes viisikymmentä vuotta. Hän kertoo halunneensa välttää jälkiviisautta. Yhdessä kohdassa hän ilmoittaa poikkeavansa tästä linjasta ja kertoo asian, jonka sai tietää vasta paljon myöhemmin. Paljastus koskee Priamin puolison, Hekaben, kohtaloa. Odysseus otti Hekaben sotasaaliikseen. Hän luultavasti ajatteli, että viemällä kotisaarelleen vanhan kuningattaren, hän voisi uskotella puolisolleen Penelopelle, että hänellä ei ole ollut eroottista kiinnostusta naisiin sotaretkellään. Briseis tietää kyllä hyvin, että viisas Penelope saattaisi jopa olla uskovinaan miestään. 

Romaanin aikana Briseis on tutustunut Hekabeen ja hänen tyttäreensä Kassandraan. Kassandra oli Apollonin papitar ja ennustaja, jonka ennustuksissa oli sellainen kirous, ettei niitä uskottu. Hän yritti varoittaa troijalaisia puuhevosestakin. Kreikkalainen soturi on raiskannut Kassandran temppelissä Troijan valtauksen aikana. Kassandra on sittemmin suostunut kuningas Agamemnonin puolisoksi, koska uskoo näkyyn, jonka perusteella avioliitto tulee johtamaan Agamemnonin – ja hänen itsensä – kuolemaan. 

Kyllä minun on varmaan luettava myös Pat Barkerin trilogian viimeinen osa The Voyage Home. Siinä on pääosassa juuri Kassandra. Olen joskus miettinyt, onko Kassandran hahmoon Kreikan tarustossa kätketty se viisaus, että tässä ultramaskuliinisessa kulttuurissa olisi joskus syytä kuunnella, mitä nainen sanoo.

Pat Barker, The Women of Troy. Penguin Books 2022. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2021. Kansikuva: Sarah Young. 307 s.

Elsa Triolet: Ruusuja velaksi

Ruusuja velaksi -romaanin esipuheessa Elsa Triolet (1896–1970) kertoo, että tämä romaani – "tai jos haluatte satu tai kertomus" – on ensimmäinen osa sarjaan nimeltä Nailon-aika (L'Âge de nylon). Romaanissaan Triolet halusi kuvata maailmaa, joka "horjuu menneisyytensä ja tulevaisuutensa välillä". Jos ymmärrän kirjailijan ajatuksen oikein, ihmisten tunne-elämä ja nykytodellisuus ovat jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään: "moderni mukavuus orjuuttaa niitä joita sen tulisi palvella". Romaanin henkilöt – "taaksepäin temmattuina, eteenpäin ajettuina, vangittuina kiven ja nailonin välille – ovat tämän ikuisen olotilan rikkiraastama ja sydäntäsärkevä tulos." Esipuheesta ilmenevä pessimistinen ja ristiriitainen suhtautuminen teknologiseen edistykseen herätti uteliaisuuteni. 

Tuossa yläpuolella oikeanpuoleisessa kuvassa on Henri Matissen näkemys kirjailija Elsa Triolet'sta vuodelta 1946. Lachlan Mackinnon päättää kirjailijasta kirjoittamansa elämäkerran The Lives of Elsa Triolet sanoihin: "Kukaan joka tunsi hänet ei ikinä ajatellut, että hän oli onnellinen nainen. Moni ihmetteli, oliko koskaan todella tuntenut häntä."

Juonipaljastuksia on luvassa. Paljon muuta ei sitten olekaan. Romaani ei ihan täyttänyt antamiaan lupauksia. Ehkä vika oli minussa. Tulipahan kuitenkin luetuksi. Jos surullista rakkaustarinaa kaipaat, tässä sinulle on sellainen.

