Sivut

torstai 30. elokuuta 2018

Onko ikä vain numero?

Martin Amis, The Rub of Time: Bellow, Nabokov, Hitchens, Travolta, Trump. Essays and Reportage, 1994 - 2016. Jonathan Cape 2017.

Martin Amis kuuluu siihen vuosi vuodelta harvenevaan kirjailijajoukkoon, jonka teokset olen tottunut hankkimaan ja lukemaan tuoreeltaan. Kaksi varhaista novellikokoelmaa olen tarkoituksella jättänyt lukematta. Ne on tarkoitettu pahan päivän varalle.

Mikähän se paha päivä olisi? Varmaankin se, että Martin Amisilta ei enää tulisi uutta kirjaa parin vuoden välein, tai se, että oman elinikäni odote yllättäen lyhenisi. Aika ei armahda meistä yhtäkään. Siihen Amis tässä kokoelmassa alkaa valmistautua. Hän ei suoranaisesti pelkää vanhenemista. Ikääntynyt kirjailija seuraa huvittuneena kehossaan tapahtuvia muutoksia. Mielen hidastuminen ja luovuuden ehtyminen sen sijaan askarruttavat häntä kovasti.

Martin Amis pohtii sitä, miten otteen menettäminen näkyi hänen omien suosikkikirjailijoidensa - Nabokovin, Bellow'n, Updiken - tuotannossa. Amis kirjoittaa kauniisti siitä, kuinka kirjailija solmii platonisen aaveavioliiton (phantom marriage) lukijan kanssa. Tämä liitto muodostaa romaanikirjailijan luovan tasapainon perustan. Monien vanhenevien kirjailijoiden tasapaino pettää, esimerkiksi siten, että kirjailija kääntyy sisäänpäin omiin pakkomielteisiinsä ja unohtaa rakkautensa lukijaan. Tuotanto voi säilyttää vielä korkean teknisen osaamistason, mutta se ei enää kosketa lukijaa. Näin kävi Amisin mielestä Henry Jamesille, James Joycelle ja Vladimir Nabokoville. Finnegan's wake ja Ada tarjoavat lukijalle, "jolla on tarpeeksi aikaa eikä parempaa tekemistä yllin kyllin selvitettäviä systeemejä ja symmetrioita, yksinäisiä ja lohduttomia labyrintteja, ja tahmeata nostalgiaa."
What both novelists signally lack, though, is any hint of narrative traction: they slip and they slide; they just can't hold the road.
Amis on myös sitä mieltä, että Nabokov, joka siihen asti oli pohjimmiltaan ollut moraalinen kirjailija, Ada-romaanissa luisuu omiin pakkomielteisiinsä ja nymfolepsian maailmaan, johon Lolitan päähenkilö Humbert kaipasi, maailmaan, jossa millään ei ole väliä ja jossa kaikki on sallittua.

Nabokovin vanhuudentuotannossa oli Amisin mielestä kuitenkin lyhyt remissiovaihe, jota edustaa pieni romaani Läpinäkyväisiä. Muistan lukeneeni sen 70-luvulla, ja siitä jäi lähinnä hämmentynyt mielikuva. Amisin suosituksesta haluan nyt lukea sen uudelleen. Usein kirja tarvitsee oikean hetken tullakseen kuulluksi.

John Updiken viimeiseksi jääneen novellikokoelman (My Father's Tears) Amis analysoi tarkasti ja osoittaa, kuinka tarkkakorvainen tyyliniekka lopulta ajautui tahattomiin riimeihin, dissonansseihin ja tehottomiin toistoihin, niin että hänen proosansa välillä muistuttaa humoristista riimirunoutta. Tässä muutama Amisin esimerkki:
"ants make mounds like coffee grounds..."
"polished bright by sliding anthracite..."
"my bride became allied in my mind..."
Amis toteaa kuitenkin kiitollisena, että tämä viimeinenkin kokoelma sisältää upeita novelleja, joissa Updike vielä pystyy koskettamaan lukijaa. Vanhoilla päivilläänkin hän onnistui välttämään lukijasta vieraantumisen.
Updike's creations live, and authorial love is what sustains them.
Ystäväänsä Christoper Hitchensiä käsittelevässä esseessä Amis pahoittelee sitä, kuinka Hitchens kävi kritiikeissään vihamielisesti entisten suosikkikirjailijoidensa vanhuusiän teosten kimppuun. Amis toteaa, että kirjailijat, joiden teokset ovat tuottaneet meille iloa, ovat kunniavanhempiamme, ja on kiittämätöntä hyökätä heitä vastaan, kun heidän voimansa ovat ehtymässä. Usein tärkein sivu vanhan kirjailijan teoksessa voi olla se, jossa luetellaan kaikki hänen aikaisemmin kirjoittamansa kirjat.

