Kirja ei ole pituudella pilattu: 135 melko tiheään painettua sivua (joista useilla tosin vielä tiheämmin painettuja alaviitteitä). Juoni lyhyesti: kertojan vasen kengännauha katkeaa juuri ennen ruokatuntia ja romaani kertoo uuden kengännauhan hankinnasta ja muista ruokatunnin tapahtumista. Ei siis edes yhden päivän romaani vaan yhden ruokatunnin romaani. Riennätkö jo innosta väristen kohti kirjastoa? Etkö?
Toisinaan törmää kirjaan, jossa kerronnan imu ei lainkaan perustu sen kertomaan tarinaan. Tämä on yksi niistä. Luin kirjan ahmien lähes yhdellä istumalla. Kerronta hyppelehtii riemastuttavien assosiaatioiden varassa asiasta toiseen. Käsitellyiksi tulevat muiden muassa erilaiset juomapillit ja niiden ominaisuudet (pian paperista valmistetut muuten ilmeisesti korvaavat purkista kaasukuplien varassa ylös nousevat muoviset), nitojat, solmiot, muutokset kirjojen lainaustavoissa, maidon kotiinkuljetus ja erilaiset maitoastiat (meillä Suomessa kotiinkuljetusta ei ole harrastettu, mutta maitopussit - ja niistä väsätyt matot - kuuluvat kaikkien omanikäisteni sukupolvikokemukseen), jääkuutioiden valmistus, työpaikan wc-etiketti, käsien kuivaaminen wc:ssä, popcorn, korvatulpat, Penguin classics -kirjasarja. Listani ei ole kattava.Romaanin kertoja, josta työtoverit käyttävät nimeä Howie ja jonka tulkitsen Nicholson Bakerin omakuvaksi, käy myös läpi elämänsä kahdeksan edistysaskelta, joista yksi oli sen oivaltaminen, kuinka deodoranttia voi lisätä paidan pukemisen jälkeen. Se oli oivallus, joka kertojan mukaan teki hänestä aikuisen.
Jotain beckettmäisen koomisen pakkomielteistä on myös luettelossa, jonka kertoja laatii vuoden aikana ajattelemiensa ajatusten esiintymistiheydestä. Kärkipaikkaa pitää tyttöystävä L (580 kertaa vuodessa). Keskivaiheilla ovat muun muassa syntymässä erotetut identtiset kaksoset (14 kertaa) ja hännänhuippuna Immanuel Kant (0,5 kertaa).
Suomalaisista kirjailijoista lähimpänä Bakerin laatua on kansakoulutoverini Markus Kajo, jonka kanssa Baker jakaa syntymävuoden lisäksi kiinnostuksen lapsuusmuistoihin, omituisiin yksityiskohtiin, musiikkiin ja erilaisten vempainten toimintamekanismeihin.
Kerran yli viisikymmentä vuotta sitten isäni tuli naurua pidätellen ilmoittamaan, että ovella minua kysyy luokkatoverini, joka on ilmeisesti ajanut koko Joensuun halki polkupyörällä kaasunaamari päässä. Se oli Markus. Tätä tapahtumaa isäni muisteli suurella hellyydellä elämänsä loppuun asti. Markus Kajon kirjat olivat aina toivottu isänpäivä- tai joululahja. Sota- tai urheilukirjoja isäni ei kaivannut. Hän olisi varmasti nauttinut myös Nicholson Bakerin romaanitaiteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!