J.P. Donleavy, The Saddest Summer of Samuel S. Penguin Books 1972. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1966.
Tämä pieni romaani on ilmestynyt myös samannimisenä näytelmänä. En tiedä, kumpi oli olemassa ensin, mutta romaanista näkee helposti, että tämän saisi toimimaan myös näyttämöllä tai elokuvana. Dialogia on paljon ja tapahtumapaikat rajautuvat muutamaan keskeiseen.
Wienissä asuva amerikkalainen Samuel on jo iäkäs mies, liha alkaa rappeutua mutta henki sinnittelee vastaan. Hän on aikanaan valmistunut Harvardista, mutta repinyt tutkintotodistuksensa ja tullut Wieniin psykoanalyysiin, joka on jatkunut jo vuosia. Hän elää jonkinlaisilla opettajan töillä sekä pummaamalla tuttaviltaan. Vaikka hän on täysin toisten hyväntahtoisuuden varassa, hän pitää näennäistä riippumattomuuttaan suuressa arvossa. Tämän takia hän kieltäytyy kuukausirahasta, jota kreivitär, hänen oopperaillallisseuralaisensa, hänelle tarjoaa. Samuel on myös lievästi rakastunut kreivittäreen.
Eräänä päivänä Samuel tapaa kadulla kaksi nuorta amerikkalaista naista, Abigailin ja Catherinen, ja tarjoutuu näiden oppaaksi. Tytöt ovat tulleet Eurooppaan "laajentamaan inhimillistä ymmärrystään" ja "totta puhuen tapaamaan kundeja". Ikäerosta huolimatta sanavalmiin Abigailin ja Samuelin suhde syvenee nopeasti: Samuel haluaisi avioliittoon Abigailin kanssa, Abigailille riittäisi pikainen seksisuhde, kun parempiakaan ehdokkaita ei ole tarjolla. Kumpikaan ei saa haluamaansa. Ronskin ja tarkkanäköisen Abigailin ja ylimielisen ja yliherkän Samuelin sanailu on tämän romaanin parasta antia.
J. P. Donleavy kertoi Paris Review'n kirjailijahaastattelussa, ettei lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Kuinkahan lienee? Ainakin tässä leikitellään eurooppalaisuuden ja amerikkalaisuuden stereotypioilla niin hauskasti, että arvelen Donleavyn ainakin joskus kuulleen Henry Jamesin romaaneista.
Teoksen lopussa Samuelin psykoanalyysi tulee viimein päätökseen. Enempää en teoksen loppuratkaisusta halua paljastaa. Yllättävä se kyllä on.
Petri Tamminen, Suomen historia. Otava (Seven) 2018. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2017.
Vuoden 2017 Helsingin kirjamessuilla satuin paikalle, kun Petri Tamminen kertoi tästä kirjastaan. Kirjailijasta paistoi, että teos oli syntynyt onnellisten tähtien alla. Hyvä alkuidea piti huolen erinomaisesta lopputuloksesta.
Kirja on syntynyt yli viidensadan haastattelun pohjalta. Tässä teoksessa on yhteensä reilut sata sattumusta itsenäisyyden jokaiselta vuosikymmeneltä. Harva niistä on yli sivun mittainen. Haastateltavien oma ääni kuuluu tarinoista, vaikka ne ovatkin suodattuneet Tammisen niukan kerrontatyylin läpi. Haastateltavat ovat epäilemättä kertoneet tähtihetkensä niin moneen kertaan, että Tammiselle ehtiessään ne ovat jo hioutuneet anekdoottimaiseen muotoon - usein niissä on koominen loppuhuipennus tai ainakin pieni kevennys. Toki joukossa on myös koskettavia tarinoita, varsinkin kirjan alkupuolella, jossa ollaan sota-aikojen tunnelmissa.
Monet jutut toimivat myös ruokapöytäkeskustelussa edelleen kerrottuina. Ainakin tarina Kekkosen valinnasta ja tarina jääkiekon maailmanmestaruudesta saivat aikaan riehakasta naurua ja yhden juomalasin kaatumisen.
Tällainen mikrohistoria vie tehokkaasti kunkin ajan tunnelmiin. Kun on jo aika monella vuosikymmenellä itsekin ollut mukana, on mukava huomata, miten monet kokemuksemme ovat loppujen lopuksi yhteisiä.
Malcolm Bradbury, My Strange Quest for Mensonge, Structuralism's Hidden Hero. Arena 1987.
Teoksessa käydään läpi strukturalismin ja dekonstruktionismin "Johannes Kastajan ja Pyhän Paavalin" Henri Mensongen elämä ja teokset, joista ei oikeastaan tiedetä mitään tai jos tiedetäänkin, ei voida varmasti sanoa, ovatko ne Henri Mensongen elämää ja teoksia. Jokainen väite Mensongesta saa tässä romaanissa vastaväitteen tai kieputellaan tyhjäksi sisällöstä.
Aluksi tuntui siltä, että tämä romaani on lähinnä pitkitetty vitsi postmodernistisen ilmaisutavan kustannuksella. Siinä sivussa tämä on kuitenkin myös aika hyvä katsaus sodanjälkeiseen filosofiaan, ennen kaikkea ranskalaiseen.
Bradbury myös kirjoittaa romaanissa mainion itseironisen omakuvan. Häntä avustaa tässä myös teoksen esi- ja jälkisanat kirjoittanut Michel Tardieu (alias David Lodge).
Oli mukava löytää teoksen sivuilta myös viittaus Vincent B. Leitchiin, joka 1970-luvun lopulla piti lukukauden mittaisen luentosarjan strukturalismista Tampereen yliopistossa. Hän yritti sinnikkäästi saada meitä opiskelijoita keskustelemaan luennolla, mutta ehkä hän ei oikein ymmärtänyt, että se englannin kielen opetus, jota olimme saaneet lukiossa, teki meistä aika hyviä lukijoita ja kelvollisia kirjoittajiakin, mutta suulliseen ilmaisuun meitä ei ollut missään vaiheessa kannustettu. Lukukauden loppupuolella Leitch alistui kohtaloonsa ja tyytyi luennoimaan laumalle mykkiä, jotka tunnollisesti kirjoittivat muistiinpanoja. Arvosanaa opintokirjaan hakiessani uskaltauduin jo vähän puhumaankin. Tästä ilahtuneena Vincent B. lahjoitti minulle strukturalismia käsittelevän kokoomateoksen omistuskirjoituksella.
Ai niin, Bradburyn romaanin nimi Mensonge on ranskaa ja tarkoittaa valhetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!