Edellä olevasta huomaa, että ajan tahko on hangannut englantilaisen kirjallisuuden pahan pojan särmät aika vähiin. Järkytyin hieman, kun hän yhdessä essessään ivasi Melvillen Moby Dickiä, jota itse arvostan kovasti. Oli huojentavaa lukea esseen lopusta Amisin jälkihuomautus, jossa hän kertoo lukeneensa Moby Dickin uudelleen esseen kirjoittamisen jälkeen ja viettäneensä kuukauden puistellen päätään kiitollisuudesta ja ihailusta.
The warmth of Melville's generosity flows into the reader, and the reader responds and reciprocates.
Amis kirjoittaa lämpimästi myös isästään Kingsleystä ja lapsuuden perhetuttavasta, runoilija Philip Larkinista. Kingsley Amisin teoksen King's English tilasin heti itselleni sitä käsittelevän esseen houkuttelemana. Sehän näissä kirjallisuusesseissä on vaarana: tulee halu hankkia kirjoja, vaikka tilaa niille ei enää todellakaan ole.

Amis toteaa, että ihmisten loukkaaminen kirjoitetussa tekstissä on nuoruuteen liittyvä piirre. Tämä ei kuitenkaan estä häntä kirjoittamasta humoristisen sapekkaita sanoja esimerkiksi Donald Trumpista ja Jeremy Corbynista. Hauska huomata, että kynä on edelleen terävä tarvittaessa.

Tämä esseekokoelma sisältää reilut neljäkymmentä tekstiä, jotka on ryhmitelty neljäntoista otsikon alle. Seuraavat otsikot toistuvat kolmesti: Kaksi huippua (joilla Amis tarkoittaa Nabokovia ja Bellow'ta), Politiikka, Kirjallisuus ja Henkilökohtaisempaa. The House of Windsor, Americana ja Urheilu esiintyvät otsikkoina kukin kerran.

Otsikoista jo näkyy, että Amis käsittelee kulttuuria ja yhteiskuntaa laajasti. En yritäkään tehdä tässä blogitekstissäni oikeutta kaikille kirjan monista aiheista. Kiinnostuneille kuitenkin tiedoksi, että oivaltavia esseitä voi lukea mm. pornoteollisuudesta, Las Vegasin pelihalleista, tenniksestä, Maradonasta, prinsessa Dianasta, Travoltasta, terrorismista ja tietenkin Trumpista.

Kirjassa on tarkka hakemisto. Tämän käytännön toivoisi yleistyvän esseekokoelmissa.

tiistai 21. elokuuta 2018

Kun pelkkä supliikki ei riitä

Mari Mörö, Kuuri. WSOY 2009.

Usein muistetaan mainita, että Väinämöinen fyysistä väkivaltaa käyttämättä lauloi Joukahaisen suohon. Harvemmin muistetaan, että Joukahainen puhui itsensä sieltä ylös.

Tämä myyttinen selittäjä tuli mieleeni lukiessani Mari Mörön lyhyttä Kuuri-romaania. Teoksen päähenkilö Karl Liljeqvist, Kalle, yrittää puhua - tai oikeastaan kirjoittaa - itsensä ylös alkoholismin suosta. Kahta tukevaa jalansijaa hän hakee ihastumisesta Kaisiin, nuoreen sairaanhoitajaopiskelijaan, sekä uudesta ihmelääkkeestä Antabuksesta.

Pienoisromaanin muoto sopi tähän tiiviiseen tragediaan loistavasti. Pitempi muoto olisi vaatinut tarinaan jonkinlaista kevennystä. Sitä kirjailija ei meille nyt halua tarjota: hän lyö kovaa ja nopeasti.

Romaani imaisi mukaansa ja sen luki nopeasti, ehkä liiankin nopeasti. Oikeastaan se pitäisi varmaan lukea pian uudestaan, jotta saisi selville, mitä esimerkiksi yksi sivuhenkilöistä, Koskinen, oikeastaan puuhaa. Hän tuntuu putkahtelevan esiin tarinan ratkaisevissa vaiheissa. Ensilukemalta huomio kiinnittyy vain Kalleen ja Kaisiin.