Ruusuja velaksi on suurimmaksi osaksi kerrottu kolmannessa persoonassa muutamien näkökulmahenkilöiden, ennen kaikkea sen päähenkilön Martinen, kautta. Muutamassa kohdassa romaanin kertoja astuu esiin minämuodossa. Yhdessä kohdassa hän sanoo suoraan: "Jos minä en olisi tarinan kertoja, huutaisin Martinelle: Varo itseäsi!" Sen jälkeen kertoja kuvaa itselleen sattuneen tapauksen ja toteaa lopuksi: "Minä en voi verrata itseäni Martineen. Hänellä on voimaa mennä loppuun saakka."

Romaani sijoittuu osittain noin tunnin matkan päässä Pariisista sijaitsevaan Martinen kotikylään ja sen lähiympäristöön. Merkittävä osuus romaanista tapahtuu Pariisissa. Romaanissa mainittu Stalinin kuolema ajoittaa tapahtumat 1950-luvun alkuvuosiin.

Romaani alkaa dramaattisesti tapahtumalla Martine Peignerin varhaisnuoruudesta. Kuusi lasta odottaa iltamyöhällä rähjäisen hökkelin pihalla, että heidän äitinsä saa loppuun intiimin tapaamisensa rekkakuskin kanssa ja lapset pääsevät sisään ilta-aterialleen. Lopulta sisään päästyään lapset joutuvat tappamaan ruokapöydälle kiivenneen rotan. Neljätoistavuotias Martine pyörtyy lautasensa ääreen.

Martinen äiti Marie Vénin oli mennyt naimisiin Pierre Peignerin kanssa, kun hänellä oli jo kaksi lasta joiden isistä ei ollut tietoa. Martine oli näistä lapsista nuorempi ja sai uuden isänsä sukunimen. Pormestari, joka mahdollisesti oli Marien vanhimman lapsen isä, järjesti avioliiton. Pierre Peigner houkuteltiin liittoon Marielle lahjoitetulla maapalasella. Vanhoista laudoista palstalle rakennettiin vaatimaton maja. Pierre Peigner erosi Mariesta, kun oli tarpeekseen todistanut muiden miesten vierailuja Marien luona. Pierre jatkoi kuitenkin perheestä huolehtimista mutta ei halunnut enää antaa nimeään tiheästi syntyville lapsille. “Marie oli onnellinen miesten sylissä ja teki lapsia kuin kissa.” 

Martine on lapsesta saakka erilainen kuin muut perheen lapset. Hänellä on tummat sileät hiukset ja kaunis ulkomuoto. Hän menestyy koulussa. Hän kammoaa likaa. Hän viihtyy hyvin yksinään metsässä. Kerran hän on lapsena kadonnut kahdeksi vuorokaudeksi ja löytynyt suurten etsintöjen jälkeen nukkumasta rauhallisesti sammalmättäältä. Tämän tapauksen vuoksi hän on kotiseudullaan saanut lisänimen Martine-metsään-eksynyt. Hän on myös yritteliäs: myymällä keräämiään kukkia valtatien varressa hän ansaitsee taskurahaa. Hänessä on myös ikävä piirre: hän himoitsee tavaroita ja on valmis varastamaan. Muut lapset nimittävät häntä harakaksi.

Elsa Triolet nimesi kertomuksensa saduksi. Tuhkimo tulee helposti mieleen sisarusten hylkimästä tytöstä. Eräs romaanin henkilöistä kertoo sadun todellisesta prinsessasta, joka tunsi herneen patjakerroksen alta, ja viittaa kertomuksellaan juuri Martineen. 

Kylän kampaaja, leskirouva Donzert ja hänen tyttärensä Cécile, Martinen ikätoveri, ihastuvat tyttöön ja saavat Martinen äidin suostumaan siihen, että Martine muuttaa asumaan heidän luokseen. Käytännöllisesti katsoen Mami Donzert lähes adoptoi tytön ja opettaa tälle kampaamoalan perusteet.

Teini-ikäinen Martine on ihastunut Daniel Donelleen, joka on varakkaan viljelijän ja useiden taimitarhojen omistajan poika. Daniel on osallistunut sotaan vastarintaliikkeessä, joutunut saksalaisten vangiksi ja tuomittu kuolemaan, mutta pelastunut viime hetkellä, kun saksalaismiehitys päättyi. Hän on päässyt arvostettuun Versaillesissa sijaitsevaan puutarhakouluun. Hänestä on tulossa ruusunviljelijä neljännessä polvessa.

