Basil Pascali on parikymmentä vuotta toiminut ottomaanien palkkaamana salaisena tiedonantajana kreikkalaisten asuttamalla mutta turkkilaisten hallitsemalla Aigeianmeren saarella. Raportteihinsa hän ei ole koskaan saanut vastausta, eikä hänen palkkiotaan kertaakaan ole korjattu vastaamaan muuttuneita elinkustannuksia. Vaikuttaa siltä, että hänet on unohdettu.
Nyt, heinäkuussa vuonna 1908, hän aloittaa viimeisen pitkän selontekonsa sulttaanilleen. Hän tietää, ettei voi koskaan lähettää kirjettään, sillä siinä hän tulee paljastaneeksi, kuinka epäluotettavia hänen raporttinsa ovat olleet. Niitä ovat hallinneet sanataiteelliset pyrkimykset. Tämä romaani sisältää tämän pitkän kirjeen eikä mitään muuta. Kaikki romaanin tapahtumat ja pohdinnat koemme Basil Pascalin epäluotettavan kerronnan välittäminä.
Onko epäluotettava kertoja epäluotettava, jos hän myöntää valehtelevansa tai värittävänsä totuutta? Tässä romaanissa kertoja myös avoimesti kertoo, milloin hän koristelee totuutta. Lukijan on kuitenkin pysyteltävä tarkkana: vilpittömäntuntuisenkin todistajan todellisuudentaju voi olla pielessä. "Ehkä mitään tästä ei todella tapahtunut", Basil Pascali toteaa kirjeensä viimeisellä sivulla.
Pascalin saarelle saapuu salaperäinen herra Bowles, jonka arkeologista kiinnostusta Pascali epäilee kulissiksi ja jossa hän näkee kaltaisensa salaisen agentin. Hän lyöttäytyy britin seuraan tarkoituksenaan selvittää, mikä tämä oikein on miehiään. Siinä samalla hän suoraan sanottuna kerjää itselleen illallisia ja muita taloudellisia etuja, joista ilmiantajan niukkaakin niukemmaksi käynyt palkkio on pakottanut hänet luopumaan.
Herra Bowles suhtautuu matelevaan Pascaliin aluksi alentuvasti, mikä käy kipeästi Pascalin omanarvontunnolle. Hän kun pitää itseään hienostuneena ja sivistyneenä herrasmiehenä - ja se hän itse asiassa onkin: hänen viittauksensa filosofiaan ja ranskankieliset Baudelaire-sitaattinsa kertovat aidosta oppineisuudesta, joka samanmielisten keskustelukumppanien puutteessa kuitenkin synnyttää helposti mielikuvan sievistelevästä kylähullusta.
Kun Bowles arvaa Pascalin ilmiantajaksi ja tylysti arvelee, ettei sulttaanin valtavassa ja kaoottisessa salaisessa palvelussa kukaan lue eikä ehkä koskaan ole lukenutkaan tämän raportteja, Pascalin loukattu itsetunto alkaa hautoa kostoa. Bowlesin ja Pascalin vuoroin lähenevä ja etääntyvä suhde luo romaaniin mielenkiintoisen jännitteen: he ovat ehkä enemmän toistensa kaltaisia kuin kumpikaan haluaa myöntää.
Bowlesin todetessa halveksivasti, että Pascali on "jonkinlainen ilmiantaja", tämä vastaa ylpeästi:
- En jonkinlainen vaan parhaimmanlainen.Pascalin toimet hänen alkaessaan samanaikaisesti juonitella Bowlesin kanssa ja häntä vastaan johtavat dramaattisiin ja traagisiin seurauksiin. Kirja on juoneltaan jännittävä, paikoin siinä on jopa poliittisen ja toimintatrillerin aineksia.
Teos päättyy siihen, että Pascali alistuu kohtaloonsa unohdettuna ja toimeentulonsa menettäneenä tiedonantajana, jolla ei enää ole edes ketään, jolle raportoida, kun myös hänen sulttaaninsa Abdul Hamid on syösty vallasta.
Tämän lyhyehkön historiallisen romaanin parasta antia on Basil Pascalin runollisesti polveileva, sivistynyt, tarkkanäköinen, epäluuloinen kertojanääni. Täysin epäluotettavaksi mieheksi hän on poikkeuksellisen rehellinen. Myös ihmisten, ajan ja paikan kuvaus on nautittavaa: kreikkalaisten arki jää tosin vähemmälle, mutta varsinkin saarella toimivien muiden maiden kansalaisten - brittien, amerikkalaisten, saksalaisten ja turkkilaisten - toimet tulevat tarkkaan valaistuiksi. On luonnollista, että ilmiantaja on erityisen kiinnostunut vierailijoista, ei niinkään paikallisesta väestöstä.
Lukemani kirjan kansikuva on peräisin romaanin pohjalta tehdystä elokuvasta. En uskalla etsiä elokuvaa käsiini. Pelkään, että se osoittautuisi pettymykseksi. Romaanin ytimessä on kirjallinen kerronta, sanataide, ja juuri siitä pidin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!