Romaani koostuu Kallen kirjeistä Kaisille. Lisäksi mukana on kolme Helmin, Kallen sisaren, Kaisille kirjoittamaa kirjettä. Kaisin omaa ääntä emme kuule, ja hänen osansa tarinassa täytyy päätellä Kallen ja Helmin kirjeistä. Kirjeromaani antaa lukijalle mukavalla tavalla päänvaivaa, sillä rivien välitkin pitää lukea. Teos siis sijoittuu aikaan, jolloin kirjeet vielä olivat pitkiä ja ne kirjoitettiin paperille eikä tietokoneen tai matkapuhelimen ruudulle.
Sisko järjestää meille hiivaa, vaikka aattona vielä. Mutta lihaliemi ja piirakka? Tiedätkö muka, miten joulupiirakoita tehdään? Etkö ole ollut aikaisemmat joulusi äitisi hoteissa? Ostanko keittokirjoja? Naapuri lainaa pölynimuria. Kirjoita vielä ennen kuin lähdet tulemaan.
Torstaina on lämminvesipäivä ja saamme kylpeä. On ehkä hankittava yksi keittolevy lisää, jos menee oikein kokkailuksi tämä homma. Koristeet ostetaan yhdessä, astioita saadaan lainaan. Sanon siivoojalle, että vie resoripatjan tuulettumaan.
Ajankuva on romaanissa tavoitettu oivallisesti. Sota on päättynyt, mutta vaikuttaa edelleen monin tavoin ihmisten elämään: elintarvikkeiden ostamista säännöstellään kupongeilla; pääkaupunkiseudun asuntopulaa helpotetaan velvoittamalla asunnonomistajia ottamaan alivuokralaisia; nouseva teollisuus ja kauppa tarvitsevat kielitaitoisia ihmisiä. Englannin kieli alkaa nousta ulkomaankaupan valtakieleksi.

Kielitaidostaan Kalle tekee itselleen ammatin. Hän työskentelee kielenkääntäjänä, kirjeenvaihtajana ja kielten yksityisopettajana. Ja samaan aikaan, välillä jopa työaikanaan, hän kirjoittaa kirjeitä Kaisilleen. Niissä kuuluu ajalle ominainen ilmaisu herkullisella tavalla.

Parasta - ja samalla vastenmielisintä - tässä lohduttomassa teoksessa on Kallen kertojanääni: omahyväinen, sovinistinen, rasistinen, ylimielinen, tärkeilevä - ja aina välillä aneleva, mateleva ja haavoittuva. Riippuvuuksissa rimpuilevan ihmisen ääni. Kallelle virheet ja erehdykset ovat muiden syytä, hänen hankaluutensa johtuvat vain hänen älykkyydestään. Tähän hän onnistuu kaivamaan jopa tieteelliseltä kuulostavaa näyttöä.

Kun käy ilmi, että Kallen elämänhallinta kovasta yrityksestä huolimatta pettää, Kaisi-parkakin joutuu tämän ivallisen sanaruoskan sivaltamaksi.

Teoksen loppu ja Helmi-sisaren viimeinen kirje muistuttavat, mistä alkoholismissa oikeastaan on kyse. Lukija voi jopa tuntea hitusen myötätuntoa Kallea, romaanin antisankaria ja surkeaa Joukahaista kohtaan.


maanantai 13. elokuuta 2018

Lissaboniin ja takaisin

John Wain, Young Shoulders. Black Swan 1983. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1982.

Hmm, kirja jonka kertoja ja päähenkilö on 17-vuotias poika, joka käy keskusteluja onnettomuudessa kuolleen 12-vuotiaan sisarensa kanssa. Jos tämä romaani julkaistaisiin nyt, olisi todennäköistä, että se saisi leiman YA (kuten muuten olisi saanut kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Häräntappoasekin). Olisiko tämä teos tuolla luokituksella voinut voittaa Whitbread-kirjallisuuspalkinnon (nykyisin Costa Book Award) tai Häräntappoase J.H. Erkon esikoisteospalkinnon? Ikäsuosituksen muuttuminen eräänlaiseksi genreksi ei ole pelkästään hyvä juttu: samalla kun luokitus ohjaa harrastajia kirjojen äärelle, se saattaa karkottaa lukijoita, jotka eivät koe itseään nuoriksi aikuisiksi. No, mitäpäs tätä murehtimaan, murehtikoot kustantajat; kaikki eivät missään tapauksessa lue kaikkea, hyvä kun joku lukisi jotakin.

Paul Waterfordin sisar Clare on kuollut lento-onnettomuudessa koulun pääsiäismatkalla Portugalissa. Lentoyhtiö, jonka koneessa koululaisryhmä oli, tarjoaa vanhemmille ja muille perheenjäsenille matkan Lissaboniin osallistumaan paikallisessa kirkossa järjestettävään uhrien muistotilaisuuteen. Tämä teos kertoo tapahtumat puolentoista vuorokauden ajalta, kun Paul vanhempineen matkustaa Portugaliin. Paul, joka toimii romaanin kertojana, seuraa tarkasti omien vanhempiensa ja muiden menetyksen kokeneiden isien ja äitien reaktioita. Mukana on myös koulun rehtori sekä opettajamiehensä onnettomuudessa menettänyt nuori leski.

