On olemassa maailma, rinnakkainen todellisuus, kertoo Peter Englund. Siellä ovat samat paikat kuin meidän maailmassamme, sama maisema, samat meret ja mantereet, suurelta osin samat toiveet ja pelot. Sen maailman nimi on historia. Historia kertoo, miksi jotain tapahtui, mutta samalla se kertoo, että valinnat olisivat voineet johtaa toisiinkin lopputuloksiin.
Tätä mennyttä maailmaa ja sen vaikutusta nykyhetkeen Peter Englund esseekokoelmassaan tutkii ennen muuta tapojen ja esineiden historian kautta. Tällaista tutkimuskohdetta nimitetään usein "pieneksi historiaksi", mutta Englund toteaa, että jako pieneen ja suureen on tässä yhteydessä keinotekoinen. Ajatellaanpa vaikka silmälaseja, mitä arkipäiväisintä asiaa. Minäkin nappasin ne äsken ajattelematta pöydältä ja nostin nenälleni, kun rupesin kirjoittamaan tätä tekstiä.
Silmälasien synty edellytti lasin valmistustaitoa ja lasin hionnan kehittymistä - linssien tuntemusta. Lasin valmistustaito kehittyi ilmeisesti riippumattomasti eri puolilla maailmaa jo antiikin aikana. Kiinalaiset, jotka ovat useiden suurten keksintöjen takana, keskittyivät kuitenkin enemmän posliiniin eivätkä huomanneet kaikkia lasin tarjoamia mahdollisuuksia. Niinpä lasin hionta pääsi kunnolla vauhtiin vasta renessanssin Euroopassa. Mitä siitä seurasi? Kauppa ja merenkulku hyötyivät kaukoputkesta suunnattomasti; silmälasit puolestaan mahdollistivat työskentelyn iäkkäämmillekin ihmisille; suurennuslasi ja myöhemmin mikroskooppi lisäsivät ymmärrystämme esimerkiksi sairauksien syistä. Linssi mahdollisti myös katseen kääntämisen pois omalta pieneltä palloltamme ja muutti näin käsityksemme koko maailmankaikkeuden rakenteesta. Verrattuna johonkin "suuren" historian sotanujakkaan, pikkuruinen linssi on vaikuttanut nykyhetkeemme mullistavasti.
Silmälasien lisäksi saamme lukea mielenkiintoisia tarinoita myös hampurilaisista, ruuvimeisselistä, hieromasauvoista, paperiliittimistä ja hammasharjoista. Esineiden historian lisäksi esseet käsittelevät tapoja ja ilmiöitä - ikävystymisen historiaa, suhtautumista kehoon ja kuolemaan, finanssikuplien historiaa Hollannin tulppaanihuijauksesta alkaen sekä asutuksen historiaa.
Viimeksi mainittu essee "Om en vandring i Hilbertrummet" lähtee hienosti liikkeelle siitä, että Englund kävelyllä kotinsa lähimetsässä huomaa tavallisen ruotsalaismetsän keskellä kasvavan syreenin ja ymmärtää, että paikalla on ennen sijainnut maalaistalo. Tästä näkymästä hän johtuu ajattelemaan eri puolilla maailmaa asuvia ihmisryhmien jäänteitä, esimerkiksi Haitin "puolalaisväestöä". Jatkuvan kehityksen harha peittää meiltä näkyvistä epäonnistumiset: hylätyt asuinpaikat ja rappeutuneet kulttuurit.
Peter Englundin esseet noudattavat kaavaa, joka on pitänyt pintansa ainakin reilut neljäsataa vuotta Montaignesta lähtien - todennäköisesti kauemminkin, antiikista asti. Se ei ole ainoa tapa kirjoittaa esseitä, mutta ilmeisen toimiva ja tyydyttävä kumminkin. Joskus siihen törmää jopa hyvissä blogikirjoituksissa. Kaava menee yksinkertaisimmillaan näin:
1) Aloita omasta havainnosta tai esimerkiksi uutisesta, nähdystä kuvasta, tutkimuksessa esiin tulleesta seikasta.
2) Kerro, mitä muut ovat asiasta sanoneet.
3) Pohdi asiaa usealta kantilta. Yritä selvittää, mitä itse ajattelet. Essee tarkoittaa alun perin yritystä.
4) Palaa omaan havaintoosi. Esitä lopuksi ajatus, joka avaa aiheeseen uuden näkökulman ja näin essee jää vielä päätyttyään tekemään työtään lukijan mielessä.
Tätä yksinkertaista kaavaa Englund varioi kauniisti: hän palaa omiin havaintoihinsa kesken tutkimuskirjallisuuden esittelyn. Hän laajentaa ja supistaa näkökenttää lukijan mielenkiintoa ylläpitävällä tavalla. Pieni ja suuri käyvät jatkuvaa vuoropuhelua hänen esseissään.
Yksi hyvän kirjan merkki on, että sen ajatukset haluaa jakaa jonkun kanssa. Yhden viikonlopun ajan sain jokaiseen ruoka- ja kahvipöytäkeskusteluun aineksia tästä Englundin mainiosta kirjasta. Läheiseni eivät tuntuneet yhtään paheksuvan lainahöyhenissä rehvasteluani. Kohteliaita kun ovat.
Peter Englund on yksi näitä Ruotsin akatemiasta äskettäin eronneita. Tässä vaiheessa tiedämme jo, että tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinto jää jakamatta akatemian sekasortoisen tilanteen takia. Saa nähdä, kuinka kauan saamme odottaa selontekoa tai tutkimusta, joka kertoo meille sivustakatsojille, millaista kähmintää tämän instituutin arvovallan turvin on harjoitettu.
Englundin esseekokoelman kannessa on kuva Edvard Hopperin maalauksesta Hotellihuone. Teokseen ei kirjassa viitata, mutta se kuvittaa kauniisti nimiesseetä "Tystnadens historia". Samanlaista pysähtynyttä ja hieman salaperäistä tunnelmaa on monissa Ateneumin Fantastico!-näyttelyn teoksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!