Tarina lankeemuksista

Maiju Lassila, Pekka Puavalj: luonnepiirteitä purkupäiviltä. Karisto 1912.

Piippuhyllyllä-blogin taannoinen kirjoitus Maiju Lassilan juhlavuodesta johdatti mieleeni, että kirjahyllyssäni oli lukematta yksi Lassilan vähemmän tunnettu kertomus. Kunnianosoituksena tälle monikasvoiselle kirjailijalle poimin esille jo selkämyksestään hajoavan yli satavuotiaan kirjasen ja asetuin lukemaan yrittäen olla aiheuttamatta kirjaparalle kovin suurta lisävahinkoa.

Ensin vähän kielestä. On herkullista lukea sellaista vanhempaa suomalaista kaunokirjallisuutta, joka ammentaa ilmaisuvoimaa puhekielestä ja murteista. On Sillanpään jaanaava hämäläisnuotti, Lehtosen puikkelehtiva savolaisuus ja sitten tämä Maiju Lassilan itäsavolainen verbikeitos, jossa hevonen "olla köpsöttää" tai voi se myös "juosta rimpsutella". Ennen kauppoja hevosta "silimätä sukastaan"  ja  kauppias "sanuu sujauttaa", että  hevoskaupassa voi "männä jutkahtoo" niin sielu kuin ruumiskin. Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava, että monet tämän kirjan sutkauksista voisi löytää myös Heikki Turusen romaaneista.

Silloinkin kun Maiju Lassila ei käytä varsinaisia murresanoja, taustalta kuuluva puheilmaisu pyyhkäisee kielestä pois kaiken virkamiesmäisyyden. Maistellaanpa näytteeksi tämän kertomuksen alkulauseet:

Pekka Puavalj oli jo yli kuudenkymmenen. Hän oli niitä maailmasta häviäviä, joissa näkyvät vielä luojan sormien jälet selvinä, ihanina, luonnollisina kuin kirveen jälet karkeassa veistoksessa. Hän oli luontoa kuten kääpä on koivuansa.

Tämä kirja ilmestyi kaksi vuotta Tulitikkuja lainaamassa -menestysteoksen jälkeen, Lassilan kirjallisesti tuotteliaimpana vuotena. Näiden kahden kirjan ilmaisua on mielenkiintoista vertailla: vastoin muistikuvaani Tulitikkuja lainaamassa -romaanin repliikit eivät itse asiassa ole murteellisia kuin sanajärjestykseltään; tämä Pekka Puavalj puolestaan pyrkii jäljentämään henkilöidensä puheen likimain foneettisella tarkkuudella. Voi olla, että toisen kielialueen lukijalle tämä on hidaste. Minulle tämä maistui kuin kylmä maito ja lapsuuden ruisleivän viipale, jossa oli paksut kerrokset voita päällä. Vaikka tapahtumat kirjassa sijoitetaan Pieksänmäen Maavedenkylään, uskallan väittää, että puheen juuret ovat Tohmajärvellä syntyneen Maiju Lassilan kotimurteessa, joka  muuten oli myös oman äitini lapsuuden kotimurre.

Sitten juonesta. Tämä on Tulitikkuja lainaamassa -teoksen talvinen veli. Juoni, joka tässä kirjassa ei ole aivan yhtä polveileva kuin tuossa tunnetummassa romaanissa, pääsee vauhtiin siitä, että Pekka Puavalj lähtee ankarassa lumimyräkässä lainaamaan nuoraa naapurista - ja unohtuu sille tielleen pitkäksi aikaa.

Ensin kirjassa kerrotaan vähän taustaa tälle nuoranhakumatkalle. Koko avioliiton ajan Ieva Liisa on pyytänyt miestään Pekka Puavaljia kaivamaan kaivon, jotta vettä ei tarvitsisi kantaa järvestä asti. Lopulta, neljännenkymmenennen avioliittovuotensa kesänä Pekka antaa periksi ja kaivaa pihalle kaivon. Siihen innostus sitten lopahtaa. Kaivosta jäivät puuttumaan puitteet ja kansi.

Talvella, lumimyrskyssä, tai kuten kirjassa sanotaan "purkupäivänä", vanha aviopari on läävässä juottamassa lehmiä, kun Ieva Liisa muistaa, että on heidän neljäskymmenes hääpäivänsä. Pekka päättää juhlistaa päivää päästämällä hiehon jaloittelemaan. Punikki-hieho on Ieva Liisalle rakas lapsen korvike. Hieho tietysti juoksee päätä pahkaa kattamattomaan kaivoon ja jää sinne pohjalle matalaan veteen hytisemään. Hiehon saamiseksi kaivosta tarvitaan siis sitä nuoraa, jota Pekka lähtee lainaamaan Jussi Viänäseltä.

Matkalla Pekka tapaa Ierikkä Pullisen, jonka komeaa letkuvarsipiippua Pekka alkaa himoita itselleen oman pelkän luuvartisensa tilalle. Ierikkä puolestaan on tunnettu hevosenvaihtaja ja Pekan piipunvaihtohalut havaitessaan päättää toteuttaa myös omaa mielitekoaan.