Ihmisten suhtautuminen hirveään tilanteeseen vaihtelee lähes täydellisestä koomasta sekopäiseen raivoon. Jotkut vanhemmat turvautuvat uskonnon tarjoamaan lohtuun. Kun sekään ei auta, on yhden vanhemman osana mielen särkyminen.

Teoksen henkilöistä nousee Paulille merkittävimmäksi Gerald, joka on yksin tullut mukaan matkalle ja yrittää epätoivoisesti ja tökerösti tuppautua surevien ja seuraa kaipaamattomien matkalaisten iholle. Gerald houkuttelee Paulin mukaansa Lissabonin yöelämään saadakseen Paulin unohtamaan surunsa, niin kuin Gerald itse väittää. Paul ymmärtää, että Gerald itse asiassa yrittää käyttää Paulia oman kuolleen poikansa korvikkeena, kertoa tälle asiat, joita ei ehtinyt pojalleen kertoa ja tarjota tälle elämykset, jotka olisi halunnut pojalleen tarjota. Paul ei kuitenkaan halua tätä, hän pakenee yökerhosta. Yöllinen kävely halki Lissabonin on matka aikuisuuteen, vastuunottoon ja ymmärrykseen.

Paulin kuvitelmissaan rakentama World Free Zone, eräänlainen utooppinen vapaiden ihmisten valtio, jota hän filosofikuninkaana johtaisi, edustaa yltiöpäistä idealismia, joka saa kolauksen, kun hän strippiklubilla tajuaa, että vaihtaisi koko kauan hahmottelemansa utopian seksiin stripparin kanssa. Kirjailija näyttää sanovan, että idealismi on lapsellista ja se häviää auttamatta joutuessaan painiin biologian kanssa. Myönnän, että kovin paljon ei sivistyksen pintaa tarvitse raaputtaa, kun alta paljastuu aika väkivaltainen ja itsekäs olento. Silti olen opettajana ja kulttuurievoluution korostajana eri mieltä - mieli ohjaa, materia seuraa. Opettaja on toivon ammattilainen.

Teos koostuu kahdeksasta luvusta, joista seitsemän päättyy raporttiin kuolleelle Clare-siskolle, jonka Paul kokee olevan yhä läsnä. Clare-siskon kanssa käydyt keskustelut tarjoavat Paulille myös mahdollisuuden pohtia syvemmin kokemaansa.

Jostain syystä minua liikuttavat kirjat, joissa perheenjäsenet löytävät kadonneen yhteyden toisiinsa. Paul, joka teoksen alussa halveksii vanhempiaan, näkee heidät matkan aikana uudessa valossa. Matkan loppuosan dramaattisissa tapahtumissa hän alkaa huomata heissä jopa sankarillisia piirteitä. Hänelle myös valkenee, että kaikki ihmiset ovat jollain tapaa haavoittuneita. Olennaista ei ole, kuka rakastaa sinua, vaan ketä sinä rakastat.

Teoksen esipuheessa kirjailija John Wain kertoo, että teos sai alkunsa 1960-luvun alussa nähdystä sanomalehtiuutisesta, joka kertoi koululaisia kuljettaneen lentokoneen putoamisesta Sveitsissä. Kaksikymmentä vuotta aihe hautui hänen mielessään, kunnes pitkähkö vierailu Lissabonissa tarjosi hänelle tarinaan tarvittavan ulkomaisen kaupungin.

Joistakin vanhahtavista asenteistaan ja huvittavan stahanovilaisesta* nimestään huolimatta tämä romaani on tutustumisen arvoista kirjallisuutta - ilman ikäsuosituksia.

                                                    +++++++++++++++++++

*Aleksei Stahanov oli neuvostoliittolainen "työn sankari", jonka saavutuksia hiilenlouhinnan alalla käytettiin propagandistisiin tarkoituksiin.


torstai 9. elokuuta 2018

Salonkileijonan osa

Marcel Proust, Guermantesin tie I - II. Kadonnutta aikaa etsimässä 5 - 6. Otava 2017. Suomentanut Inkeri Tuomikoski.

Pitkän tauon jälkeen palasin Proustin suurromaanin pariin. Näyttää siltä, että Proustin tekstiin keskittyminen sujuu parhaiten loma-aikana, kun arjen kohina on vaimentunut. Verkkainen, palaileva lukutyyli on minulle yleensäkin sopivin. Proustin kohdalla se on välttämätön.

Guermantesin tien alussa kertojan perhe on muuttanut uuteen huoneistoon Guermantesin herttuan ja herttuattaren kaupunkitalon siipirakennukseen.