Martine yrittää asettua aina Danielin kulkureitin varrelle, mutta Daniel ei kiinnitä huomiota Martineen, pikkutyttöön, ennen kuin tämä tulee valituksi kylän Miss Kesälomaksi. Ohimennen Daniel tällöin sanoo Martinelle: "Haluaisin eksyä metsään kanssasi." Muuta heidän välillään ei tapahdu pariin vuoteen.

Rouva Donzert menee uusiin naimisiin pariisilaisen parturin, herra Georgesin, kanssa. Perhe muuttaa Pariisiin, Martine sen mukana. Martine saa työpaikan manikyristinä Institut de Beautésta, parinsadan työntekijän kauneustehtaasta. Muotilehtien mallin mukaan pukeutuvista Martinesta ja Cécilestä tulee täydellisiä pariisittaria. Cécilellä on useita sulhasehdokkaita, Martine elättelee edelleen haavetta Danielista.

Kerran Martine sitten töistä lähtiessään kohtaa Danielin. He menevät yhdessä syömään. Kerronta siirtyy Danielin näkökulmaan. Käy ilmi, ettei Martine ole ollut hänen ajatuksissaan. Nytkin Martine aluksi tuntuu hänestä vastenmieliseltä korostuneessa lian inhossaan. Illan päätteeksi hän on kuitenkin suudellut tyttöä Seinen rannalla ja tuntenut “putoavansa suoraan intohimon kurimukseen”.

Martine seurasi Danielia hotellihuoneeseen heti kun tämä oli ehdottanut sitä. Danielilla on nyt kaksi intohimoa: työ ja opiskelu kukkien jalostuksen parissa ja Martine. Daniel haluaa tieteellisiä menetelmiä hyödyntäen luoda uuden ruusumuunnoksen, jossa on vanhan ruusun tuoksu mutta uusien muunnelmien muoto ja väri. Danielin haaveessa siis saa ratkaisunsa menneen ja tulevan ristiriita, jonka Elsa Triolet esitti romaanin esipuheessa.

Danielin työn takia romaanissa tulee esiin runsaasti tietoa ruusujen viljelyn tekniikasta ja historiasta samoin kuin ruusuun liitetystä symboliikasta.

Ruusunviljelijä on luonnollisesti kiinnostunut kauneudesta ja myös sen ilmenemisestä kuvataiteissa. Hän olettaa, että kauneusalalla toimiva Martine jakaa hänen kiinnostuksensa. Daniel on ällistynyt, kun huomaa, että kirjallisuus ja kuvataide jättävät Martinen täysin kylmäksi. Ne ikävystyttävät häntä. Samaan aikaan Martine suhtautuu intohimoisesti näyteikkunassa näkemäänsä koruun tai mauttomaan tusinatavaraan.“Martine piti kaikesta uudesta, kiiltävästä, lakatusta, puhtaasta, sileästä, silkin pehmeästä, 'moitteettomasta'.”

Hääjuhlallisuuksien suhteen Martine pitää päänsä: hänen äitään ei ole kutsuttu eikä mainita sanallakaan. Häälahjaksi Mami Donzert, Georges ja Cécile antavat osamaksulla ostetun huoneiston Pariisista. Danielin isältä nuori aviopari saa Renault 4 CV -merkkisen auton.

Kuherruskuukausi vietetään Danielin isän tilalla. Muut tekevät töitä, hääpari lomailee. Aivan täysin Daniel ei malta pysyä pois kasvihuoneista. Martinea ihmetyttävät varakkaan kartanon alkeelliset olot: Danielin isä on ollut valmis ostamaan kalliit ilmastointilaitteet ruusuille, mutta talo saa tulla toimeen ilman keskuslämmitystä ja vesijohtoja. 

