Pakoteitä

Joy Williams, Escapes and Other Stories. Collins Harvill 1990.

Luen mielelläni novelleja, ja tämän lajin luettavaa etsiessäni olen usein törmännyt Joy Williamsin nimeen. Paris Review'n (Nro 209, Summer 2014) mukaan hänen tuotantoaan ovat pidäkkeettömästi ihailleet muiden muassa Donald Barthelme, Don DeLillo, Raymond Carver, William Gass, Karen Russell, Bret Easton Ellis, James Salter, Ann Beattie ja Tao Lin. Olisipa siis todella omituista, jos minä en näistä novelleista pitäisi. Tuskinpa uskaltaisin asiasta lähteä julkisesti kirjoittamaan.

No ei pelkoa, pidin toki. Joy Williamsin novellit kertovat ihmisistä, jotka elävät marginaalissa, jollain tavalla sivussa elämän valtavirroista - niin kuin meistä ehkä useimmat. Useissa novelleissa tarinan keskiössä on tyhjä paikka, jonka on jättänyt kuollut tai kadonnut, pois lähtenyt läheinen. Nuori äiti lähtee matkoihinsa ja jättää pienen vauvan hämmentyneelle aviomiehelle ja ikääntyville isovanhemmille. Muita tilaa vaativia poistuneita ovat teinitytön kuollut isosisko, 12-vuotiaan pojan sähkötuolissa teloitettu isä ja 9-vuotiaan pojan auto-onnettomuudessa menehtynyt äiti.

Toistuva kuvio on myös nuori vaimo ja reilusti vanhempi aviomies. Novellissa Rot Lucy ja Dwight ovat olleet naimisissa viisi vuotta. Kun he ensimmäisen kerran kohtasivat, Dwight oli 25-vuotias ja Lucy oli nelikuukautinen vauva. "Aion mennä naimisiin sinun kanssasi", Dwight sanoi vauvalle. Tässä surrealistisia piirteitä tihkuvassa novellissa Dwight hankkii ruosteensyömän Ford Thunderbirdin, jonka hän saa halvalla, koska edellinen omistaja on kuollut autoon. Kun käy ilmi, että autoa ei kannata enää korjata, Dwight purkaa olohuoneen seinän ja siirtää auton olohuoneeseen. Ihmeellisellä tavalla tiivistunnelmainen novelli, jossa tuntuu olevan valtavasti piilomerkityksiä, jotka kuitenkin karkaavat tulkinnan ulottumattomiin.

Novelli The Route tuo mieleen Nabokovin Lolitan: tässäkin ollaan erotiikan täyttämällä automatkalla halki Amerikan. Kertojarakenne on vain pyöräytetty ympäri: lapsivaimo on äänessä tässä novellissa, ja yhtä räväkkää kerrontaa olisi voinut Lolitaltakin odottaa.

Alkoholi nyrjähtäneen elämän korjaussarjana tai pakokeinona on läsnä useissa novelleissa, mutta tämä ei ole luonnollisestikaan mikään Williamsin novellien erityispiirre. Taitaa olla pikemminkin ihmiselämän yleinen lainalaisuus.

Williams kirjoittaa selkeitä, yksinkertaisilta vaikuttavia lauseita, joissa on vain vähän vertauksia. Usein äänessä on minäkertoja, joka puhuu kuin sellainen ihminen, joka näkee kaiken ensimmäistä kertaa: kaikki on yhtä aikaa hämmästyttävää ja itsestään selvää. Tällainen suora ja konstailematon kerronta synnyttää koomisen vaikutelman, ja usein se peittää näkyvistä kuvattujen tapahtumien erikoisuuden.

Erikoisuutta ja suoranaista surrealismia novelleissa on runsain mitoin. Novellien merkitys on niin tiiviisti sidottu niiden kielelliseen ilmaisuun, ettei niitä oikein voi selittää toisin sanoin - eikä ole varmaan tarvettakaan: usein minulla on tunne, että moderni novelli on lähempänä runoa kuin romaania.

Joy Williams on useiden novellikokoelmien ja romaanien lisäksi kirjoittanut Floridan eteläisen saariketjun (Florida Keys) matkaoppaan. Florida on näyttävästi esillä myös tämän kokoelman novelleissa. Matkaoppaansa viimeiseen painokseen Williams lisäsi jälkisanat, joissa kertoi, että saariketju on mennyt täysin pilalle 1980-luvun jälkeen ja ettei sinne maksa vaivaa matkustaa. Ihme kyllä kustantaja Random House suostui julkaisemaan jälkisanat.

Oma kokemukseni Florida Keys -alueelta on vuodelta 1969. Silloin se oli vielä suurelta osin turmeltumaton ja vähän ränsistynytkin alue, vaikka massaturismi tekikin jo kovaa vauhtia tuloaan. Key Largo oli aivan kuin siinä tunnetussa Humphrey Bogart -elokuvassa. Kalastajille syöttejä myyvien puotien terassien puukaiteilla pelikaanit istuivat rivissä kuin Hitchcockin linnut. Niillä vesillä sukelsin John Pennekampin vedenalaisen luonnonsuojelualueen barracudia vilisevällä koralliriutalla. Paluumatkalla näin ilmaan hyppäävän kotkarauskun.