Aiemmista osista tutut teemat ovat esillä myös romaanin tässä jaksossa. Pakkomielteinen ihailu on jälleen kertojan toimintaa eniten ohjaava voima. Tällä kertaa pakkomielteen kohteena on Guermantesin herttuatar. Tämän kaksoisniteen ensimmäisessä osassa kertojan pakkomielle saa lukijan kiemurtelemaan myötähäpeästä, kun "Marcel" kuin vahingossa - joka ikinen aamu - yrittää satuttautua herttuattaren aamuajelun reitin varrelle.  Hän myös käyttää hyväkseen ystäviään saadakseen kutsun herttuattaren kotiin. Herttutar ymmärrettävästi suhtautuu kylmäkiskoisesti liian innokkaan ihailijan lähentymisyrityksiin.

Toisessa osassa "Marcel" vihdoin onnistuu pääsemään herttuattaren salonkiin. Todellisuuden kosketus hälventää pakkomielteen nopeasti, ja paradoksaalisesti tämä vaikuttaa myös herttuattareen siten, että kun jännite heidän suhteestaan häviää, herttuatar olisi valmis ystävystymään. "Marcel" ei tietenkään enää ole kiinnostunut. Ymmärrän, jos joku kokee tämän masokistisen soutamisen ja huopaamisen tuskastuttavana, mutta mielestäni tällaisen psykologisen kirjallisuuden kuuluukin mennä julkisivun taakse ihmisten salattuihin ajatuksiin ja tunteisiin ja paljastaa kuinka omituisia me kaikki sisimmässämme olemme.

Tässä jo vilahtikin esiin toinen tuttu teema: todellisuuden ja mielikuvituksen suhde. Proust asettaa kaikki pelimerkit mielikuvituksen sektoriin ja niin vakuuttavasti, että ainakin tämä lukija alkoi nyökytellä hyväksyvästi.
Vain mielikuvitus ja uskomukset voivat erottaa toisistaan tietyt maisemat, tietyt ihmiset, ja luoda erityisen ilmapiirin.
Hieman koomiselta tosin vaikuttaa edellisistä osista tuttu todellisuuden alituinen vertaaminen taideteoksiin. Kalaruoka muistuttaa keramiikkateosta ja Place Pigalle impressionistista maalausta. Esimerkkejä olisi helppo kerätä enemmänkin. Nyt Proust kuitenkin täsmentää ajatusta: taide ei säilytä kauneutta vaan paljastaa sen. Todellisuuden kauneudesta siis kuitenkin näyttäisi olevan kysymys.

Guermantesin tien ensimmäinen osa jakaantuu karkeasti kahteen osaan: ensimmäisessä "Marcel" on vieraana sotilasystävänsä Saint-Loupin kasarmissa, toisessa hän vierailee markiisitar de Villeparisis'n salongissa. Dreyfusin tapaus jakaa mielipiteitä niin kasarmilla, salongeissa kuin palvelijoiden tiloissakin: pääasiassa rintamalinja näyttää kulkevan uudistusmielisten (yleensä nuorten) ja vanhoillisten (ikäihmisten) välillä, ei niinkään yhteiskuntaluokkien välillä. Teoksen kirjoittamisajalle ominaisesti juutalaisista puhutaan ongelmattomasti "rotuna". Termin väljä käyttö oli tuolloin yleisempää; on hyvä huomata, että kertojalle myös Guermantesit ovat "rotu".

Salonkijakson selvittelyt tyylistä ja mausta, siitä mikä on tyylin mukaista, mikä on hyvää makua ja mikä sen vastaista, eivät iskeneet minussa kipinää. Huvittavaa on kuitenkin seurata salonkeja pitävien markiisittarien verbaalista taistoa, joka käydään pisteliäästi mutta samalla tarkasti tasapainoillen siten, että toista ei suoraan loukata.

Jännittävin osuus teoksessa on Saint-Loupin rakkaustarina: tavatessaan Saint-Loupin intohimoisen, mustasukkaisen - ja sokean - rakkauden kohteen "Marcel" tajuaa, että kyseessä on sama Rachel, jonka hän kohtasi romaanisarjan kolmannessa osassa pariisilaisen ilotalon prostituoituna. Ehkä hieman yllättävästi Rachelin urakehitys jatkuu kohti Pariisin teatterimaailman korkeinta huippua.