Isä suhtautuu epäillen Danielin tieteelliseen jalostushankkeeseen. Tilalla työskentelevä Danielin serkku Bernard kylvää isään epäluuloja. Daniel on ollut Bernardin kanssa vihoissa lapsesta saakka. Bernard on sodan aikana ollut saksalaisten palveluksessa. Mahdollisesti hän on ryhtynyt yhteistyöhön nimenomaan siksi, että Daniel liittyi vastarintaliikkeeseen. Bernard on pilannut tahallaan Danielin aloittaman jalostuskokeilun. Onneksi Pierrot-serkku on pelastanut osan tuloksista ja on saatu aikaan hybridi, jossa Danielin isäkin näkee taloudellisen mahdollisuuden.

Martine alkaa mielessään suunnitella Danielin uraa tämän aavistamatta. Siihen ei kuulu ruusunviljely isän maatilalla. Danielista pitää tulla puutarhasuunnittelija, jolla on toimisto Pariisissa ja varakas asiakaskunta. Martine katsoo, että hänellä on oikeus suunnitella miehensä uraa. Hänhän "omistaa" nyt Danielin.

Omistaminen! Siitä aiheutuu repeämiä nuoren parin onneen. Pariisin kaksion sisustamisesta heillä on erilaisia näkemyksiä. Martine sisustaa asunnon osamaksulla hankituilla huonekaluilla ja taloustavaroilla.

Martine säteili onnea, ja se säteili takaisin olo- ja ruokailuhuoneen kiillotetusta yhdistelmäkalustosta, kattiloista, värikkäistä muovivadeista ja lautasista, seinillä riippuvista tauluista.

     – Olin siinä uskossa että pidät enemmän pelkästä kankaasta kuin maalauksilla täytetystä.

     – Älä nyt viitsi, Daniel, sinä et ymmärrä mitään sisustuksesta. Martine katosi keittiöön.

     Daniel katseli ällistyneenä tauluja: hän oli usein miettinyt kulkiessaan Avenue de l'Opérata pitkin, kuka mahtoi ostaa noita isoissa näyteikkunoissa olevia jäljennöksiä, koiranpäitä, metsästäjiä, naisen jonka viitta aukeaa hänen istuessaan syytettyjen penkillä tuomioistuimen edessä... kova tuulenpuuska lakaisee salia, asiakirjat lentävät, ja vanhat tuomarit istuvat korokkeellaan hämmentyneinä alastoman naisen edessä. Hänen Martinensa osti noita tauluja... Kaunis Phryne joka kiihotti tuomioistuinta, riippui nyt tuossa hänen olohuoneensa seinällä.

Tässä romaanissa muovi ja nailon ovat pikakirjoitusta; niillä tarkoitetaan mautonta ja pinnallista. Martine näyttäytyy naurettavassa valossa, mutta ei Danielkaan täysiä pisteitä saa. Hän pitää itseään jollain tavalla muita syvällisempänä. Ikävällä tavalla hän luokittelee naisia mielellään milloin kasveiksi, milloin muoviesineiksi. Martine on hänen mielestään kesyttämätön eläin, joka on eksynyt muoviesineiden joukkoon. Jonkinlaisen ristiriidan Danielkin siis näkee Martinen perusolemuksen ja hänen tavaroiden haalimisensa välillä. Danielin mielestä kaikki, millä Martine ympäröi itsensä, hävitti hänestä suuruuden: "Martine himoitsi tavaroita, esineitä, kojeita aivan kuin huumausaineen käyttäjä myrkkyään."

Nuoren parin yksityiskohtaisesti kuvattu syöksykierre oli raskasta luettavaa. Vähemmälläkin olisi heidän yhteensopimattomuutensa tullut selväksi. Minulle lukijana kävi niin, että menetin kiinnostukseni henkilöihin. Se palasi kuitenkin hetkeksi romaanin lopulla, joten mahdollisesti tutustun myöhemminkin Elsa Triolet´n tuotantoon.