Viänäsen taloon ehdittäessä Pekka on unohtanut koko nuora-asian, ja Viänäsen tuvassa aletaan tehdä vaihtokauppoja. Ensin vaihdetaan hevoset. Omasta vanhasta hevosesta valehdellaan estoitta puolin ja toisin, hevosten vikoja piilotellaan ja etsiskellään, välirahasta tingitään, mutta lopulta annetaan mennä "huikkokauppana". Samoin käy sitten piippujen kanssa, päittäin vaihtuvat nekin.

Samaan aikaan Ieva Liisa yrittää pitää palelevan hiehon hengissä peittämällä kaivon ja kaatamalla lämmintä vettä kylmän kaivoveden sekaan. Seuraksi hänelle saapuu kuppari Lopo-Leena.

Näiden kahden talon välillä kerronta nyt vuorottelee. Ja yllättävää kyllä, molemmissa paikoissa puheet kääntyvät vähän väliä uskonnollisiin kysymyksiin, ennen kaikkea syntiinlankeemukseen. Näistä kansanteologeista Ierikkä, jonka omatunto hevoskaupoissa on tottunut venymään, on kriittisin. Hänen piilotettu viestinsä on se, että uskontoa tarvitaan lohdutukseksi puutteessa eläville. Tuttu oopiumia kansalle -argumentti siis. Näin hän sen ilmaisee:

"Sillä jos tiällä mualimassa ois kyllä muata mitä kyntee ja kuokkii, niin se tää syntisen henk-halavattu kiintysj vuan siihen eikä viihtisj ja kehtois ensinkään köijäytyy siihen parempaan iloon."

Syntiinlankeemuksen luonteesta ja sen syypäistä puhujilla on kullakin omat näkemyksensä. Mielenkiintoista on, että Jumala on kaikkien puheesta ulkoistettu. Se, että syntiinlankeemuksessa olisi kyseessä tottelemattomuus Jumalalle, on siis suljettu pois. Syntiinlankeemuskertomuksessa on heidän käsityksensä mukaan kyse siitä, kumman tulee parisuhteessa määrätä ja kumman totella, naisen vai miehen.

Ieva Liisa tosin aavistelee syntiinlankeemuksessa olevan kyse myös sukupuolisesta petoksesta:

"Eikö tuossa lie Ievassa ollut ihessäänni syytä: Ensin jo rupijaakii kiärmeen kanssa puheisille, vaikka oljhaan hänellä jo oma vakituinen aviomies."

Lopo-Leena kuitenkin kääntää havainnon takaisin miehen ja naisen valtapeliin:

"Eikä ollut ies siinäkään Uatamissa sen vertoo miestä, jotta ois tuon yhen akkasa pitännä aisoissa eikä piästännä sitä yksinään lentelemään pitkin mualimoo, jossa on jos minkälaista kiärmettä matelemassa."

Viänäsen tuvassa Jussin Heleka-vaimo jää yksin pitämään naisten puolta. Miehet ovat yksimielisiä siitä, että syntiinlankeemustarinassa erhe tapahtui siinä, että Aatami "kallisti korvasa akkasa, sen Ievan lirkutuksille".

Näin perustelee asian itselleen myös vaihtokauppoihinsa tyytyväinen Pekka Puavalj palatessaan kotiin. Nuoraa ei loppujen lopuksi sitten tarvittukaan. Hänen Ievansa on houkutellut hänet tekemään kaivon ja tästä Ievan toiveiden kuuntelemisesta aiheutui tämän lempilapsen, Punikki-hiehon, kaivoon lankeaminen. Omia rikkeitään, kaivon jättämistä puolitekoiseksi ja ennen kaikkea perusluonteeseensa kuuluneen vakaan totuudellisuuden kadottamista kaupanteon huumassa, hän ei huomaa. Kaupantekoonhan aina kuuluu pieni vilppi. Lukijan kannattaa kuitenkin muistaa, että kaupanteossa helposti saattaa "männä jutkahtoo" sielukin. Siellä piilee tämän teoksen todellinen lankeemus.

Radikaalisosialisti Algot Untolan / Irmari Rantamalan / Maiju Lassilan kapitalismikritiikki on tässä teoksessa lempeästi sokerilla kuorrutettu. Tuskin edes huomaa, että Punikille käy kehnosti, kun kauppamiehet rellestävät. Tosin näiden hädin tuskin luontaistaloudesta vaihtotalouteen ponnistaneiden kansanihmisten nimittäminen kapitalisteiksi olisi kohtuutonta. Himo hyötyä kaupoissa toisen kustannuksella heissä on kuitenkin vahva. Jottei lukija alkaisi liikaa miettiä tarinan piiloviestiä, kirjailija myös astuu teoksen lopulla esiin puolustamaan henkilöidensä perimmäistä viattomuutta. Viihteeksihän tämä on tarkoitettu.

Ei tämä Pekka Puavalj parasta Maiju Lassilaa ole, mutta ei ihan joutavakaan. Salamielinen ajatusten viuhuna tässä käy kuten muissakin Lassilan teoksissa. Jos kuitenkin vain yhden saisi lukea, kyllä se olisi ilman muuta Tulitikkuja lainaamassa.