Koomista helpotusta salonkien kuivuuteen tuo myös palveluskunta, ennen kaikkea Françoise, joka tarjoaa kertojalle, tulevalle kirjailijalle, tärkeän opetuksen ihmisten läpinäkymättömyydestä:
Oli miten oli, tajusin selvästi, että oli mahdotonta saada suoraa vastausta siihen, pitikö Françoise minusta vai vihasiko hän minua. Ja näin hän ensimmäisenä opetti minulle, ettei kukaan ihminen koskaan, niin kuin siihen saakka olin luullut, esiinny edessämme läpinäkyvänä ja liikkumattomana hyveineen, vikoineen, suunnitelmineen, meitä koskevine aikomuksineen (niin kuin puutarha istutuksineen jota aitauksen takaa ihaillaan), vaan varjona johon emme koskaan pääse tunkeutumaan, josta me muodostamme monenmoisia käsityksiä nojautumalla lausuttuihin sanoihin, jopa tekoihinkin, jotka kummatkin välittävät vain riittämättömiä ja keskenään ristiriidassa olevia tietoja, varjona jonka alla me vuoron perään ja aivan hyvällä syyllä voimme kuvitella milloin vihan, milloin taas rakkauden kytevän.
Guermantesin tien ensimmäinen osa päättyy kertojan rakastetun isoäidin sairastumiseen ja toinen osa jatkaa tästä. Isoäidin hidas ja tuskallinen kuolema virtsamyrkytyksen seurauksiin on kuvattu lääketieteellisellä mielenkiinnolla yksityiskohtaisen tarkasti. Myös lähipiirin ihmisiä ja heidän reaktioitaan kuvataan huolella, mutta kertojan omat tunteet jäävät piiloon. Kerronnan tehon kannalta ratkaisu on onnistunut. Tästä jaksosta on epäilemättä moni moderni kirjailija ottanut mallia. Nykylukijaa hätkähdyttää sen oivaltaminen, että virtsatieinfektio ennen antibiootteja oli tappava sairaus.

Toisessa osassa Marcel tapaa uudelleen edellisen pakkomielteisen rakkautensa, Albertinen. Albertinen elämänkokemus on selvästi karttunut, ja kun katastrofiin romaanisarjan neljännessä osassa päättynyt viettely-yritys nyt toistuu, se ei jää ilman vastakaikua. Nerokkaan psykologisen erittelijän ja hienostuneen maailmanmiehen iskurepliikistä en kuitenkaan suosittele ottamaan oppia:
- Voitteko kuvitella, että minä en lainkaan kutia, en sitten millään. Te voisitte kutittaa minua tuntikausia, enkä minä edes huomaisi sitä.
Pitkän toiveikkaan odottelun jälkeen "Marcel" imaistaan toden teolla mukaan seurapiirielämään. Ruhtinaita, herttuoita, kreivejä, markiiseja ja paroneita puolisoineen vilisee niin paljon, että lukijan täytyy oikein muistuttaa itseään, että Ranskassa tehtiin Suuri vallankumous jo reilu sata vuotta ennen tämän kirjan kuvaamia tapahtumia. Tasavallan aika jäi näemmä nopeasti unhoon keisarikunnan palauttamisen jälkeen.

"Marcel" uppoutuu aatelisiin ystävyyssuhteisiinsa luonteelleen ominaisella pakkomielteisyydellä. Yläluokan joutilaisuus käy täydestä työstä: koko ajan on osallistuttava juhliin ja mietittävä, kuka on arvoasteikossa ylempänä ja kuka alempana, mitä tarkoittaa jokin puolihuolimaton sana tai nenännyrpistys. Koko ajan on tulkittava. Ja varottava virheitä; snobille pahimmat rikkeet ovat rumuus, typeryys ja ikävystyttävyys.

En valitettavasti jaa "Marcelin" ylhäisöön kohdistuvaa kiinnostusta, joten tämä osa oli paikoin puuduttavaa luettavaa. Se olisi ollut sietämätöntä, ellei kertoja samanaikaisesti olisi tietoinen pakkomielteensä huvittavista puolista. Hän myös toteaa, ettei hän (tulevalle kirjailijalle ominaisesti) oikeastaan ole kiinnostunut syntyperästä vaan siitä, miten siitä puhutaan:
- - keskusteluista joita he tästä aiheesta kävivät minä etsin yksinomaan runollista mielihyvää. Tuntematta sellaista itse he tuottivat sitä kuitenkin minulle samoin kuin olisivat tehneet maanviljelijät ja merimiehet puhuessaan pelloista ja vuorovesistä, käsitteistä jotka olivat liian lähellä heitä itseään jotta he olisivat voineet ammentaa niistä kauneutta, jonka minä puolestani henkilökohtaisesti halusin niistä eristää.
Itse asiassa "Marcel" huomaa, että yläluokkaista käytöstä on vaikea määritellä. Kaikki mitä ylimys tekee, muuttuu ylimysmäiseksi. Jopa Guermantesin herttuattaren maalaismainen aksentti onkin yllättäen ylimyksen merkki. (Aivan kuten kaikki mitä tunnustettu taiteilija tekee, muuttuu taiteeksi.)