Nuori aviopari viettää yhä vähemmän aikaa yhdessä. Daniel viettää pitkiä aikoja isänsä viljelyksillä. Martine tekee ylitöitä pystyäkseen maksamaan osamaksut. Jääkaapin ja television osamaksuja varten hän joutuu lainaamaan rahaa rouva Donzertilta, joka puolestaan panttaa korujaan tyydyttääkseen "ottotyttärensä" mieliteot.

Osan veloistaan Martine kuittaa television tietokilpailusta saamallaan voitolla. Martine alkaa myös tehdä yksityisiä hoitoja kauneushoitolansa asiakkaille. Hän saa potkut jäätyään tästä kiinni. Uusi työpaikka ei ole yhtä arvostettu kuin hänen menettämänsä.

Daniel aloittaa sivusuhteen Martinen erään ystävättären kanssa. Martine viettää yksinäisen rantaloman Antibesissa. Loman jälkeen Martine alkaa taas ostella kuin vimmattu. Pakkomielle saa absurdeja muotoja: pesukoneen ostettuaan Martine palkkaa palvelijan käyttämään sitä ja silittämään pyykkejä, koska hänellä itsellään ei ole näihin toimiin aikaa. Tilanne on luonnollisesti kestämätön. Hän joutuu sanomaan palvelijan irti ja käyttää pesukonetta itse vain harvoin.

Kun Daniel ilmoittaa löytäneensä uuden rakkauden ja haluaa eron, Martine ensin raivostuu ja sitten luhistuu henkisesti. Hän joutuu vähäksi aikaa parantolaan.

Äitinsä kuoltua Martine perii hökkelin ja pienen maatilkun kotikylästään. Romaanin lopussa Martine palaa sinne. Näyttää siltä, että hänen yrityksensä kieltää surkea lapsuutensa johtaa siihen, että käsittelemättä jäänyt menneisyys lopulta tavoittaa hänet. Tarinassa on syvä pessimistinen vire: pyrkimys puhtauteen on osoittautunut turhaksi, liassa kasvanut ei pääse juuristaan. Martine ajautuu äitinsä rooliin. On pieni mahdollisuus, että hän olisi vielä voinut löytää itsensä uudelleen luonnonlapsena, Martine-metsään-eksyneenä. 

Tarinan loppu on kuitenkin makaaberi ja kuvottava.

Olen tässä blogissa tai jossain blogikeskustelussa pohtinut ranskalaista kasvatusta, jota tunnen vain kehnosti, ja verrannut sitä suomalaiseen, josta minulla on enemmän kokemuksia. Olen ajatellut, että suomalaisessa kasvatuksessa yleensä pyritään myötätuntoon ja ymmärrykseen tekojen vaikutuksista ja keskitytään vähemmän käyttäytymisen ulkoisiin muotoihin. Tämän romaanin alkupuolella on osuva kuvaus Martinen lapsuuskodin kasvatusperiaatteista. Olisikohan tämä sitä ranskalaista kasvatusta? 

Marien lapset olivat hyvinkasvatettuja, urheita ja kohteliaita. He eivät koskaan unohtaneet sanoa "päivää, rouva" tai "kiitos, herra"; Marie ei myöskään sallinut nenäkkyyttä itseään kohtaan. Hänellä oli nopea ja luja käsi, ja lapset olivat tottuneet tekemään tai olemaan tekemättä aina hänen käskyjensä mukaan ja uskoivat häntä, kun hän uhkasi selkäsaunalla, sillä Marien uhkaukset eivät koskaan olleet tuulen pieksemistä. Lasten päässä tapahtui ilmeisesti samaa kuin koiran aivoissa kun sitä harjoitetaan: kun he tekivät sen tai tämän, he tottelivat, ymmärtämättä miksi piti niin tai näin.

Tämä ei kaipaa minulta kommenttia.

Elsa Triolet, Ruusuja velaksi. Kansankulttuuri Oy 1963. Ranskankielisestä alkuteoksesta Roses à credit (1959) suomentanut Eine Mannerkoski. 274 s.