Älkää hyvä herra tehkö minulle pahaa

F. E. Sillanpää, Hiltu ja Ragnar: kertomus kahdesta ihmislapsesta. WSOY 1923.

Tämän pienoisromaanin esipuheessa F. E. Sillanpää kertoo, että teoksen piti ilmestyä jo kahta vuotta aiemmin. Mikä mahtoi olla lykkääntymisen syy? Ehkä se, että huolimatta kaikista yrityksistään luoda tähän tarinaan kohtalokkaan vääjäämättömyyden tuntua, Sillanpää ei pysty peittämään itseltään eikä lukijalta sitä seikkaa, että Hiltu Toivolan tragedia on pohjimmiltaan aivan tarpeeton. Yksi kunnollinen terveysopin oppitunti naisen kuukautisista Hiltulle, eikä olisi ollut tarinaa kerrottavana - tai ei ainakaan tätä tarinaa.

Rehtori Palmeruksen leski asuu huvilallaan Pyynikillä Pyhäjärven rannalla. Seuranaan hänellä on usein poikansa Ragnar, joka opiskelee polyteknikumissa insinööriksi. Äiti on yrittänyt suojella Ragnaria elämän karkeilta tosiseikoilta. Ragnarin suhde vastakkaiseen sukupuoleen on aiheuttanut huolta äidille. Tarkalla silmällä hän on katsellut palvelustyttöjen vaikutusta Ragnariin - ja Ragnarin vaikutusta tyttöihin. Tytöt ovat vaihtuneet tiuhaan. Nyt on kuitenkin huvilaan saatu palvelustyttö, jonka äiti kokee vaarattomaksi: Toivolan Hiltun laiha lapsenomainen olemus ja rasvanahkakengät eivät synnytä mielikuvaa viettelevästä naisellisuudesta. Äiti päättää tehdä kauan lykkäämänsä viikonloppumatkan Sofi-tädin luokse. Nuoret jäävät huvilaan kahden.

Sillanpään kertoja rajaa tietojaan sujuvasti parhainta tehoa hakien: välillä hän kaikkitietävänä kertojana ilmoittaa asioita, joita lukijan täytyy saada tietää - koko tarinan lopputulemankin hän kertoo jo yhdeksännellä sivulla. Välillä hän on sivustakatsoja, jonka pystymme ainakin melkein erottamaan väkijoukosta. Välillä kertoja siirtyy Hiltun ja Ragnarin ajatuksiin ja mielenliikkeisiin. Näille mielen liikahduksille Sillanpää luo aivan oman termistönsä: on herpaisevat humaukset ja sekavat tietämiset, kuvat ja liikahdukset, on imelää, vakavaa ja lämmintä, ihmeellisen yhtäläistä. Sillanpäätä lukeneelle tämä on tuttua. Oikeastaan ihmeellisintä on, että tämä omalaatuinen terminologia todellakin tuntuu kuvaavan jotain todellista mutta vaikeasti ilmaistavaa.

Nuoret ovat selvästi ja aidosti kiinnostuneita toisistaan. Heillä vain ei ole keinoja ilmaista kiinnostustaan. Ragnar hakee rohkaisua kaupungilta, alkoholista ja toveriseurasta. Tarinaa tulee väistämättä luetuksi viimeaikaisen metoo-keskustelun läpi. Kyllähän tässä selvästi on kyseessä yritys käyttää seksuaalisesti hyväksi avutonta palvelustyttöä.

Hiltu-paralla, joka on ihastunut komeaan isäntäväen poikaan, ei kerta kaikkiaan ole tietoja, taitoa eikä tarmoa, joilla hän voisi saavuttaa edes jollain tavalla samanarvoisen aseman seurustelusuhteessa. Sääliksi käy kumpaakin. Ragnar on äidin ylisuojelevan kasvatuksen ja ajan asenteiden takia vailla luonnollista kosketusta toiseen sukupuoleen. Hänen lähestymisyrityksensä perustuvat tovereilta kuultuihin tarinoihin ja  rynnivään tikanpoika-taktiikkaan. Tässä mielessä - ja ainoastaan tässä - heidän suhteensa on kohtalonomaisesti tuhoon tuomittu.

Sillanpää pitää huolen siitä, ettei synny sitä tulkintaa, että vain joutilas yläluokan lima käyttää hyväkseen vähän hömelöä palvelustyttöä. Samaa yrittää nimittäin myös maaseudulta kotoisin oleva Ragnarin opiskelutoveri Murtomäki, joka juottaa Hiltulle viiniä ja jonka iskurepliikki on: "Älkää pelätkö, me olemme samaa kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se vahvistaa." 

Tästä kirjoituksesta saattaa saada sen käsityksen, että Hiltu ja Ragnar ei ole erityisen hyvä kirja. Sillanpään kirjojen joukossa se ei tosiaankaan ole parhaita. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Sillanpään heikoinkin on parempi kuin monen muun paras. Syksyisen luonnon kuvaus ja sen yhdistäminen ihmisen sielunliikkeisiin on tässäkin teoksessa erinomaista.

On mielenkiintoista, että heti tämän teoksen jälkeen Sillanpäältä ilmestyi kaksi loistavaa novellikokoelmaa: Enkelten suojatit ja Maan tasalta. Joskus tuntuu, että Sillanpää perusolemukseltaan oli ennen kaikkea novellikirjailija. Romaaneista oma suosikkini on Ihmisiä suviyössä ja senkin Sillanpää nimesi eepilliseksi sarjaksi.

Lopuksi vielä ihmettelyä. Ymmärrän, että hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Luulen, että tarjonnan suhteen on jonkinlaista niukkuutta ainoan kirjallisuuden nobelistimme varhaisten teosten ensipainoksista. Siispä kysynnän täytyy olla olematonta, koska maksoin antikvariaatissa omasta tyylikkäällä jugend-kannella varustetusta kappaleestani viisi euroa. En olisi sillä saanut edes molempia iltapäivälehtiä.