Pohjimmiltaan "Marcel" on pettynyt yläluokkaan. Se koostuu loppujen lopuksi aika tavallisista ihmisistä vikoineen ja pikkumaisuuksineen. "Marcel" jopa leikkisästi epäilee juhlista poistuessaan, että ylimykset ovat vain hänen takiaan teeskennelleet olevansa jokseenkin tavallisia ihmisiä ja hänen poistuttuaan he palaavat aitoon alkuperäiseen loistoonsa. Hän kuitenkin lohduttaa itseään, että Guermantesin herttuattaren kutsuilla hän on joka tapauksessa kokenut jotain sellaista, mikä ei olisi mahdollista missään toisaalla.

Intohimoisen lukijan Proust palkitsee moneen otteeseen. En tarkoita ainoastaan salonkien kirjallisuuskeskusteluja, jotka antavat mielenkiintoisen aikalaisnäkemyksen esimerkiksi Hugon, Flaubertin ja Zolan tuotantoon. Tarkoitan ennen kaikkea sitä, miten Proust korostaa lukijan roolia kirjallisuuden vastaanottamisessa. Vaikkapa tällaisella helmellä:
Ihmiset ympärillämme muistuttavat kovin vähän unelmiamme, mutta samanlaisia he silti ovat kuin nekin, joista olemme lukeneet kuvauksia huomattavien henkilöitten muistelmista ja joihin niin hartaasti olisimme halunneet tutustua. Väritön, mitäänsanomaton ukko jonka seurassa syömme päivällistä on sama mies, jonka hehkuvan kirjeen ruhtinas Friedrich Karlille me liikuttunein mielin luimme 1870-luvun sotaa käsittelevästä teoksesta. Päivällispöydässä ikävystyy, koska mielikuvitus puuttuu, kirja kädessä sen sijaan viihtyy, koska se siinä pitää meille seuraa.
Kirja kädessä viihtyy, koska se siinä pitää meille seuraa - se, lukijan oma mielikuvitus!

Inkeri Tuomikosken suomennos on taas moitteeton. Olen yrittänyt lukea Proustia myös ranskaksi, mutta Combray-osan jälkeen oli pakko luovuttaa. Kielitaito ei yksinkertaisesti riitä. Se, joka pystyy Proustin kiemuraisen ranskan saattaamaan ymmärrettäväksi ja sujuvaksi suomeksi, on kyllä kaiken kunnioituksen arvoinen.

Oikolukija sen sijaan aiheutti tahatonta komiikkaa, sillä miekkaliljasta oli kaksi kertaa tullut miekkailija. Ihailua ja sääliä tuntien ajattelen niitä pieniä ja näppäriä sormia, jotka joutuivat solmimaan suloisesti tuoksuvan rukousnauhan "miekkailijan siemenistä".

maanantai 6. elokuuta 2018

Viihteen aatelia

P. G. Wodehouse, Kiitos, Jeeves: Jeeves-tarinoita 1. 4. painos. Teos 2016. Sisältää romaanit Jepulis, Jeeves (Right Ho, Jeeves 1925) ja Kiitos, Jeeves (Thank You, Jeeves 1934) sekä novellin Munakasta, Jeeves (Jeeves Makes An Omelette 1959). Suomentanut Kaisa Sivenius.

Viikon kaupunkiloma heinäkuussa. Mitä pakkaisin mukaan luettavaksi karttojen ja opaskirjojen lisäksi? Kokemuksesta tiesin, että yhtenäistä lukuaikaa ei jäisi paljoakaan, liikkeellä olisin aamupalapöydästä siihen, kun iltamyöhällä rojahdan sänkyyn kivistävin jaloin. Lentokentällä ja lentomatkalla jonkin verran, illalla pari sivua, kun  lukematta ei enää oikein osaa rauhoittua nukkumaan. Yleensä mukaan lähtee novelli- tai esseekokoelma. Ne ovat jo valmiiksi sopivan mittaisiksi annosteltuja. Tällä kertaa matkaan sisältyi kuitenkin myös edestakainen junamatka Oulun ja Helsingin välillä, mikä antoi mahdollisuuden johonkin pitempäänkin.

Teos-kustantamon Jeeves-tarinoiden sarjan ensimmäinen osa osoittautui mainioksi matkakirjaksi. Vaikka tarinat näennäisesti ovatkin hyvin juonikeskeisiä, ne voi hyvin jättää kesken mistä tahansa ja jatkaa taas, kun aikaa on. Kärryille pääsee helposti, sillä juonet ovat yksinkertaisia ja tarinat etenevät poikkeuksetta aikajärjestyksessä. Oikeastaan juonella ei edes ole paljon väliä. Näissä tarinoissa tärkeintä on kerronnan valoisan koominen sävy.

Komiikkaa syntyy ennen muuta sekopäisestä sanailusta, jossa ymmärretään vertauskuvalliset sanonnat konkreettisesti ja konkreettiset vertauskuvallisesti, jumiudutaan epäolennaisuuksiin, siteerataan sanontoja päin honkia tai yhdistellään niitä mielivaltaisesti. Kielellinen anarkia yhdistettynä jäykkään tapakulttuuriin on pettämätön yhdistelmä.

Gussie Fink-Nottlen liian monien rohkaisuryyppyjen innoittama palkintojenjakopuhe poikakoulun lukukauden päätösjuhlassa on hieno esimerkki tästä komiikan lajista. Siitä ei valitettavasti voi lainata tähän näytettä. Sen koomisen crescendon ymmärtäminen edellyttäisi koko pitkähkön puheen siteeraamista. (Löydät sen halutessasi teoksen sivuilta 198 - 210.)

Tarinoita lukemattakin yläluokkainen sähläri Bertie Wooster ja hänen hillitty palvelijansa Jeeves ovat tuttuja monille. Taannoisen tv-sarjan ansiosta he minun mielikuvissani ovat pysyvästi Hugh Laurien ja Stephen Fryn näköisiä.

Juonen pistää liikkeelle rakastuminen tai ainakin avioliiton mahdollisuus. Bertie Wooster, joka on tarinoiden kertoja, yrittää lannistumattomalla hyväntahtoisuudella järjestää rakastuneita ystäviänsä yhteen mielitiettyjensä kanssa ja siinä samalla hän itse yrittää selvitä irti omista kihlauksistaan, joihin hän jotenkin puolivahingossa tulee joutuneeksi. Myös raha tai sen puute on merkittävä juonta kuljettava voima. Bertiellä itsellään rahapulaa kuitenkaan ei ole. Hän elää tässä suhteessa huoletonta yläluokan elämää. Joutilas elämäntapa tosin tuntuu vaativan hämmästyttävää ponnistelua ja aktiivisuutta.

Romaanissa Kiitos, Jeeves juoni käynnistyy siitä, että Jeeves ei enää kestä isäntänsä banjolelen soittoharjoittelua ja sanoutuu irti tämän palveluksesta. Tässä tarinassa Jeevesin hahmossa pilkahtaa mielenkiintoisesti esiin passiivis-aggressiivinen puoli, kun hän myötäilemällä vastustaa isäntänsä mielihaluja ja muun muassa lähettää tämän täysin turhalle avaimenhakureissulle polkupyörällä keskellä yötä.

Yhteiskunnallisia kannanottoja näistä tarinoista ei muuten juuri kannata etsiä. Yläluokan elämäntapaa ei aseteta kyseenalaiseksi, vaikka sen huvittavat puolet tuodaankin höyhenenkevyesti esille. Moraalin korkein aste on hyvien tapojen noudattaminen. Jos niistä luovutaan, ovat ihmiset pian kiinni toistensa kurkuissa. Rotukysymystä sipaistaan sen verran, että Bertie joutuu toteamaan, "kuinka tärkeää osaa ihonväri maailmassa näyttelee":

Mutta vain koska minulla oli kasvoissani kerros mustaa kenkälankkia, oven avannut naishenkilö yritti umpisolmua ovimatolla ja sätkytteli kohtauksen kourissa pitkin käytävää.

Tekstilajina Jeeves-tarinat muistuttavat satuja: niiden todellisuus on ajaton ja muuttumaton satujen maailma. On kuvaavaa, että tämän kokoomateoksen ensimmäisen ja viimeisen tarinan julkaisemisen välillä on 34 vuotta, mutta mitään kehitystä henkilöhahmoissa ei ole havaittavissa. Mitkä tahansa Jeeves-tarinat voidaan koota yhteen samoihin kansiin ja silti tuntuu, kuin seuraava jatkaisi suoraan siitä, mihin edellinen jäi.

Bertie on sellainen tuttu sadun sankari, jonka menestys ei perustu älykkyyteen vaan hyväntahtoisuuteen ja rakastettavuuteen. Jeeves puolestaan on kuin toiveita toteuttava henki tai haltia. Bertie mainitseekin usein Jeevesin yliluonnollisen tavan ilmestyä paikalle ja taas kadota huomaamatta.

Teos-kustantamon päätös julkaista kaikki Jeeves-tarinat suomeksi on ilahduttava kestävän viihteen arvoa korostava kulttuuriteko. Kaisa Sivenius on onnistunut mainiosti siirtämään luontevalle suomen kielelle teosten kepeän ja huolettoman sävyn. Sama suomentaja pitää myös sävyn yhtenäisenä, mikä näissä kirjoissa on osa niiden ajatonta viehätystä.